Klasarin itsestäänselvä paremmuus

Ongelma popväellä on se, että he luulevat ymmärtävänsä klassisen musiikin kieltä, mutta oikeasti he eivät ymmärrä sitä. Klassinen musiikki on kuin uniikeista materiaaleista huippuarkkitehdin rakentama luovalla vaivalla tehty talo - jopa ne biisit, joita kuulemme Nokian soittoääninä.

Poplaulu tavallisesti käyttää kahta melodiaa, joista toinen on säe ja toinen kertosäe. Ei mitään paitsi toistoa. Ne materiaalit itsessään eivät ole klassisen tasolla, saati miten niitä käsitellään.

Poppi on (esim. Beatlesin tapauksessa) ainoastaan simppelin melodian junttaamista, kunnes singlehitin kesto on täysi.

Klassisessa musiikissa ei tyydytä tällaiseen. Jos sama melodia kuullaan uudestaan, ollaan jo usein uudessa sävellajissa, ja pian melodia saa uutta ilmettä (kts. Erlkönig). Popparit eivät edes rekisteröi korvallaan milloin tapahtuu modulaatio. Osaavatko he seurata edes niin simppelin Mozart-sonaatin kuin 16 c-duuri modulaatioratkaisuja? Tajuavatko miten paljon köyhempiä ovat Beatlesin laulujen modulaatiot (silloin kun niitä edes on)?

Usein poppari luulee hallitsevansa klassisen melodian jossakin tutussa kappaleessa, kuten Bachin Badinerie, Figaron häiden alkusoitto tai Beethovenin Viuluromanssi. Nämä ikivihreät sävelmät ovat kuitenkin paljon vaikeampia laulaa kuin popin vastaavat biisit. Eli vaikka osaatte vähän ulista hyräillen mukana, niin ette sittenkään käsitä miten ylivoimaista tällaisten apteekkimainos-kappaleidenkin musiikillinen anti on verrattuna Yesterdayhin, Hey Judeen ja All My Lovingiin.

Olen aika varma, että klassisen musiikin pikkusävelmienkin sisältämät modulaatiot, soinnutukset ja melodiakieli ylittävät tämän palstan puurokorvien kyvyt.

(Puhutaan Bachin messuista sitten aivan erikseen, eikö vain?)

Tehkää itsellenne hyvä teko ja tutkikaa nuoteista vaikka kepeän Mozartin 16. sonaatin soinnutus, melodiat ja modulaatiot.

Tulkaa sitten kertomaan, tuntuuko se Revolver edelleen jotenkin merkittävältä.

Veikkaus: Ei tunnu.