Elämä tuntuu turhalta ja merkityksettömältä

Moi,

vähän samanlaisia fiiliksiä täällä. Olen itsekkin välillä henkisesti aika väsynyt. Pienetkin asiat tuntuu jotenkin raskailta, ja on vaikeata löytää motivaatiota oikein mihinkään.

Iloja ja suruja yms. toki tulee ja menee, mutta se sama merkityksettömyyden tunne on ja pysyy. En vaan koe voivani olla onnellinen ja tyytyväinen elämääni, tiedä sitten tuunko koskaan olemaankaan, aina en ainakaan oikein usko siihen.

Kärsin muuten myös yksinäisyydestä. Joitain ihmissuhteita onneksi on, mutta nekin harvat tulleet vain onnekkaitten sattumien kautta. Olen sosiaalisilta taidoiltani aika onneton, ja muut ihmiset pitävät minua yleisesti ottaen epäkiinnostavana, tai näin ainakin luulen.

Musta tuntuu usein siltä, etten kuulu 'tänne'. Tähän yhteiskuntaan, tähän ruumiiseen, tähän elämään.. Että haluan vain pois.

Hei echoes haluaisitko jättää sähköpostiosoitteesi? Voisimme kirjoitella ja vaikka yhdessä tsempata toisiamme..

Minä olen tosi tympääntynyt kaikkeen. Varsinkin tällä hetkellä surettaa eniten yksinelo. Ja se kun perhettä ei ole samassa kaupungissa. Tosin perhettä minulla on vain yksi vanhempi. Paras kaverini asuu 700 km päässä. On minulla kavereita, mutta en jaksa tavata heitä. Eli sosiaalisesti en ole onnettomimmasta päästä mutta silti olen ksinäinen.

Minuakin väsyttää. Mutta silti en saa nukuttua ja alan jo kohta mennä sekaisin väsymyksestä. Liikunta on ainoa asia mikä helpottaa välillä oloani.

Tunnen kateutta ihmisiä kohtaan joilla on puoliso ja perhe, sekä jopa elossaolevat ja terveet vanhemmat ja ehkä lisäksi sisaruksia. Olisi ihanaa jos olisi iso perhe. Mutta tiedän että monilla on omat surunsa ja taakkansa.

Turhaahan tämä elämä onkin. Yksittäisen ihmisen merkitys tässä maailmassa on mitätön. Ihmisen elämä on lyhyt ja kaikki menee ohi nopeasti.

Ei ole elämää, vituttaa kaikki saatana.

Kyl mul tuntuu ihan turhalta koko elämä. Minä en jaksa edes kävellä ja se masentaa kun on niin heikko kunto. Olen vain sisällä koneella kaiket päivät. Kävisin vaikka missä jos olis terve ja hyväkuntoinen. Koko nettikin on jo läpikaluttu.

Minä olen jotenkin nyt lomien loputtua havahtunut taas elämän mielettömyyteen. Oma elämäni on oikeastaan vain sellaista viikonloppujen ja lomien odottelua, ja sitten kun ne viimein koittavat, kaikki meneekin hetkessä läpi korvien. Kaipa se joo on loppujen lopuksi ihan normaalia, mutta itse ainakin alan olla kurkkuani myöten täynnä koko elämää kaikkine velvollisuuksineen ja vaatimuksineen. Ja sitä, miten noiden velvollisuuksien kautta määritellään se, miten hyvä ihminen olet.

Ja toki näihin ajatuksiin vaikuttaa kai mullakin se, etten mitään parhaimpia kortteja elämässäni ole saanut. "Vääränlaisen" luonteeni takia moni asia tuntuu vaativan keskivertoa enemmän ponnisteluja ja yksinäisyyskin vaivaa.

Mitä jos katsoisit elämääsi ja huomaisit, mitä siinä on ihan OK. Et esimerkiksi asu sillan alla. Et näe nälkää.

Ei arki ja elämä ole mitään fantastista iloa eikä sen tavoittelua. Kuvittelitko, että jonkun elämä olisi sellaista? Tok tok, onko ketään kotona.

Mun mielestä em. kirjoittajien pointti oli nimenomaan se, että kaikesta sinunkin maitsemastasi hyvästä huolimatta elämä maistuu puulle. Sehän siinä juuri masentaakin. Ehkä siitä nuo miinukset.

Kampaajalla oli tänään radio auki, siellä naisääni lauloi: "... elämä ei tartu sinuun, jos sinä et tartu elämään ...".

Paikoillaan olo ja umpimielisyys väsyttää ihan ketä vain. Joten ylös, ulos, lenkille ja elämään.

