Voisin aloittaa tämän, vaikka kertomalla, että haluan kuolla. Ajattelen itsemurhaa joka päivä. Se olisi yksinkertaisesti helpompaa ja järkevä ratkaisu ihan jo siitäkin syystä, mutta mulla ei myöskään ole mitään syytä olla täällä. En usko, että elämällä on mitään mulle enää tarjottavana. Periaatteessa mulle on ihan sama olenko kuollut vai elossa. Paitsi että elossa oleminen sattuu. En jaksa enää katsoa, kun muut ihmiset menee eteenpäin elämässä ja mä oon suurinpiirtein samassa tilanteessa kuin 13 vuotiaana (oon 22). Se sattuu aivan helvetisti. Mun fiilikset musta itsestä tai muista ihmisistä on aivan samanlaiset. Jos tilanne ei kymmenessä vuodessa ole muuttunut mihinkään, niin mä en halua olla täällä kolmekymppisenä pohtimassa samoja asioita.
Mulle sängystä nouseminen on helvetin vaikeaa. Haluaisin nukkua koko ajan. Pystyn hoitamaan pakolliset asiat (esimerkiksi työ), mutta kaiken muun aikaansaaminen on vaikeaa, koska en jaksa tai pysty. En pysty esimerkiksi soittamaan hammaslääkäriin, koska mua "pelottaa" liikaa. Mun sydän alkaa hakkaamaan tuhatta ja sataa ja kädet tärisee. Jos jotenkin oon saanut sen ajan niin mua jännittää mennä sinne. Sydän hakkaa, kädet tärisee ja huimaa. Myös aina kun käyn kaupassa etenkin shoppailemassa, musta tuntuu, että ne myyjät arvostelee mua katseellaan ja näkee millainen paska mä oon vaikka yrittäisinkin esittää jotenkin itsevarmaa.
Mulla on kavereita, mutta ne ei ole mitenkään läheisiä. Esimerkiksi tästä asiasta en voi puhua kellekään. Moni kaveri seurustelee (tietenkin) ja on muuttanut yhteen ja niillä se poikaystävä/avomies on ykkönen. Kun vietän kavereiden kanssa aikaa, en voi sanoa, että mulla on hauskaa. Musta on kiva nähdä kavereita ja näin, mutta ei mua esimerkiksi naurata mitkään jutut. Esitän vain, että mulla on hauskaa. Jos me lähdetään vaikka tanssimaan baariin niin, ei mulla ole siellä hauskaa, vaikka tykkäänkin tanssia. Tosi hankala selittää, mutta en vaan nauti mistään. Oon usein yksin. Oon aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Kun oon kavereiden kanssa musta tuntuu, että jos siitä joku pitäisi "ottaa pois" se olisin minä. Eikä kukaan jäisi kaipaamaan. Pärjään ihan hyvin kavereiden kanssa kaksistaan ja kolmistaan, mutta kun ollaan isommassa porukassa (tai tuntemattomien kanssa) mua alkaa jännittää. En esimerkiksi pysty selittään mitään juttua, koska jo ensimmäisen lauseen puolivälissä mulle tulee tunne, että "ei noita kiinnosta, tää on tylsä juttu, teen itestäni pellen", vaikka ne olisi mun kavereita ja tuntisin ne hyvin. Mua myös aina hävettää jälkikäteen asiat mitä oon sanonut tai tehnyt.
En osaa olla normaalisti ihmisten kanssa, enkä luota kehenkään. Uskon, että ihmiset haluaa olla mun kanssa tekemisissä vaan jos ne tarvii jotain. Uskon myös, että mun kaverit ei oikeasti halua olla mun kanssa vaan roikun vaan niiden mukana. En usko, että kukaan voisi ikinä pitää musta tai olla kiinnostunut musta kaveri- tai seurustelumielessä. Uskon, että mun vanhemmat on pettyneitä muhun. Ne ois halunnu toisenlaisen lapsen. Tai sanotaanko, että normaalin lapsen. Olen epänormaali. Olen tylsä, itsekäs idiootti. Mussa ei ole mitään Mä oon ei mitään. Kaikissa muissa ihmisissä on jotain.
Kai mä haluaisin vaan tietää, mikä mussa on vikana.
