voehan kettu... oikeesti, kyllä alkaa ketuttamaan tää tilanne. miten voi olla niin jumalattoman vaikeeta lähestyy naista niin et johdattelisi ja tekisi alotteita niin pitkälle et esim 25 vuoden ikään mennessä olisi tullut seksiä harrastettua. Ihmiset sanovat et "sä nyt saat kenet tahansa ku oot noin hyvännäköinen ja huumorintajuinen ja hurmaava ja syvällinen jne jne" ja mitä vielä, mähän kohta läppään takas et "joo no voihan se toki olla mut naista en oo koskaan saanut" menisivät neki hiljaiseksi. Jostain syystä (en ole homo sitten) se vaan...... tai ehkä menee sitte pupu pöksyyn tai en luota mun miehisiin vietteihin vaan alan pähkiä jotakin liikaa ja näin ollenhan tilanne sitten aina vaan on kuivunut kasaan vaikka on näyttänyt satasen varmalta (ja sitä ollutkin) mut jotenkin mä sit onnistun aina keksiin jonku tekosyyn miksi mä en uskalla tehdä tätä "just nyt". säälittävää. ja alan vihaan itteeni kohta siinä määrin et esim nyt jo opiskelut ja muu elämä kärsii tästä ku mulla on jotain ihme tunnelukkoja tai pelkoja tai ennakkoluuloja, mitähän ne ois sitten.
pistäkääs vähän tuleen ruoskintaa että sitä heräisi jotenkin todellisuuteen. negatiivista tai positiivista, ihan sama. Aluksi aattelin et oisko se vaan tuosta peniskokokammosta mut sittemmin oon siitäki päässy yli ku kuulin et 16 / 4 mitoilla naisen pitäisi pystyy tyydyttään.. mut sitten tulikin se suurimmaksi esteeksi et ku haluaisi antaa sille naiselle sen mitä se on "hakemassa" eli orkut mut perhana, tuntuu niin pahalle aatella sitä hetkeä jos naisesta näkyy et se aattelee et "voi perse onpas surkee mies sängyssä"
mä oon kyllä ollut naisten kanssa tekemisissä paljonkin, ja niiden kanssa on sillee synkannut aina ja oon saanut hyvää palautetta yms. oon jopa seurustellut (en ees kehtaa sanoo kuinka pitkää aikaa) mut siinä ei tullut harrastettuu seksiä liioin. oon muuten touhunnut kaikenlaista naisten kans mut se mitä seksiksi perinteisesti kutsutaan on jäänyt tekemättä. siinä rajapinnalla on esiintynyt mm sykkeen nousemista 200 iskuu minuutissa ja "SEN" lerpustumista yms. ihan sairasta.
miten tällasia tilanteita ihmiset yleinsä ratkaisee?!?? ihan vaan riskeemalla kaiken ja yksinkertaisesti ottamalla itteään niskasta kii ja olla välittämättä jos menee päin seiniä vai...
kaikkee muuta ois elämässä tarjolla, ystävät, hyvä koulutus, hyvä perhe ja harrastukset mut... olen varmaan ainut universumissa joka periaatteessa täysin kilpailukykyisellä varustuksella ei vaan tunnu pääsevän tällaisen asian ylitse.
noh, ehkä mä vietänkin tän päivän sit tässä itsetutkiskelun parissa ja katselen jos joku on vastaillut tähän mun vuodatukseen...
pistäkääs vähän tuleen ruoskintaa että sitä heräisi jotenkin todellisuuteen. negatiivista tai positiivista, ihan sama. Aluksi aattelin et oisko se vaan tuosta peniskokokammosta mut sittemmin oon siitäki päässy yli ku kuulin et 16 / 4 mitoilla naisen pitäisi pystyy tyydyttään.. mut sitten tulikin se suurimmaksi esteeksi et ku haluaisi antaa sille naiselle sen mitä se on "hakemassa" eli orkut mut perhana, tuntuu niin pahalle aatella sitä hetkeä jos naisesta näkyy et se aattelee et "voi perse onpas surkee mies sängyssä"
mä oon kyllä ollut naisten kanssa tekemisissä paljonkin, ja niiden kanssa on sillee synkannut aina ja oon saanut hyvää palautetta yms. oon jopa seurustellut (en ees kehtaa sanoo kuinka pitkää aikaa) mut siinä ei tullut harrastettuu seksiä liioin. oon muuten touhunnut kaikenlaista naisten kans mut se mitä seksiksi perinteisesti kutsutaan on jäänyt tekemättä. siinä rajapinnalla on esiintynyt mm sykkeen nousemista 200 iskuu minuutissa ja "SEN" lerpustumista yms. ihan sairasta.
miten tällasia tilanteita ihmiset yleinsä ratkaisee?!?? ihan vaan riskeemalla kaiken ja yksinkertaisesti ottamalla itteään niskasta kii ja olla välittämättä jos menee päin seiniä vai...
kaikkee muuta ois elämässä tarjolla, ystävät, hyvä koulutus, hyvä perhe ja harrastukset mut... olen varmaan ainut universumissa joka periaatteessa täysin kilpailukykyisellä varustuksella ei vaan tunnu pääsevän tällaisen asian ylitse.
noh, ehkä mä vietänkin tän päivän sit tässä itsetutkiskelun parissa ja katselen jos joku on vastaillut tähän mun vuodatukseen...
Vastaukset 40
Vanhimmat
Itse löysin netin kautta todella mukavan ja ymmärtäväisen tyttösen jonka kanssa "harjoitella".
Ei kannata suin päin rynnätä johonkin, voi syntyä "katastrofi", ei pysy kovana tai laukeaa melkein housuun ja saa jonkun pelkotrauman tilanteesta, eikä uskalla edes ajatella koko seksiä seuraavaan 20vuoteen.
Joku viisas ehkä sanoisi että odota sitä oikeaa, minä en niin sano koska tiedän mielenterveyden pettävän ennen sitä.
