Selitys rakkaudettomalle äitiydelle

Äiti joka ei rakasta ja oikeasti välitä on edelleen kissa jota ei oikein nosteta pöydälle. Ehkä naisten itsetunto on edelleen liian huono käsittelemään tällaista asiaa, joka on itse asiassa valitettavan yleistä. Miehet ei uskalla, tai oikein ymmärrä mistä on kyse.

Eikä tämä ketju katkea kun nämä rakkaudettomat äidit kasvattavat uusia rakkaudettomia äitiä, eikä kukaan puutu. Äitimyytin mykistämät isät katsovat vierestä kuinka lapset kasvavat valmiiksi rikkinäisiksi. Yhteiskunta vielä valitettavan usein tukee nimeomaan äitiä, vaikka tämä olisi mikä hirviö tahansa. Silmät ummistetaan vain koska tuo nainen on lapsen pusertanut maailmaan, välittämättä siitä onko lapsella kynnysmattoa kummempaa arvoa äidille.

Lapsi on liian monelle äidille vain väline, kulissi, työkalu, alibi, syy ja seuraus. Lapsesta pidetään huolta juuri sen verran kuin kulissin ylläpitäminen vaatii, ja lapsihan soputuu ja mukautuu elämään ilman rakkautta ja todellista välittämistä. Oppii pitämään itsensä hengissä vaikka äitiä asia ei suuremmin kiinnostaisi. Oppii esittämään rakastetun lapsen roolia vaikka ei tiedä mitä se edes tarkoittaa.

On ollut sydäntä jäätävää seurata kuinka narsistiäiti hylkää lapsensa jo kohdussa. Raskaus on pakollinen riesa, äiti kärsimyksen jumalatar ja lapsi sivuseikka. Jos lapsi osoittautuu vammaiseksi jo sikiövaiheessa, se pitää hävittää samalla tavalla kuin risat ja pilalliset tavarat häviteään. Vauvan hoitaminen on konemaista ja siirretään muille aina kuin mahdollista. Myöhemmin lapsi on äidin vain kun äiti lasta tarvitsee esim. rekvisiitaksi tai sylkykupiksi, pikku orjaksi tai seuralaiseksi tylsyydessä. Muun ajan äiti liihottaa omassa maailmassaan eikä siihen kuulu/mahdu lapsen tarpeet.

Kaikella kunnioituksella, et ole ratkaissut tai tajunnut yhtään mitään.

Kiitos kirjoituksestasi Vanamo14. Asia on juuri näin ja itse olen tajunnut sen vasta nyt eläkeiän lähestyessä. Olen tajunnut myös sen, että äitini oli kovien elämän kokemustensa tulos ja luultavasti hänkin kärsi näennäisesti hyvän perheemme toimimattomuudesta. Näiden asioiden tajuaminen ja hyväksyminen tekevät elämän nyt levollisemmaksi. Tuntuu, kuin olisin koko nuoruuteni pohtinut sitä miksi en kelpaa. Minulle on sanoittu anteeksiannosta, mutta minusta se ei sovi tähän, sillä ei ole mitään anteeksiannettavaa eikä pyydettävää. Elämä vain meni näin, eikä kukaan tahallaan halunnut pahaa.

Tämä on nyt minun kohdallani aika ajankohtainen aihe ja ajattelinpa vääntää aiheeseen, menee sitten ytimeen tai viereen.
Minulla on seitsemän lasta, mieheni oli alkoholisti, joka sitten teki parannuksen ja vaihtoi lääkeriippuvuuteen. Elimme maalla pienessä kylässä ja maatila oli kotimme, elukoineen päivineen.
Olin itse palkkatyössä, mutta siinä sivussa hoidin maatilaa ja karjaa, ei ollut äitiyslomia eikä sairaslomia, vuosilomista nyt ei kannattanut puhuakkaan.
Mieheni hoiti raha-asiat ja piti huolen, että viinaan riitti,vaikka muuten tingittiin kaikesta.
Elämä oli jatkuvaa kamppailua toimeentulon ja nyrkin välissä. Lapset saivat selkäänsä ja minä myös siinä sivussa. Kenellekään ei uskaltanut puhua, koska kukaan ei meitä olisi uskonut, oli mieheni niin hyvän isän maineessa.
Nyt meni tila ja otin eron, minulle jäi kuusi lasta. Mieheni valitsi yhden omakseen jo aikaisemmin. Tämä lapsi sai kaiken muiden kustannuksella ja hän oli oikea prinsessa.
Tällä prinsessalla ja minulla on aina ollut tiukkoja yhteenottoja. Mitään mitä minä sanon ei ole merkitystä ja minua kuunnellaan vain jos minulla on antaa rahaa. Tyttö on hyökännyt kimppuun ja hakannut, sitten soitellut poliiseja, kun äiti hakkaa. Mustelmat on vain ollut minussa, ei hänessä. Tilanteita on soviteltu, milloin missäkin.
Nyt hän on asunut isänsä kanssa ja kahteen vuoteen en ole edes puhunut hänelle. Tytöllä on mielenterveysongelmia ja koulukin meni läskiksi.
Taas rumba alkoi uudelleen, on löytynyt uusi psykologi, joka kannustaa tytärtä selvittämään menneisyyden rikkeet. Minusta on tehty rikosilmoituksia ja kait se linna odottaa.
Minä olen aina häntä rakastanut ja tuntenut tehneeni väärin antaessani hänet isälleen. Hän on sisaruksistaankin erillään, koska hekin ovat väärässä minun suhteeni. Sosiaalitoimistostakin minulle sanottiin, etten pysty vaikuttamaan tilanteeseen, koska tyttö oli jo sen ikäinen eron tullessa, että sai valita asuinpaikkansa.
Hän syyttää minua kaikesta oman elämän kurjuudesta. Minä en voi muuta kuin odottaa, mitä tuleman pitää. Osaksi minusta tuntuu, että pitäisi kääntää poskea, mutta koska minulla on pienempiä lapsia huollossani, en voi antaa heidänkin joutua isälleen, vaan on pakko taistella omaa lastaan vastaan.
Lastensuojelu on sitä mieltä, että muut lapset otetaan huostaan ennen kuin annetaan isänsä huostaan.
Tiedän, että tämä tytär syyttää minua, siitä etten ole rakastanut häntä tarpeeksi, mutta mikä on tarpeeksi. Samalla tavalla olen valvonut yöt ja hoitanut, huolehtinut ja auttanut. Nyt murkkuna en vain kelvannut enään, isältä sai enemmän rahaa, vaikka se piti ottaa toisen lapsen tililtä eli varastaa isän oikeudella.
Minulle vain ei ole selvinnyt mitä olisin voinut tehdä toisin. Nyt olen tyttärelleni ja exälle samanlainen mielikuvitusolento kuin joulupukki, joka näyttää minulta ja sisältö on jotain aivan muuta kuin minä.