Mulle sängystä nouseminen on helvetin vaikeaa. Haluaisin nukkua koko ajan. Pystyn hoitamaan pakolliset asiat (esimerkiksi työ), mutta kaiken muun aikaansaaminen on vaikeaa, koska en jaksa tai pysty. En pysty esimerkiksi soittamaan hammaslääkäriin, koska mua "pelottaa" liikaa. Mun sydän alkaa hakkaamaan tuhatta ja sataa ja kädet tärisee. Jos jotenkin oon saanut sen ajan niin mua jännittää mennä sinne. Sydän hakkaa, kädet tärisee ja huimaa. Myös aina kun käyn kaupassa etenkin shoppailemassa, musta tuntuu, että ne myyjät arvostelee mua katseellaan ja näkee millainen paska mä oon vaikka yrittäisinkin esittää jotenkin itsevarmaa.
Mulla on kavereita, mutta ne ei ole mitenkään läheisiä. Esimerkiksi tästä asiasta en voi puhua kellekään. Moni kaveri seurustelee (tietenkin) ja on muuttanut yhteen ja niillä se poikaystävä/avomies on ykkönen. Kun vietän kavereiden kanssa aikaa, en voi sanoa, että mulla on hauskaa. Musta on kiva nähdä kavereita ja näin, mutta ei mua esimerkiksi naurata mitkään jutut. Esitän vain, että mulla on hauskaa. Jos me lähdetään vaikka tanssimaan baariin niin, ei mulla ole siellä hauskaa, vaikka tykkäänkin tanssia. Tosi hankala selittää, mutta en vaan nauti mistään. Oon usein yksin. Oon aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Kun oon kavereiden kanssa musta tuntuu, että jos siitä joku pitäisi "ottaa pois" se olisin minä. Eikä kukaan jäisi kaipaamaan. Pärjään ihan hyvin kavereiden kanssa kaksistaan ja kolmistaan, mutta kun ollaan isommassa porukassa (tai tuntemattomien kanssa) mua alkaa jännittää. En esimerkiksi pysty selittään mitään juttua, koska jo ensimmäisen lauseen puolivälissä mulle tulee tunne, että "ei noita kiinnosta, tää on tylsä juttu, teen itestäni pellen", vaikka ne olisi mun kavereita ja tuntisin ne hyvin. Mua myös aina hävettää jälkikäteen asiat mitä oon sanonut tai tehnyt.
En osaa olla normaalisti ihmisten kanssa, enkä luota kehenkään. Uskon, että ihmiset haluaa olla mun kanssa tekemisissä vaan jos ne tarvii jotain. Uskon myös, että mun kaverit ei oikeasti halua olla mun kanssa vaan roikun vaan niiden mukana. En usko, että kukaan voisi ikinä pitää musta tai olla kiinnostunut musta kaveri- tai seurustelumielessä. Uskon, että mun vanhemmat on pettyneitä muhun. Ne ois halunnu toisenlaisen lapsen. Tai sanotaanko, että normaalin lapsen. Olen epänormaali. Olen tylsä, itsekäs idiootti. Mussa ei ole mitään Mä oon ei mitään. Kaikissa muissa ihmisissä on jotain.
Kai mä haluaisin vaan tietää, mikä mussa on vikana.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itseluottamus ja oma minäkuva sinulla on todella nagatiivinen. ja jos ei ihminen osaa rakastaa ja arvostaa itseään, niin ei sitä sitten muutkaan tee. Oma asenne heijastuu ja saa toiset reagoimaan torjuvasti. Myös tuosta johtuu että sinulla on sosiaalisia pelkoja.
Nykyään on hyvin paljon juuri sinunlailla kokevia ihmisiä. Ja jokainen meistä on kuitenkin Luojan luomana yhtä arvokas? Oletko koskaan hakenut apua noihin ongelmiisi. Kyllähän se helpotttais jos pystyisit puhuman edes jonkun ihmisen kanssa. Onko sinulle esim. vanhemmat sanoneet, että sinun olisi pitänyt syntyä erilaisena? Onko tuo vain omaa mielikuvitustasi? Luulo ei ole tiedon väärti. Varmaan helpotti kun sait edes näin anonyyminä jakaa taakkaasi.