Minusta on ajanjaksojen mittaan tullut tunteeton ihminen. En ole oikeastaan koskaan tuntenut kateutta, katumustakin vain harvoin. En osaa olla enään niinkään sosiaalisissa tilanteissa koska ne eivät inspiroi minua. Tiettyjä ihmisiä katson silmiin puhutellessani heitä, useita en. Luulisin ihmisten huomaavan, ettei minua oikeasti kiinnosta he. Tämän tiedostaessaan, sydän särkyy koska haluaisin olla enemmän kiinnostunut, enemmän läsnä, saada sosiaalisia kontakteja. Olen alkanut vältellä niitä, en tiedä mikä minussa vetää minut pois heidän luotaan, kai tämä pimeä puoleni joka meissä kaikissa on, on enemmän pinnalla kuin muiden. Joskus jopa tekee kipeää huomata, kun ihmiset elehtivät ja puhuvat ja nauravat katkeamatta, että todellakin mielialani on jollain tasoa poikkeuksellinen. En sanoisi, että matala vaan sanoisin sen kadonneen ja en olisi uskonut että näin voisi käydä minulle, joka menneisyydessään janosi elämää ja nautti aidosti, sydämestään. Tuntuu, kuin mitään ei olisi tehtävissä tulevaisuuteni ja pärjäämisen, ihmiskuntaan sulautumisen kanssa. Se onkin suurin salaisuuteni, etten tiedä kuinka rakentaa elämä. Jokin pakottaa minut pois muiden ihmisten luota, olen kai kasvanut siihen että oloni on yltäkylläinen itseni kanssa. Miten voisin saada tilaa ympärilleni, ajatuksiini? Kuinka tuntisin taas ja kuinka voisin olla realistisempi, itseäni kohtaan hyväksyvämpi, itsekunnioitusta omaava ihminen, sillä elämä näin että et kadu mitään, ei ole oikein. Se ei tunnu oikealta, ihmisen kuuluisi katua.
Olen tunteeton.
Toughtlesss
6467
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minulla on vähän samanlaisia oireita, mutta varmaan eri syistä.
Avioero jollain tavalla tuhosi jotain minusta enkä usko, että voisin täysin eheytyä koskaan.
Kai sitä on yritettävä elää tälläisenä torsona.
Joskus uskon, että vaikka eläisikin vain torsona pitkiä aikoja niin jossakin kohtaa kolahtaa elämässä muutos. Ei tämä tällaistakoko loppuelämän ole. Olen silti onnellinen siitä, että olen elossa. En itse osaa olla vakavien ihmisten seurassa ja se, että olen itse vakava ja ajatellapa vain mitä ihmiset ajattelevat ihmisrukan läsnäolosta, joskus tällaisiakin flashbackeja tulee, kun muistaa äkkiseltään jonkun sosiaalisen tilanteen ja kappas, olenkin ollut ikäänkuin väärässä kohtaa vakava ja laimea.. Onhan tuo ero iso asia. Neuvoisin sinua, siili keskittymään eronne syyhyn.. Kun pystyt perustelemaan sen itsellesi, pääset siitä kyllä yli. Kuitenkin, joidenkin asioiden on määräaika kestää sen minkä kestävät, jos rakentaa jotain, saa siitä olle onnellinen vaikkakin tulee takaisku, hetkessäeläjien elämänlaatu on varmasti parempi. Parempi lähteä ja kokea ja pettyä , kun rypeä koko elämäänsä pettymyksessä. :) Kiitos vastauksestasi. :)
*potkaisee tunteellista siiltä*
Se voi olla masennusta, sitä jotenkin turtuu kaikkeen. Mulla oli joskus tuollainen ajanjakso. Yritin selvitä suruista olemalla täysin itsekeskeinen, ottaa itselleni kaiken mitä mulle mun mielestä kuului, kun maailma ei mulle niitä asioita antanut.
Se ei ole hyvä olotila, todennäköisesti masennusta. Mulla vaati nöyrtymisen ensin ja sitten apuja mielialaani. Terapia. Sitten alkoi tulla päiviä ja aikoja, että löysin rakastamiani asioita uudestaan, ja se oli mahtavaa. Niitä hetkiä ei unohda, se itsensä hoitaminen kannatti. Elämä muuttui.
Ei elämässä kuulu katua menneitä vaan ottaa niistä opiksi. Se vie asioita eteenpäin ja vanhat jutut liukenevat pois.
Olisipa edes yksi sen kaltainen ihminen olemassa läsnä, ketä ymmärtäisi.. Kun enitsekään oikein tulkitse itseäni, ei ole mitä tulkita. Ilman tunteita, ihminen ei ole mitään. Olen niin monet kerrat yrittänyt saada itseni takaisin, että voimat ovat lopöumispisteessä. En kuitenkaan luovuta, menen läpi vaikka minkä koska olen kokenut henkistä tukahdutusta tunteideni kanssa, kestän varmasti kaiken paskan.