Musiikissa ei moneen vuosisataan - sen pääasiallisina kehitysaikoina - barokin aikakaudesta romantiikkaan saakka ole koskaan ajateltu, että melodia olisi ainoa tai tärkein elementti. Näin ei ajateltu sen enempää missään säveltämisen lajityypissä, ei laulussa, sinfoniassa, kuorosävellyksissä, jousikvartetoissa eikä fuugamusiikissa.
Melodian kirjoittamisen taito on silti arvostettu, vaikka yksistään sen avulla ei voi nousta mestariksi. Vivaldi keksi kaikkien edelleen viheltämiä melodioita Vuodenaikoihinsa. Vuodenajat (Kevät jne.) ovat kuitenkin erittäin kevyttä barokkimusiikkia. Jopa niinkin korkean profiilin romantikolla kuin Tsaikovski on balettimusiikissaan aika lailla pelkästään kauniin melodian varassa roikkuvia kappaleita, joita ei jaksa hirveämmin kuunnella (mutta myös vakavampaa musiikkia löytyy Tsaikovskilta.)
Tämä osoittaa tyhjentävästi sen, miksi vielä Vivaldia ja Tsaikovskia huomattavasti kevyemmistä lähtökohdista säveltäneet Beatles, Simon & Garfunkel ja Abba eivät jaksa miellyttää kokenutta korvaa.
Sitten on heitä, jotka kirjoittivat harmoniat, teoksen monumentaaliset muotorakenteet, fuugajaksot, vastaliikkeet, kokeilevat sovituselementit ja koko musiikillisen kerronnan ällistyttävällä musiikillisella neroudella: mm. Mozart, Bach, Beethoven, Brahms, Schubert ja Chopin ovat tällaisia neroja.
Sattumoisin monet heistä hallitsivat myös melodian kirjoittamisen - aika hyvin.
Toistaiseksi en ole ainakaan kuullut kauniimpia, nerokkaampia ja valloittavampia melodiikan mestariteoksia kuin mitä löytyy esim. Mozartin kamarimusiikista (eräät jousikvartetot, puhallinserenadit ja jousiserenadit, jotka Mozart sävelsi usein jopa huvikseen), sinfonioista 38-41 (erityisesti finaali g-mollisinfoniassa on ainutlaatuinen), Bachin Matteus-passiosta, kantaateista ja eräistä soitinmusiikkiteoksista (kuten cempalokonsertot ja 4. ja 5. brandenburgilainen), Mozartin da Ponte -oopperoiden parhaissa kohdista, Schubertin pianosonaateista ja kamarimusiikista sekä Brahmsin kovasta sinfonialopetuksesta (e-mollisinfonian syksyinen ja lähes itkemään saava absoluuttinen saksalaisen musiikin kauneus).
Ei sitä Beatlesia tarvi musiikin kuunteluun ollenkaan. :)
Melodian kirjoittamisen taito on silti arvostettu, vaikka yksistään sen avulla ei voi nousta mestariksi. Vivaldi keksi kaikkien edelleen viheltämiä melodioita Vuodenaikoihinsa. Vuodenajat (Kevät jne.) ovat kuitenkin erittäin kevyttä barokkimusiikkia. Jopa niinkin korkean profiilin romantikolla kuin Tsaikovski on balettimusiikissaan aika lailla pelkästään kauniin melodian varassa roikkuvia kappaleita, joita ei jaksa hirveämmin kuunnella (mutta myös vakavampaa musiikkia löytyy Tsaikovskilta.)
Tämä osoittaa tyhjentävästi sen, miksi vielä Vivaldia ja Tsaikovskia huomattavasti kevyemmistä lähtökohdista säveltäneet Beatles, Simon & Garfunkel ja Abba eivät jaksa miellyttää kokenutta korvaa.
Sitten on heitä, jotka kirjoittivat harmoniat, teoksen monumentaaliset muotorakenteet, fuugajaksot, vastaliikkeet, kokeilevat sovituselementit ja koko musiikillisen kerronnan ällistyttävällä musiikillisella neroudella: mm. Mozart, Bach, Beethoven, Brahms, Schubert ja Chopin ovat tällaisia neroja.
Sattumoisin monet heistä hallitsivat myös melodian kirjoittamisen - aika hyvin.
Toistaiseksi en ole ainakaan kuullut kauniimpia, nerokkaampia ja valloittavampia melodiikan mestariteoksia kuin mitä löytyy esim. Mozartin kamarimusiikista (eräät jousikvartetot, puhallinserenadit ja jousiserenadit, jotka Mozart sävelsi usein jopa huvikseen), sinfonioista 38-41 (erityisesti finaali g-mollisinfoniassa on ainutlaatuinen), Bachin Matteus-passiosta, kantaateista ja eräistä soitinmusiikkiteoksista (kuten cempalokonsertot ja 4. ja 5. brandenburgilainen), Mozartin da Ponte -oopperoiden parhaissa kohdista, Schubertin pianosonaateista ja kamarimusiikista sekä Brahmsin kovasta sinfonialopetuksesta (e-mollisinfonian syksyinen ja lähes itkemään saava absoluuttinen saksalaisen musiikin kauneus).
Ei sitä Beatlesia tarvi musiikin kuunteluun ollenkaan. :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Juu, pitää paikkaansa. Pelkkä Figaron alkusoitto on alusta loppuun tyhjentävä esitys Mozartin ylivertaisesta melodisuudesta. Ja tämäpä on vielä lastenleikkiä verrattuna esim. Mozartin Cosi fan tutte -oopperan toisen näytöksen finaaliin! Ei kukaan voi kirjoittaa mitään noin täydellistä... paitsi W.A.Mozart.
Mutta miten tämä asiallisista asiallisin tantereen tömistely saatettaisiin popppiväen ymmärrykseen?
Keinoja, keinoja kehiin, siskot ja veljet!