Minuakin on kehuttu kunnon pojaksi ja varmaan kuulema löydän itselleni jonkun, mutta eipä ole onnistunut. Olen tosin sinua 3 vuotta nuorempi, mutta silti ahdistaa välillä tämä tilanne. Ei seksiä ei tyttöjä, mistä lie johtuu, kun on muuten kohtuu sosiaalinen, mutta ei vaan onnistu naisten seurassa. Mutta ei se mitään pitää vain lukea kaksi kertaa ahkerammin niin ei tule mieleen tilanne niin usein. Ehkä se joskus onnistaa meitäkin ja olen alkanut tosissani harkita tätä nettiä seuran hakuun. Ei tarvitsisi liian aikaisin tutustua ja voisi ehkä sitten kun tietää toisesta jotain olla helpompaa. Mutta toisaalta tässäkin on kyllä vaaransa, ei tiedä kuka kusettaa ja kuka ei. Mutta sen olen päättänyt, että huoriin en mene, vaikka jotkut on kehottanutkin. Siinä tulisi loppu mahdollisuuksille normaaliin suhteeseen ihan varmasti. Jossain välissähän se pitäisi kertoa, että on käynyt ekan kerran huoran luona ja veikkaan, että ei tyttö sen jälkeen kauan kattelisi.
Hei ei hätää... ainut vika tässä on nyt se että vaadit ihan oikeesti itseltäsi aivan liikaa!
Ja unohdat sen että se joka sinua rakastaa, niin rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet!
Eikä minään teho, pano, hemmona? joka sinun pitäisi olla omasta mielestäsi...?
Vai vaaditko että sinun tyttöystäväsi olisi sellainen joka hallitsee kaikki asennot ja temput?
Ja kuvittelet että sinunkin ne pitäisi osata?
Ehei... kun olet sen rakastamasi tyttön kanssa..niin anna luonnon hoitaa homma?
Anna tunteiden viedä, yleensä ne vie oikeaan suuntaan, kun vain kuuntelet niitä!
Kun et vaadi ja odota koko ajan mitään! niin kaikki menee ihan omia ratojaan.... yksi asia johtaa toiseen ... ja sillee.. ja jos ei johda niin sou? johtaa sitten toisella kertaa... näin se menee...
Olet vain ihan oma itsesi...teet juuri niin kuin tuntuu sinusta parhaalta...kyllä se tyttösi kertoo jos joku juttu ei sitä miellytä... luota häneen...ja itseesi!
Tulet onnelliseksi =)
Onkohan nyt joku tietty aika, kun saman tapaisia ihmiskohtaloita ilmestyy tännekin.
Varsinkin kun omassa elämässä toisen kerran minusta kiinnostunut naisiminen sanoo että se sitten mennyttä ja maailma kaatuu vaihteeksi. (tällä kertaa suhteessa ei ollut _yhtään mitään kosketusta_ (työtoveri)).
Itse olen pärjännyt psyykelääkkeillä vuoden ja panostamalla kaiken energiani työhöni, jota onneksi rakastan. Olen käynyt psykologilla ja kaikkea vastaavaa. En valitettavasti ole löytänyt keinoa ratkaista ongelmaa. Eroan teistä siinä, että ikää on 26 ja palveluammatissa jossa liikkuu paljon n. 15-25 v. naisia mutta silti elämässäni olen puhunut naisten kanssa alle 1000 sanaa muuten kuin työhön/kouluun/muu vastaava ei-sosiaalinen tilanne. Pari kertaa olen yrittänyt "itsemurhaa" (voimakkaat heittomerkit). Sänkyyn pääsin kun oikein yritin ns. sikalinjalla eli netin kautta hain seuraa jolla oli mitä ilmeisimminkin vain se mielessä. Aivan kamala kokemus, koska ei osaa itse mitään. Ja vastapuolikin suuttui. "En voi raiskata sinua". Ja huoriin ovat monet usuttaneet, mm. suurin rakkauteni kohde... Mutta miten heitä voisin sen paremmin lähestyä? Itse asiassa kerran uskalsin soittaa yhdelle ja hän löi luurin korvaan kun kuuli että on kokematon.
Eli valitettavasti en osaa antaa rakentavaa neuvoa miten pelastautua. Mutta sinullahan muuten kuulostaa olevan asiat suhteellisen hyvin, joten aika voi tuoda jotain kivaa vastaan. Minulla kun suurin vihollinen on jo korvien välissä, on mahdollisuudet vähissä.
Tämä on ilmeisen loputon tie, mutta todetaan nyt molemmille, että teillähän on mennyt suorastaan lujaa (turha pahastua). Karkeasti tiivistäen: värkissäni on lievä syntymävika, jonka lähiomaiseni pimitti lapsuudessani lääkäreiltäkin (neuvolan kehoituksesta huolimatta). Asian reaalista merkitystä ei luonnollisestikaan kertonut päähenkilölle kukaan, koskaan. Tabutuksen seuraukset olivat melko tuhoisia, suuri masennusalttiuteni on aivan ilmeistä lapsuusperua: koskaan kaikki ei voinut olla täysin kunnossa. Tarkkaan ottaen tulkitsin tilanteeni sillä selväksi, vian täytyi olla hirvittävä, koska se piti salata leppoisalta ja muutenkin tutulta lastenlääkäriltäkin. #25v aikaloikka #
Olen nyt yli kolmekymppinen, ei seurusteluja, seksistä nyt puhumattakaan. Nelisen vuotta sitten jotakin oli tapahtumassa, mutta se kaatui nopeasti aatteellisiin ristiriitoihin, enkä nyt tarkoita politiikkaa. Ylipäätään kosketin ja suutelin naista ensi kertaa siis 28-vuotiaana. Sattumalta vastapuoli kaikkosi pian sen jälkeen kun kerroin viastani (jolla ei ole fyysistä merkitystä). Eikä aate estänyt vastapuolta menemästä sänkyyn pian toisaalla. Eipä sekään mielenterveydelleni varsinaisesti hyvää tehnyt. Ei, naiset eivät ole katalia. Yhdestä en ole aivan varma.