Tiedän tunteen. Ei oikein ole mitään erityisiä intressejä tai motivaatiota mihinkään. Ei mitään harrastusta, joka tarjoaisi puuhaa ja kiinnostusta arkeen, eikä muutenkaan mitään erityisen hienoa elämässä.
Koin näitä tunteita jo hyvin nuorena (nyt 23-vuotias), ja parikymppisenä päätin lähteä pakoon "tylsää elämää ja arkea" matkustamalla ulkomaille.
Tuon jälkeen olenkin pitänyt matkustelua lähes ainoana kiinnostavana asiana elämässäni, ja olen oleskellut ulkomailla pitkiäkin aikoja näiden muutaman vuoden aikana.
Tällä hetkellä taas koko kesän ollut ulkomailla mutta jatkan opiskelua Suomessa, mutta sekään ei tunnu kiinnostavan oikeasti. Ikään kuin pakkopullaa ja arki vain ahdistaa.

Minullakin siis todettu masennus ja mielialalääkkeitä olen syönyt viime talvesta asti.

Jos siis on mahdollisuus, irtisano itsesi normaalista arjestasi ja matkusta jonnekin vaikka au pairiksi tai työlomalle.

Olen 38 vuotias mies ja asiat perusteellisesti päin persettä. Toistamiseen. Ensimmäisellä kierroksella tein mielestäni päätöksen etten koskaan tule voimaan taloudellisesti huonosti enkä henkisesti saisi ainakaan niin syvää masennusta minkä läpi kävin.
Raha-asiat ovat näillä näkymin seuraavat 18 vuotta tasolla joka vastaa sosiaaliviraston määrittelemää minimiä.
Lohtuna pidettäköön etten kenties sorru asettamaan piippua suuhuni ja painamaan nappia, enhän sitä uskaltanut tehdä viimeksikään. Eikä edes tunnu siltä. Olen täysin turta. Kaksi eroa takana, viimeisestä 4 vuotta ja niistä kaksi lasta, terveitä ja hyvinvoivia. Siitä piste.
Ensimmäinen vaimo potkaisi tyhjää pahimmalla mahdollisella hetkellä ja jätti asiat tavallaan kesken jonka ansiosta kenties pystyn ja voin keskittyä elämään, sen kaikessa raadollisuudessa.
Toinen muttei vähäisin vaimo jätti 18 vuoden jälkeen, olenhan narsisti ja alkoholiin menevä. Väkivaltaankin sortunut heikko mies.
Liekö kohtalon ivaa vai muuten yläkerran päätöksellä luotu osakseni ainainen epäonnistuminen ja pohjalle putoaminen, sitä en voi sanoa, vielä.

Koko tähänastisen elämäni olen tehnyt työtä saamatta säästöön yhenyhtä killinkiä, vain velkaa. Aloitin ollessani 16 vuotias ja näihin päiviin olen sitä tehnyt. Nyt on tullut välitilinpäätöksen aika.
Koska elämänrytmini tuntuu olevan se mikä se on ja tuntuu kuin minun olisi pakko pudota pohjalle päästäkseni taas ylös, päätin etten enää ota murhetta taloudestani.
Sen sijaan päätän luopua kaikesta siitä vähästäkin jota on, työ ja sitäkautta myös asunto, joka on työn puolesta. Teen siis ratkaisun joka johtaa työttömyyteen ja asunnottomuuteen. Vajoan pohjalle. Pohjakosketus on enää vain manuaalinen siirtymä, olenhan jo ulosotossa josta käteen jää se minimi mikä on säädetty.
En näe tulevaisuutta kovin ruusuisena enkä odota siltä mitään, tiedän että tulen olemaan hyvin köyhä ja elämäni on hyvin alkeellista reppumiehen elämää seuraavat kuukaudet tai vuodet, ehkäpä koko loppuelämäni?

Voi olla että, teen elämäni suurimman virheen tai sitten suurimman urotyön tällä ratkaisulla, en tiedä? Sen tiedän että, olen onnellinen päästessäni tästä oravanpyörästä ja kaikesta tästä materiasta, joka on ollut niin pyhää ja jota on himoittu ja itsestäänselvänä pidetty.

Ehkäpä reppu selässäni sateisena koleana yönä maantietä kävellessäni, kylmissäni ja nälissäni joku nainen ottaa minut kyytiin ja vie kotiin.

Niin kaiken pitäisi olla oikeastaan ihan hyvin, mutta miksi ihmeessä tuntuu kuitenkin siltä että kaikki on huonosti?
Työ on paskaa ja en millään jaksa olla töissä, haluaisin vain ottaa repun selkään ja lähteä pois.
Kotona ei mikään kiinnosta.
Lääkkeitä en halua syödä, mutta jotain pitäisi tehdä että pääsisi parempaan olotilaan ja elämä olisi taas elämän makuista.
Ei ihminen näin kauan jaksa, pettää joko pää tai kroppa tai molemmat.
Haluan löytää elämisen halun ja ilon taas!

Nykyajassa on jotain niin pahasti vialla!

Itte mietin jos pitäis some paastoa viikon tai kaksi, ystäväni sai sen avulla kiinni elämästään ja potkua arkeen!
Se kun vie liikaa aikaa arjesta, kait sitä on koukussa siihen.

hyppää junan alle, se ratkaisee ongelman