Olen jo 35 v hetero mies mutta en ole vielä koskaan rakastunut tai edes ihastunut oikein kunnolla vielä yhteenkään naiseen. Se nyt ei sinänsä ole ihme sillä en ole koskaan seurustellut. Ymmärrän toki jo miksi ihmiset tekevät toisinaan järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi. Sänkyyn olen kyllä naisen kanssa päässyt mutta se oli todella vain seksiä ilman sen syvempiä tunteita mutta ei huono kokemus:) Tuntuu että olen niin tottunut yksin oloon että torjun alitajuisesti ajatuksen parisuhteesta vaikka kuitenkin pyrin muodostamaan sellaisen jos mahdollista. Poden varmaan kolmen kympin kriisiä:D
35 vuotias mies joka ei koskaan ole rakastunut
-0000000
13944
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
tai perinteistä sitoutumis- ja vapauden menetyskammoa :))
Se on varmaan osatotuus sillä parisuhteessa on kuitenkin kyse isosta ratkaisusta ja täytyy olla varma että se on oikea. Taidan olla turtunut yksinoloon mutta kuitenkin minulla on tunne kuin jotain puuttuisi:)
niin rakastan sinua.slurps...
Minä olen 32v. nainen enkä ole mielestäni koskaan ollut rakastunut. Saatan ihastua, mutta mitään erityisen järisyttävää en ole kokenut. Olen ajatellut olevani jotenkin poikkeuksellinen, tunnevammainen. On meitä näköjään muitakin sitten... Niin, olen ollut pitkässäkin parisuhteessa jossa lähinnä tahdolla yritin rakastaa parhaani mukaan.
On minullekin joskus tullut mieleen onko minussa jotain vikaa. Ajatteletko että jossakin olisi sinulle se "ainoa oikea mies"? Itse en oikein enää jaksa uskoa siihen "ainoaan oikeaan vaan että on monia naisia joiden kanssa voisi olla mahdollisuuksia muodostaa suhde." Tahdolla ei kai tosiaan voi rakastaa jos toinen ei vain herätä mitään tunteita. Muuten elämäsi parisuhteessa taisi kuitenkin rikkaampaa kuin yksin.
Olen toki miettinyt onko olemassa se "oikea"... Olen myös ajatellut varmaan samaan tapaan kuin sinä, että on olemassa sopivia ja ei-sopivia kandidaatteja joiden kanssa vois koittaa muodostaa jotain. Enpä tiedä. Itse kyllä uskon että jotkin asiat ovat tarkoitettuja, jos emme mene niitä itse sotkemaan (nykyään olen uskossa ja siksi ajattelen että tietyt asiat ovat korkeammissa käsissä).
Allekirjoitan ajatuksen että rakkaus on tahdon asia siinä mielessä, että toista on jaksettava silloinkin kun se käyttäytyy huonosti eivätkä asiat mene niin kuin itse odottais jne... Mutta se parisuhde missä olin, no, olin silloin hyvin nuori ja sitouduin sellaiseen mieheen joka ei ollut ns. tavallinen kaveri, joten elämä oli kovaa. Siksi en voi oikein sanoa että elämä olisi ollut rikkaampaa kuin yksin, vaan olen kiitollinen ettei enää tarvitse kestää sitä mitä silloin oli. (En toki itsekään ollut ihannekumppani eikä ketään voi yksistään syyttää. Menneet ovat menneitä.).
Kyllä sitä tulee punnittua että oisko parempi yksin vai kaksin... Sen tiedostaa että hienoja, sopivia, ihania ihmisiä on varmaan olemassa, mutta toisaalta ymmärtää että et hyvän suhteen eteen on nähtävä myös vaivaa - ja jotenkin huolestuttaa se ettei mitään takeita onnistumisesta kuitenkaan ole. Mutta älä sinä kuuntele näitä höpinöitä ettet erakoidu, :D toivon sinulle hyvää ja onnellista elämää. Niin, voihan tietty yksinkin elää ja olla onnellinen, uskon.
oikeasti Mielenkiintoista. minä taas olen rakastanut niin että en osaa edes sanoin kuvailla.
Enpä tiedä. Itse kyllä uskon että jotkin asiat ovat tarkoitettuja, jos emme mene niitä itse sotkemaan (nykyään olen uskossa ja siksi ajattelen että tietyt asiat ovat korkeammissa käsissä)."
Uskon Jumalaan itsekin ja haluan uskoa että minullekin olisi mahdollista löytää kumppani. Suomessa on niin paljon kolmekymppisiä sinkku naisia että täytyyhän joukossa olla joku minulle oikea joka haluaisi olla kanssani. Mitä tuohon erakoitumiseen tulee niin olen sitä jo:D Minusta taitaa olla tullut 33 vuotiaana kärttyinen vanhapoika:D Tietysti ajatus parisuhteesta pelottaa minua sillä kyse on kuitenkin elämän tärkeimmästä päätöksestä.
Joskus 25 ikäisenä mieleeni alkoi tulla ajatuksia että tahtoisin joskus perheen. Nyt päälle kolmekymppisenä on tullut kuitenkin mieleen että jos joskus haluan perheen niin olisi jo aika tehdä asian edistämiseksi jotain. Ei kai parisuhteessakaan ole aina helppoa mutta mitä olen seurannut naimisissa olevia tuttujani näyttävät nämä olevan ainakin valtaosan ajasta onnellisia.
Sehän hyvä että olet ehtinyt tuohon ikään sitoutumatta, oikeasti ei välttämättä hullumpi juttu. Itse olen nainen, sitoutunut nuorena, tyyliin ensimmäiseen vastaantulijaan, halunnut nopeasti perheen ja myöhemmin korostunut se ettei ehkä tule kovin hyvin puolison kanssa toimeen. Alistamista, kontrollointia, henkistä ja hiukka fyysistäkin väkivaltaa. Että sellaista pientä kriisiä. Toivottavasti rakastut oikeasti ja vältät tuollaiset karikot minne itse olen juuttunut. Kriisinsä kullakin.
Ei vaan se oikea odotuttaa sinua. Siksi et ole vielä rakastunut. Hän tulee jonain kauniina päivänä vastaan. Silloin kun vähiten odotat :).
Olen itse 36.v. eronnut nainen. En kokenut aviopuolisoani siksi oikeakseni vaikka olimme toistakymmentä vuotta yhdessä. Jokin kaiveli sisälläni aina. Tiesin että jossain on se oikea sielunpuolikkaani.
Muutama hyvä ehdokas on jo tullut vastaan, mutta onko yksikään heistä se minun sielunpuolikkaani(?)
Sinulle vain. En etsi enää teini ikäisiä vaan aikuisia naisia jotka ovat taloudellisesti riippumattomia.
Omistathan jotain. Se mielestäni on rakkauden perusta. Tyhjän taivaan alla on paha rakastaa!!
Minä annan pikkupökät Sulle...saat haistella!!
Myös vuoden ollut rakastunut niin,että päivin öin häntä aattelen ja kaipaan välillä niin,että itkut tulee. koittanut erot monta kertaa,koska suhteella ei tulevaisuutta,mutta kukaan muu ei tunnu niin ihanalle,kukaan muu ei anna sitä tunnetta,iloa,sydämen värinää.Kunpa hän alkaisi rakastaa minuakin oikealla tavalla,,nyt rakastaa omalla tavallaan,,välittää hirveästi kuulema.En ois uskonut,et jotain voi näin kovasti rakastaa ja ikävöidä!