Ei työtä, rahaa, rakkautta. Eikä ystäviä lähialueilla. Ei älyllistä kapasiteettia vastaavaa koulutusta, saati motivaatiota siihen. Puolitutut jaksavat vakuuttaa, että ainakaan hahmossani ei ole mitään niin pielessä, ettei naista saattaisi löytää. Itse en pysty pitämään sitä todennäköisenä. Olen varsin eristäytyvä, en koe kuuluvani juuri mihinkään ympäristöön. Ravintoloissa varsinkaan en ole käynyt koskaan. Ajatus seuran "iskemisestä" on täysin absurdi, nähdäkseni asiat vain tapahtuvat kun jos sopivat ihmiset tapaavat. Luullakseni todennäköisimmin niille ihmisille, jotka odottavat vähiten, ovat rauhallisia ja edes jotenkin "itseriittoisia" (tiedostaa ettei varsinaisesti tarvitse toisen hyväksyntää, on itsetunnon avain). Vasta aivan viime vuosina olen pystynyt edes varsinaisesti kohtaamaan tarvitsevuuteni (osittain erään huomattavasti vanhemman sähköpostituttavani johdattelemana; viisas nainen), se on aina tuntunut jotenkin nöyryyttävältä (hämmentävän oidipaalista :-). Kaipaan naista, nautin heidän harvinaisesta seurastaan, satunnaisista hymyistä, suopeudesta. Maailmassani ei ole mitään naisen lantion keinuntaan (kävellessä) verrattavaa masennuslääkettä. Se on suorastaan naurettavan tehokas. Toivosta olen luopunut, mutta sitä ei pidä ymmärtää negatiivisesti. Yritän liikkua edes vähän enemmän piireissä, joissa en koe olevani täysin ulkopuolinen.
Elän mielestäni sellaista 25% elämää, pelkona on, että se tuosta vielä pienenee. Olisi kai kiinnostavaakin tutkiskella esim. juuri seksin merkitystä ja sen puutteen vaikutuksia, psykologisessa mielessä, ellei itse olisi se sätkivä koe-eläin. (Maksullinen touhu ei ole koskaan tuntunut todelliselta vaihtoehdolta, vaikka myönnän tietysti sitäkin nuorempana miettineeni). Keskiössä on mm. itsekunnioitus, itsensä kokeminen mieheksi. Ja laajemmin, elämän jakaminen toisen kanssa, olemassaolon kokemus. Että voisi joskus nauraa aidosti sydämensä pohjasta.
"Ymmärrän". Olen joskus miettinyt, miten hemafrodiitit ja muut pahasti fyysisesti vammautuneet pystyvät voittamaan tämän elämän alan ongelmat. Olen usein epäillyt, että he pystyvät suuntaamaan energiansa johonkin mitä voivat toteuttaa, mutta... Miten itse olet pitänyt itsesi kasassa, mikäli et ole töissä etkä opiskele? Itseni pelasti tuhoutumiselta työ...
En nyt tiedä kuka "ymmärsi" ja mitä, mutta yksiselitteistä vastausta kysymykseen mikä on pitänyt minut kasassa, ei ole olemassa. Ikä tekee osansa, jonkinlaiset - ilmeisen alitajuiset - suojausmetodit kehittyvät vähitellen, synkkyyden ylilyönnit välttää useammin. Kevyemmin: hyvät neuroosit pitävät järjissään. Aikoinaan kulutin kyllä vuosia ammattiavussakin, josta tosin oli hieman kyseenalainen hyöty. Itseään voi toteuttaa monillakin tavoin, eikä monenlaisiin asioihin perehtyminen suinkaan aina lisää tuskaa; joskus ymmärrystäkin.
Peruskysymys ei siis ole koskaan ollut fyysinen vikani, tai edes sen reaalinen merkitys/merkityksettömyys, vaan miten lapsuudessani siihen suhtauduttiin, miksi se pimitettiin. En minä sitä tänäkään päivänä pysty ymmärtämään. (Eikä 5-6-vuotias tiedä mikä on vakavaa). Yksinkertainen hypospadia (ellette tiedä, älkää viitsikö katsoa vanhasta sanakirjasta; tarpeettoman raju kuvaus).
Ongelmani kiteytyvät nyttemmin yleiseen ulkopuolisuuden tunteeseen suhteessa melkein kaikkeen. Suureen osaan tunnen myös valitettavan vähän halua laajemmin sekaantuakaan.
---
Muutamista lauseista...
>Eli turha lähestyä, kun ei mitään voi tarjota.
Tuo on kyllä selvästi "virhetulkinta", pelkästään lukemani perusteella vaikutat monilta osin hyvinkin asialliselta henkilöltä.
Pyrkimättä kuulostamaan paremmintietäjältä, tietyt rakenteet ajatelussasi tuntuvat kovin tutulta, kuin omiani 6-8v sitten. Kutsun sitä "virheelliseksi ajatteluksi", vaikken edelleenkään ole itsekään siitä täysin vapautunut.
>Ja minun kaltaistani "ihmistä" on turha kehittää
Niin, kovin tuttu lause...
>Siinä musertuu kun näkee kuinka pitkällä muut ovat.
Samaa ajattelin joskus, kunnes tajusin ettei kyse ole mistään kilpailusta (älyn tasolla - sinänsä - tiedät sen varmasti itsekin)
>välillä riittäisi pelkkä läsnäolo naisen kanssa, yhdessäolo
Sanopa muuta, ja tuota minäkin vielä viitsin toivoa. Todennäköisesti hyvä lähtökohta.
>hyvä itsetunto...
Minustakin tuossa hokemassa on monia vikoja, itse painottaisin enemmän tietynlaista itseriittoisuutta, jolla en tarkoita omahyväisyyttä tms. En nyt pysty määrittelmän tuota tarkasti, tuskinpa siitä kenellekään apua olisikaan. Sinänsä. Tai no, jos erotetaan itseluottamus ja itsetunto. En luota itseeni tarpeeksi, mutta tunnen sen piirteen itsessäni ja jostakin syystä pystyn nyttemmin paremmin pakottamaan itseni tekemään asioita, joihin joskus aiemmin en olisi pystynyt. En enää tarvitse niin kipeästi muiden hyväksyntää.