Hyvä Säpäkkä, olet kohdannut paljon vaikeita asioita elämässäsi ja joutunut taistelemaan lastesi ja itsesi puolesta. Rakkaudettomalta et minusta vaikuta vaan välittävältä. Mielestäni kannat syyllisyytä asioista, jotka eivät olöe yksin sinun vallassasi. Toivottavasti sinulla on tai löydät sellaisen auttajan, jonka kanssa voit käydä läpi tunteesi ja kipeät kysymyksesi. Edes perheen hyvinvointi ei voi olla yksin sinun harteillasi. Voimahalaus ja rohkeutta katsoa elämää eteenpäin!

Vanamo 14, kirjoitat viisaasti. Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Joskus mietin, että eikö kukaan sukulaisista todella huomannut, ettei meidän perheemme toimi vai eikö heidän huomioitaan otettu vastaan. Siihen en enää saa vastausta.

Säpäkkä, olet vaikeassa tilanteessa. Mielestäni sinun ei tarvitse yksin hoitaa ja ratkaista kaikkia asioita. Tärkeintä on sinun jaksamisesi, joten etsi ja ota vastaan apua. Yksin ja väsyneenä on vaikea nähdä, mihin suuntaan on lähdettävä. Luulen, että levättysi ja tukea saatuasi löydät itse tarvittavat vastaukaset kysymyksiisi.
Ole armollinen itsellesi! Voimia arkeen!

Todella hyvin kirjoitettu. Kiitos. :) Kuulostaa todella tutulta. Aiemmin en myöntänyt että tällainen voisi olla omien vanhempien kohdalla totta. Sitten pidin itseäni täysin kamalana ihmisenä koska ajattelin vanhemmistani näin. Nyt olen hyväksynyt että vanhemmat voivat olla tällaisia, eikä se tee heistä vähemmän rakkauteni arvoisia, mutta se aiheuttaa kuitenkin sen, etten pysty enää olemaan heidän kanssaan tekemisissä muuten kuin virallisempien juhlien kautta, jolloin pidän silloinkin heihin kohteliasta, varovaista etäisyyttä.

Olen yksi tällaisen lapsuuden kokeneista ja pelkään eniten maailmassa että siirtäisin tätä "huonoa perintöä" omille lapsilleni. Se sai minut etäännyttämään välit omiin vanhempiini, koska koin ettei muuta vaihtoehtoa ole. Aion olla erilainen vanhempi ja luojan kiitos olen onnistunutkin usein valitsemaan toisin, osoittamaan aitoa ja hyväksyvää rakkautta lapsilleni, varmistamalla että heillä on varmasti tilaa olla oma itsensä ja tehdä oman näköisiään valintoja, ilman arvostelua tai syyllistämistä.

Tällaisten vanhempien lapsena ainakin minulla oli todella suuria vaikeuksia "laskea suojamuureja" ja luottaa toisiin ihmisiin. Mutta kun on ensin tunnustanut että omista yrityksistä huolimatta suhde vanhempiin ei voi korjautua ja hyväksyy että vanhemmat ovat mitä ovat ja ottaa etäisyyttä, oman elämänsä langat omiin käsiinsä, huomaa että on itse rakastettava, kaunis ja arvokas ihminen. Sen jälkeen tarvitaan vielä vähän uskallusta ja luottamusta toisiin ihmisiin, niin elämä muuttuu ihanaksi. :) Ainahan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä tulee silloin tällöin, mutta ne kuuluvat elämään. Narsistiset vanhemmat sen sijaan eivät.