Vain klasarit osaavat säveltää tyydyttäviä melodioita

Täällä on joku provoillut, että klassisen musiikin säveltäjät eivät osaisi tehdä melodioita. Näkemys on lupsakka, mutta myös hurjan rahvas. On tunnettu tosiasia, että siinä vaiheessa kun jonkun aivot tipahtavat kyydistä (kun kyseessä on jokin vähän vaikeampi kappale, tai kun kyseessä on keskivertoa epämusikaalisempi kuulija), hän määrittelee musiikin "kakofoniaksi" tai "musiikiksi josta puuttuu melodia".

Leonard Bernstein - siunattu nero - piti aikanaan musiikkiluentoja nuorille, jotka kulkivat nimellä "Young People's Concerts". Niissä hän käsitteli tyhjentävästi erilaisten melodioiden erot: on sävelmiä (tune), teemoja, motiiveja, on kontrapunktia. Bernsteinin pääviesteihin kuului se, että kontrapunkti ei poista melodiaa, vaan moninkertaistaa sen. Hän oli tapansa mukaan kohtelias huomauttaessaan, että on varsin sivistymätön näkemys nähdä ainoastaan sävelmät (tune) melodioina. Melodia on paljon laajempi käsite.

Siinä palstan musiikkiaasit ovat kyllä aivan oikeassa, että melodia ei ole helppo ulottuvuus musiikissa. Helppoa ei ole varsinkaan harmonian kirjoittaminen kuuntelua kestäväksi (koittakaapa joskus kirjoittaa semmoista harmoniaa, mitä Mozart, Brahms tai Rahmaninov on kirjoittanut). Helppoa ei ole orkestraatio (tehkää perässä Mendelssohnin, Debussyn tai Rautavaaran saavutukset). Helppoa ei ole fuuga: näyttäkää minulle joku, jonka mielestä on helppoa tehdä se mitä Jumalan nerot Palestrina, Händel ja Bach tekivät renessanssin ja barokin kukoistavina kausina!

Mutta ei; helppoa ei melodiakaan. Melodian luomisen taito on suhteellisen harvinainen. Ja siksi Beatlesinkaan osaaminen sillä saralla ei ole täysin mitätöntä. Lennonin ja Harrisonin hieman kankeaan kirjoittamiseen en ota kantaa, mutta McCartneylta sujui laulava iskelmäsävel. Hänen kappaleensa eivät ole tätä nykyistä poppityyliä, vaan viittaa enemmän brittiläiseen kansanmusiikkiin ja vanhaan viihdemusiikkin (40- ja 50-luvun iskelmiin), jonka lajin helmiksi (kevyttä musiikkia kyllä, mutta kevyellä musiikillakin on helmensä) voidaan lukea vaikka All My Loving, Yesterday ja Let It Be milloin tahansa.

Mutta jos McCartney yritti esim. Penny Lanen trumpettimelodioilla tai Fool on the Hillillä - taikka edellä mainituilla viisuilla - pärjätä klassisen musiikin vuosisatojen melodiaosaamiselle, niin karvaasti hävisi brittipoppari.

McCartneyn - tai sen koommin Paul Simonin, Brian Wilsonin tai Nirvanan Kurt Cobainin - tuotannosta ei löydy YHTÄKÄÄN niin jaloa, pitkälinjaista, pitkää, tahdista toiseen vaivatta jatkuvaa, eloisaa, sujuvaa, runsasta, monisäikeistä, taiturillista ja melodista melodiaa kuin mitä esim. seuraavat säveltäjät ovat säveltäneet:

Bach Händel Haydn Mozart Schubert Mendelssohn Chopin Brahms Wagner Tsaikovski Prokofiev

Ja jotain monipuolisuudesta kertoo se, että kyseiset legendat ovat säveltäneet tyydyttäviä melodisia mestariteoksia paitsi pieneen laulumusiikkiinsa (ooppera-aariat, liedit, virret), suureen laulutaiteeseensa (kuoroteokset, oopperoiden ensemblenumerot), orkesteriteoksiinsa (sinfoniat, konsertot), sonaatteihinsa, kvartettoihinsa ja sooloteoksiin (tsekatkaa apinat melodian näkökulmasta vaikka Bachin viulupartitat!!)

Jos puhutaan aikuisten musiikista - siis sellaisesta mitä musikaalinen aikuinen tahtoo vaalia ja kuluttaa - on ainoa vastaus klassinen musiikki lyömättömine melodisine hitteineen.