(Sille, joka totesi ettei seksi ole elämän tärkein asia: mm. sitähän minä juuri en tiedä, arveletko että nyt asia poistui mielestäni, että se on tahdon määräiltävissä :-)
Niinpä tietysti. Ilmaisin vain oman mielipiteeni, enhän mitenkään voi teihin vaikuttaa ;)
Omiin tunteisiin ja elämään VOI vaikuttaa, jos HALUAA. Pitää myös luottaa tulevaisuuteen, ei saa menettää toivoa. Epäonnistumisista ei saa lannistua, vaan pitää miettiä mikä meni vikaan ja mitä voin seuraavalla kerralla tehdä toisin. Mönkään menneet tilanteet eivät välttämättä ole sinun vikasi.
Vaarallisin ajatus on tämä: koska epäonnistuin kerran, en voi koskaan enää onnistua.
Otsikko menköön puolivitsinä. Tosin muutamankin kerran kun olen erehtynyt voimallisemmin jotakin todella merkityksellisissä asioissa toivomaan, olen mennyt jälkikäteen huomattavan huonoon kuntoon. Tämäkin siis vain oma tapani selvitä: luovun toivosta, merkityksessä jossa se yleensä käsitetään. Omasta mielestäni olen lähempänä "onnea" "toivottomana". En nyt sotke tähän zen-mystiikkaa, mutta tarkoitan tällä mm., etten lastaa aivan kaikkia tilanteita ylenmääräisillä odotuksilla, jolloin
joustavuuteni ja/tai toleranssini tietysti kasvaa.
Mutta voiko omiin haluihinsa merkittävästi vaikuttaa? En ole vielä keksinyt keinoa.
Ja aina omaan elämään ei todellakaan voi vaikuttaa, sinäkin tiedät sen.
Muut lauseesi varmasti pätevät, tosin tietynlainen sinnikkyys (vs. masentuvuus) edellyttää kyllä omanlaistaan "serotoniinitasoa", ihmisten kemikaalit kun totisesti eroavat siinä suhteessa.
Siis tietysti realisti pitää olla eikä toivoa mahdottomia. Omien rajojen tunteminen on tärkeää.
Täytyy nyt sanoa että en todellakaan vähättele teidän tunteitanne, olen ollut aivan samassa tilanteessa. Jos mulle olis joku sanonut kuukausi sitten että muuta elämääsi, olisin suuttunut, koska ajattelin ettei se ole mahdollista.
Oman elämäni (tai siis ajattelutapani) muutti se, että yksinkertaisesti sain tarpeekseni masennuksesta ja ajattelin että nyt saa riittää tämä paska. Tajusin että mun on muutettava elämääni paremmaksi, muuten en paria vuotta kauemmin jaksa. Katalyyttinä toimi tuttujen kanssa vietetty mukava viikonloppu, jonka jälkeen masennuin omasta yksinäisyydestäni.
Ymmärrän nyt, että olen monta vuotta murehtinut asioita, joiden katastrofaalisuus ei sittenkään ollut niin suuri kuin luulin. Ihmiset kyllä hyväksyvät minun vikani, jos minäkään en niistä vioista välitä. Myönnän että on pelottavaa hypätä 'varmoista' masennuksen tunteista tyhjän päälle ja luopua 'turvallisuudesta'.
Totta, mutta oletko varma että elämäsi rajoitteet ovat todellisia, eivätkä pelkästään sinun asettamia? Ja vaikka elämään ei voisi vaikuttaa, omaan asenteeseen voi.
Lue esim. Daniel Golemanin kirja Tunneäly, lahjakkuuden koko kuva. Tämän kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille ihmisille.
>Siis tietysti realisti pitää olla eikä toivoa mahdottomia
Sillä tavalla. Noo, luule toiveistani mitä luulet.
>Jos mulle olis joku sanonut kuukausi sitten että muuta elämääsi, olisin suuttunut, koska ajattelin ettei se ole mahdollista.
En ole suuttumassa sinulle. Luonnollisestikaan et ole sanonut mitään, mitä en olisi tietänyt vuosikaudet. Olen iloinen mikäli oma elämäsi on nyt paremmassa kunnossa, muista kuitenkin "heränneiden" patenttineuvojen piinallisuus. En sano mitään mahdottomaksi, en vain pidä kovin paljoa todennäköisenä.
>oletko varma että elämäsi rajoitteet ovat todellisia
Kyllä. Mm. kokemukseni ulkopuolisuudesta on todellinen. Sen pohja on joiltakin osin h-spadisessa lapsuudessani, mutta en väitä sitä enää pääsyyksi, vaikka kehonkuva vaurioituikin melkoisen pahoin.
>Lue esim. Daniel Golemanin kirja Tunneäly, lahjakkuuden koko kuva
Onpa muutamakin hyllymetri tullut luettua kaikenlaista kirjallisuutta, en usko että varsinaisesti kaipaan lisää. Tiedän, ettei siellä ole, eikä voi olla kikkaa, jolla haluja merkittävästi muutetaan. Älä nyt jaksa ymmärtää tätä väärin, ja lähdin oikeastaan keskustelemaan pääasiassa tämän A.O:n kanssa.
Anteeksi, tarkoitukseni oli lähinnä kertoa siitä miten minä muutin asennettani. Enhän voi mitenkään tietää mitä sinun elämässäsi tapahtuu. Ehkä innostuin vähän liikaa.
Ikää minulla on 30 vuotta, masennusta takana (??) kymmenisen vuotta. Vituttaa että olen tuhlannut monta vuotta murehtimiseen, enkä toivoisi samaa kohtaloa kenellekkään muulle. Siksi täällä kirjoittelen.
Jatketaan ... :)
En nyt tiedä kuka "ymmärsi" ja mitä, mutta yksiselitteistä vastausta kysymykseen mikä on pitänyt minut kasassa, ei ole olemassa.
En halua väittää, että olisin ymmärtänyt tuskasi tms. Kukaan ei voi ymmärtää toista ellei koe _samaa_ kuin toinen. Yritän ilmaista, että yritän tiedostaa että on ihmisiä joilla tänä asiat ovat menneet huonommin kuin minulla. Fyysiset vammautumat/poikkeamat ja varmasti pahat kokemukset (insesti, raiskaus jne) tekevät pahaa jälkeä psyykeelle. Itse pidän omaa ongelmaani raskaana, koska se on vain mielen tekemää. Mielestäni se on pahempaa/tuomittavampaa koska sille ei ole fyysistä perustetta. Se on paha vika. En osaa tätä paremmin selittää. Pitäisi muistaa, että joillakin on fyysisiä ongelmia jotka voivat olla hankalammin korjattavissa kuin ns. "henkiset".
Ikä tekee osansa, jonkinlaiset - ilmeisen alitajuiset - suojausmetodit kehittyvät vähitellen, synkkyyden ylilyönnit välttää useammin. Kevyemmin: hyvät neuroosit pitävät järjissään. Aikoinaan kulutin kyllä vuosia ammattiavussakin, josta tosin oli hieman kyseenalainen hyöty. Itseään voi toteuttaa monillakin tavoin, eikä monenlaisiin asioihin perehtyminen suinkaan aina lisää tuskaa; joskus ymmärrystäkin.
Ainakin itse olen nyt viimeisimmän katastrofin jälkeen huomannut tunteiden entisestään supistuvan. Ei enää jaksa. Tuntuu siltä, että voisi tehdä asioita, joita ei ennen ole voinut hyväksyä koska ne eivät ole tuntuneet oikealta toiminnalta. Nyt tuntuu siltä, ettei millään ole sinänsä väliä. Katsotaan mihin asti päästään, vai odottaako jossain tulevaisuudessa iso romahdus tämän jälkeen. Olen nyt käynyt neljä vuotta psykologilla (terveydenhoitaja) mutta ei se oikein johda mihinkään. Tänään työpaikkalääkäri sanoi, että ota yhteyttä jos tilanne huononee. Ei sen puoleen, ei ahdista mutta tunnepuoli tuntuu autiolta hallilta.
Peruskysymys ei siis ole koskaan ollut fyysinen vikani, tai edes sen reaalinen merkitys/merkityksettömyys, vaan miten lapsuudessani siihen suhtauduttiin, miksi se pimitettiin. En minä sitä tänäkään päivänä pysty ymmärtämään. (Eikä 5-6-vuotias tiedä mikä on vakavaa). Yksinkertainen hypospadia (ellette tiedä, älkää viitsikö katsoa vanhasta sanakirjasta; tarpeettoman raju kuvaus).
Ainakin netin haulla tuli mielenkiintoista tietoa. Itse epäilen omalla kohdallani isättömyyttä ja sitä kautta miehisen mallin (ja tiedon) puutetta.
>Eli turha lähestyä, kun ei mitään voi tarjota.
Tuo on kyllä selvästi "virhetulkinta", pelkästään lukemani perusteella vaikutat monilta osin hyvinkin asialliselta henkilöltä.
No, jaa. Kiitos kunniasta. Tuntuu vain arvottomalta arvonnousulta. Tarkoitin tuolla sitä, että en pysty tarjoamaan parisuhteen mekaniikassa pärjäävää kumppania, enkä fyysisesti kuin sen ulkokuoren mikä näkyy. Eikä sekään ole ketään houkutellut. Ja kun tarkemmin itsetutkiskelen mielipiteitäni ja tapojani, aika vaikea on kuvitella ketään rinnalle.
>Siinä musertuu kun näkee kuinka pitkällä muut ovat.
Samaa ajattelin joskus, kunnes tajusin ettei kyse ole mistään kilpailusta (älyn tasolla - sinänsä - tiedät sen varmasti itsekin)
No, koska olen suvun viimeinen, täytyisi niitä lapsiakin joskus saada. Yksi ongelma on se, että minua ahdistaa huomattavasti menettämäni aika. Jokainen ilta tarkoittaa kuitenkin yhtä päivää lähempänä kuolemaa. Siinä mielessä näen menettäneeni paljon, mikäli en elä "normaalia" elämää myös ihmissuhde ja seksuaalisessa mielessä. Tiedän, että periaatteessa ja käytännössä mahdotonta. Ja ahdistaa että tälläinen yleisesti yhdeksi normaalin ihmiselämän osa-alueeksi mainittu alue on suurin ongelmaryppääni. Sanoisinko, etten halua jäädä paitsi. Ehkä.
>välillä riittäisi pelkkä läsnäolo naisen kanssa, yhdessäolo
Sanopa muuta, ja tuota minäkin vielä viitsin toivoa. Todennäköisesti hyvä lähtökohta.
No, kuten sanottu. Välillä ja enimmäkseen. Välillä haluaisi jotain paljon enemmän. Kaikkihan tämä on vain sen kiertelyä, ettei myöntäisi itselleen ettei pysty siihen koska pelkää (mitä?) ja siten todennäköisesti jää ilman sitä. Katsos, saipas kerrankin sen jotakuinkin selkeästi kirjalliseen muotoon. Ennekuin rupeaa kiertelemään ja kaartelemaan. Mitkäköhän lienevät syyt toiminnan taustalla?
(Sille, joka totesi ettei seksi ole elämän tärkein asia: mm. sitähän minä juuri en tiedä, arveletko että nyt asia poistui mielestäni, että se on tahdon määräiltävissä :-)
Seksi ei ole elämän tärkein asia. Ja hyvä, jos pystyy omasta valinnastaan elämään ilman sitä. Mutta uskon, että se on oleellinen osa normaalia ihmiselämää, osa-alue joka tuo jotain (enhän minä tiedä mitä koska siitä on niin rajallinen kokemus, ja sekin äärinegatiivista) tärkeää elämään. Jota ei saa muualta, ja voi vain välttävästi korvata muilla korvikkeilla. Jos psykologisesti pystyy korvaamaan sen. Minä en usko, että minä pystyn.
Pahoittelen mahdollisia epäloogisuuksia tai muita omituisuuksia tämänkertaisessa avautumisessani.
>Ikää minulla on 30 vuotta
Niin, ihmeesti tuo käy monen silmissä laatumääreestä. En ole poikkeus, vaikka nuorempana tietysti koin toisin...
Tuolla otsikkonasi ollut "Pistä toimimaan" on tietysti periaatteessa hieno ja sisältää erittäin paljon perusviisautta, mutta tietyssä tilanteessa olevalle ihmiselle se toisaalta todellakin on huomattavan raivostuttava kommentti. Luulisin, että monikin itselleen älyllisesti rehellinen "neurootikko" kyllä hyvin tietää, miten tarpeeksi pitkään jatkuneeseen onnettomuuteen kiintyy ja miten siitä luopuminen tuntuisi käyvän liian kalliiksi. Sen toimeksi pistämisen esteenä, muuten, on ainakin allekirjoittaneella ilmeisen aina ollut tietynlainen etäisyys itsestäkin, ettei tunnu oikein edes omistavan mitään sellaista "minää", jonka tekemisillä olisi suurempia vaikutuksia todellisuuteen. Tällaisilla kokemuksilla todennäköisesti on juurensa itse kunkin lapsuudessa.
>enkä toivoisi samaa kohtaloa kenellekkään muulle
Niin, enpä minäkään. Vaikka monikin vamma tai traumaattinen kokemus saattaakin antaa outona vastalahjanaan suuremman sydämen ja tarkan katseen, se tarkkailupiste jääkin sitten usein kiinni itseen, eikä siitä lopulta seuraa hyvää.
Oma muutokseni, tilanteeni näkemisen muutos "mahdottomasta" epätodennäköiseen on näennäisestä olemattomuudestaan huolimatta melko suuri harppaus. Tarkemmin ajatellen, ajattelen yhä vähemmän tuota epätodennäköisyyttäkään. Minusta, todellakin, "voiton" tai "tappion" merkityksen himmeneminen johtaa "voiton" läheisyyteen.
>>En nyt tiedä kuka "ymmärsi" ja mitä
Tarkoitin vain, että jos oletit jotakin vielä rajumpaa fyysistä vikaa, tai että koit lauseeni jotenkin turhan "taas siellä joku vinkuu"-tyylisiksi..
>Mielestäni se on pahempaa/tuomittavampaa koska sille ei ole fyysistä perustetta.
Tuomittavaa? Miten se sellaista olisi??
>Tuntuu siltä, että voisi tehdä asioita, joita ei ennen ole voinut hyväksyä koska ne eivät ole tuntuneet oikealta toiminnalta.
Tjaa, itselläni on aina ollut vaikeuksia ilmaista mitään sellaista "aggressiivisuutta" suhteessa naisiin, jonka käyttövoimana olisi seksuaalisuus ja päämääränä mikään seksiin vivahtava. (kts. alla). Siksikin aiemmat kuvauksesi reaalisista yrityksistäsi - miten tuhoisia sitten olivatkin - ovat herättäneet kiinnostustani: miten ylipäätään kykenit niihin?? Tarkoitan siis aivan konkreettejakin tilanteita, oma fyysinenkin itseinhoni on kyllä sitten aivan toista luokkaa (vaikka luulenkin siitä osittain päässeeni).
>Ainakin netin haulla tuli mielenkiintoista tietoa.
Näemmä, vanhojen kirjojen "siittimen alahalkio" vain ei oikein vastaa ylivoimaisen enemmistön tilannetta. Eikä "korjataan leikkauksella" suinkaan aina päde.
>Itse epäilen omalla kohdallani isättömyyttä ja sitä kautta miehisen mallin (ja tiedon) puutetta.
Itse olen isättömän poika, kyllä se todellakin näkyy kaikessa. Miehisyys oli isällenikin jonkinlainen mysteeri, rajat ahtaat. Miehisyyden monopolisoiminen perheessä (yhdessä hypospadiani kanssa - tietysti) aiheutti mitä ilmeisimmin suurehkoja vaurioita. Olen kokenut itseni naurettavaksi edes ajatellessani osoittavani seksuaalista kiinnostusta naiseen. Villi veikkaus: klassisen oidipalisia kohtauksia lapsuudessa - miehisyydestään epävarma isä reagoinut suhteestani äitiini kehittymättömän voimakkaasti. Osittain tiedän tämän "hylkäämisen" todelliseksi, kuten myös muistan miten 6-vuotiaana, sairaalan aulassa lähiomaiseni kyykistyy eteeni kuolemanvakavana ja vaatii että "siitä" asiasta ei lääkärille puhuta (!!?). Vanhemman valta on kauhea, eikä lapsi kavalla.
Tietysti ylläpidän tiettyä raivoa ko. tapauksesta, mutta jotakin asian tabusta kertoo mahdottomuus, että kysyisin (vielä kun ovat hengissä), että mitäs helvettiä te oikein pelleilitte...
>Tarkoitin tuolla sitä, että en pysty tarjoamaan parisuhteen mekaniikassa pärjäävää kumppania, enkä fyysisesti kuin sen ulkokuoren mikä näkyy. Eikä sekään ole ketään houkutellut. Ja kun tarkemmin itsetutkiskelen mielipiteitäni ja tapojani, aika vaikea on kuvitella ketään rinnalle.
Teikäläinen taitaa olla vielä komplisoidumpi kuin minä olen ollut "parhaimmillaankaan". Vitsi. Edelleen pysyn kannassani, omaat huomattavan paljon aineksia.
-----------
>Jokainen ilta tarkoittaa kuitenkin yhtä päivää lähempänä kuolemaa. Siinä mielessä näen menettäneeni paljon, mikäli en elä "normaalia" elämää myös ihmissuhde ja seksuaalisessa mielessä.
Tietysti. Tottakai. 10-12v on mennyt, että viikonvaihteet(kin) ja kaikki suuret juhlat vietän aina yksin.(# Melankoliapuuska # vuosituhannen vaihteessa kävelin kaupungille, korkkasin puolilta öin kuohuviinin, join, katselin iloisia ihmisiä, ilotulitteita, suudelmia... ja menin kotiin.) Kuuntelen nyt Cesaria Evoraa ja mietin kaikkia surullisia ihmisiä, täällä jossakin. En koe olevani aivan niin yksin kuin nuorempana.
-----------
12v sitten kirjoittelin eräälle TH:lle, jonka tapa kirjoittaa ja hahmottaa maaimaa muistutti hämmentävän voimallisesti omaasi. Sekin kommunikointi lähimmäisen kanssa katkesi kun ympärillä alkoi itsemurhaaminen.
Ei tarkoitus tunkeilla, mutta omaatko sattumalta jonkinlaista uskonnollissävytteistä vakaumusta? (kyllä/ei riittää). Itse en tosin osaa asettaa kysymystä noin.
>Mielestäni se on pahempaa/tuomittavampaa koska sille ei ole fyysistä perustetta.
Tuomittavaa? Miten se sellaista olisi??
Koska silloin ei ole olemassa fyysisesta perustetta asialle. Se on vain mielen heikkoutta. Olemattomien asioiden vaikutusta. Sisi tyhjää, joilloin se on pahempaa/tuomittavaa (tarkoittaen että sellaista ei saisi olla olemassa). Siis minun mielestäni.
Tjaa, itselläni on aina ollut vaikeuksia ilmaista mitään sellaista "aggressiivisuutta" suhteessa naisiin, jonka käyttövoimana olisi seksuaalisuus ja päämääränä mikään seksiin vivahtava. (kts. alla). Siksikin aiemmat kuvauksesi reaalisista yrityksistäsi - miten tuhoisia sitten olivatkin - ovat herättäneet kiinnostustani: miten ylipäätään kykenit niihin?? Tarkoitan siis aivan konkreettejakin tilanteita, oma fyysinenkin itseinhoni on kyllä sitten aivan toista luokkaa (vaikka luulenkin siitä osittain päässeeni).
Miten kykenin? En osaa sanoa. Ensikerta olisi pitänyt lopettaa siihen, kun nainen alkoi pitää minua "yhtenä vitun maailman ihmeenä" kun kuuli etten ollut ollut naisen kanssa. Mutta sitä antoi vain mennä eteenpäin. Sehän loppui muutaman sekunnin jälkeen siihen, kun hän sanoi ettei voi raiskata minua. Ilmeisesti olemus/ilme kertoi pelosta/jännittyneisyydestä. Tässä viime päivinä kaikki töissä ovat olleet huolissaan, koska olen taas "harmaa" (viimeiaikaisten ihmissuhdeongelmien takia, kun HÄN näkyy työpaikalla) eli minusta näkyy asiat tosi selvästi ulos. Samoinhan kävi ensimmäisenkin minusta kiinnostuneen naisen kanssa. Katseli silmiä ja sanoi, että pelkäät aivan liikaa. Ja kun ei tiedosta pelkoaan. Eli valitettavasti en osaa sanoa miten kykenin näihin asioihin. Annoin vain mennä. Tietysti näissä kaikissa tilanteissa vastapuoli oli ottanut kontaktin ensin, siihen minä en kykene. Piste. Mutta jos vastapuoli tekee aloitteen, pystyn olemaan mukana aika pitkään. Tietysti en osaa sanoa kuinka paljon vahinkoa tuo ensimmäinen kerta on loppujen lopuksi tehnyt psyykkeelleni (esim. erektiota ei ollut tapahtuman jälkeen pariin kuukauteen).
Eli loppuyhteenvetona minulla lienee suurimpana ongelmana se, etten pysty ottamaan kontaktia. Mitenkään. Mutta jos toinen ottaa kontaktia, voi tapahtuakin jotain. Siitähän olen huolissani, etten ole puhunut naisten kanssa (muita kuin koulu/työ/perus small talkia ja yleensäkin kaikkien naisten) varmastikaan edes 10 000 sanaa. Elämäni aikana.
Itse olen isättömän poika, kyllä se todellakin näkyy kaikessa. Miehisyys oli isällenikin jonkinlainen mysteeri, rajat ahtaat. Miehisyyden monopolisoiminen perheessä (yhdessä hypospadiani kanssa - tietysti) aiheutti mitä ilmeisimmin suurehkoja vaurioita. Olen kokenut itseni naurettavaksi edes ajatellessani osoittavani seksuaalista kiinnostusta naiseen.
Tuo loppu on tuttua. Mielestäni mies voi ilmaista vain kiinnostuksensa, jonka jälkeen nainen tekee päätöksen/aloitteen jos jotain tapahtuu. Varmasti on vielä kieroutuneempi näkemys sen vuoksi, että äitini on hyvin epäseksuaalinen ihminen (puheiden perusteella) joten kasvoin lapsuuden käytännössä tynnyrissä näiden asioiden suhteen. Muitan pari vuotta sitten "järkyttyneeni" kun äiti jonkin raivonkohtauksen loppuhuipennuksessa sanoi, että jos voisi nyt valita, ei katsoisi edes isääni (eli minua ei olisi jos hän voisi elää elämänsä uudelleen, ei kuitenkaan kohdistettu minua vastaan, vaan isääni).
Teikäläinen taitaa olla vielä komplisoidumpi kuin minä olen ollut "parhaimmillaankaan". Vitsi. Edelleen pysyn kannassani, omaat huomattavan paljon aineksia.
Kiitos. Tiedän, että "järjestelmässäni" on ristiriitoja jotka varmasti ovat aiheuttaneet paljon nykyongelmistani. Mielenkiinnolla katson, mitä nyt viimeisin "hälläväliä" tila tuo tullessaan. Todennäköisesti seuraavat _isot_ mokat, mutta en tiedä. Tämä huolestuttaa loppujen lopuksi paljon. Muistan joskus lukeneeni/kuulleeni tälläisestä tunteettomuudesta.
Tietysti. Tottakai. 10-12v on mennyt, että viikonvaihteet(kin) ja kaikki suuret juhlat vietän aina yksin.(# Melankoliapuuska # vuosituhannen vaihteessa kävelin kaupungille, korkkasin puolilta öin kuohuviinin, join, katselin iloisia ihmisiä, ilotulitteita, suudelmia... ja menin kotiin.) Kuuntelen nyt Cesaria Evoraa ja mietin kaikkia surullisia ihmisiä, täällä jossakin. En koe olevani aivan niin yksin kuin nuorempana.
Tietysti sillä on marginaalinen vaikutus, että tiedostaa että on muitakin joilla on samoja ongelmia. Tai ainakin samankaltaisia. Tuo millennium oli tuhon alku. Ensimmäisen suuren kaatumisen naishenkilö soitti yöllä n. 1.40 ja käytti puhelun alkuun sanaa rakas, jota epäilen vieläkin koko tuhon alkusykäykseksi. Tai ainakin sellaiseksi tekijäksi, joka jyrkensi kehitystä alaspäin. Tietysti vielä toinekin nainen tekstiviestitti yöllä ensimmäisenä, ja sanoin hölmöyksissäni kaverille, että tämä on "uuden vuosituhannen linjaus", naiset ottavat yhteyttä. Empä ole ennen tai jälkeen elämässäni ollut sen enempää väärässä.
12v sitten kirjoittelin eräälle TH:lle, jonka tapa kirjoittaa ja hahmottaa maaimaa muistutti hämmentävän voimallisesti omaasi. Sekin kommunikointi lähimmäisen kanssa katkesi kun ympärillä alkoi itsemurhaaminen.
Ei tarkoitus tunkeilla, mutta omaatko sattumalta jonkinlaista uskonnollissävytteistä vakaumusta? (kyllä/ei riittää). Itse en tosin osaa asettaa kysymystä noin.
Mistä nämä kaksi kommenttia ovat? En ole löytänyt lähdettä? Kumpikaan ei ole minun kirjoitustani...??
>Ensikerta olisi pitänyt lopettaa siihen, kun nainen alkoi pitää minua "yhtenä vitun maailman ihmeenä" kun kuuli etten ollut ollut naisen kanssa
Ilmeisimmin todellakin olisi. Tuossa tapauksessa.
>eli minusta näkyy asiat tosi selvästi ulos. Samoinhan kävi ensimmäisenkin minusta kiinnostuneen naisen kanssa. Katseli silmiä ja sanoi, että pelkäät aivan liikaa.
No tuo ainakaan ei vaikuta ilkeältä kommentoinnilta... Onhan toisaalta naisissakin typeryksiä, jotka esim. vetävät yhtäläisyysmerkit henkisen vahvuuden ja pinnallisen ulkoisen käytöksen välille. Syvimpien pelkojensa kohtaamiseen ja käsittelyn/rinnanelon yrittämiseen sitä miestä vaaditaankin.
Taistella täytyy, jos taistella täytyy; vaikka - ja nimenomaan jos - se tuntuu toivottomalta. Tuosta on karsittava paatos. Saatanat voi voittaa nauramalla, arkipäivän anarkismilla jne. Parasta jälkeä on usein syntynyt, kun olen toiminut täsmälleen toisin kuin nk. järki sanoo.
>Tietysti sillä on marginaalinen vaikutus, että tiedostaa että on muitakin joilla on samoja ongelmia
Itselleni sillä on kohtalaisen paljonkin merkitystä. Monesta syystä. Ulkoisesti kun teillä "kaikilla" on paremmat lähtökohdat (uskokaa pois vain) ja silti ongelmia.
>>12v sitten kirjoittelin eräälle TH:lle, jonka tapa kirjoittaa ja hahmottaa maaimaa muistutti hämmentävän voimallisesti omaasi. Sekin kommunikointi lähimmäisen kanssa katkesi kun ympärillä alkoi itsemurhaaminen.
Ei tarkoitus tunkeilla, mutta omaatko sattumalta jonkinlaista uskonnollissävytteistä vakaumusta? (kyllä/ei riittää). Itse en tosin osaa asettaa kysymystä noin.
>Mistä nämä kaksi kommenttia ovat? En ole löytänyt lähdettä? Kumpikaan ei ole minun kirjoitustani...??
Eivät niin, vaan minun toteamuksiani ja kysymykseni. Lähinnä nuo "tuomittava"-kommentit herättivät nuo.
-----------------
toisesta ketjusta:
> Sinä sentään halaat. Enhän minä ole koskenut naista edes kättelyssä pitkään aikaan
Halaan ja halaan, melkein kerran puolessa vuodessa ja viimeiseen neljään vuoteen käytännössä vain yksinäisiä naispuolisia sukulaisiani. Ja tähänkin vaaditaan sitä em. itsensä pakottamista (ettei kokisi itseään täyspervoksi). Koska kaipaan suuresti kosketusta, sekä aktiivisena että passiivisena. Jopa taannoiseen ammattiapuun menin käytännössä vain jotta joku edes joskus olisi koskettanut ruumistani, mitenkään - kättelyynhän se jäi. En kokenut fyysisesti oikeastaan olevani edes olemassa. Tarpeetonta kai mainita, ettei lapsuudenperheessäni todellakaan harrastettu pienintäkään "lääpimistä". Vaurioittavaa.
>Sitten jos itse joutuu/pääsee vastaavaan tilanteeseen, pakostakin ajautuu miettimään pitäisikö tämän johtaa siihen, mitä toinen haluaa, haluaako toinen? Jne jne jne. Ja yllättäen homma kaatuu. Ei auta, vaikka varoittaa vastapuolta (kuten viimeksi) ettei osaa näitä asioita. Silti tuntuu, että viimeisinkin kaatui koska minä en osannut toimia oikein.
Aikaa on annettava, jos siltä tuntuu; itse totesin ensimmäisen lähikontaktin jälkeen, että menee ainakin 2 viikkoa, ennen kuin olen käsitellyt edes tämän. Hyväksi (noh, lopulta huonoksi) onneksi vastapuoli oli vielä risaisempi (vaikkakin nk. kokenut)kuin itse ("kukaan ei ole koskaan tehnyt noin", kun silittelin poskea kämmenselällä jne. - seikka joka ei suinkaan ollut niin helppoa, hellyyden ilmaiseminen ei todellakaan liittynyt isältäni opittuun mieskuvaan; liian pehmeätä tms.). Pakko vain yrittää luottaa naisen "tolkullisuuteen", vaikka lähtökohtani tähän ei ole erityisen hyvä.
>Kaikkein kamalinta ovat mielessä käytävät "keskustelut". Tai mielen simuloimat vuoropuhelut. Jotka eivät koskaan toteudu, koska vastapuoli ei (yllättäen) seuraakaan mielen kirjoittamia nuotteja.
Yllättäenpä hyvinkin. Toisaalta kyllä noilla - itse kullekin tutuilla - kuvitteellisilla dialogeilla voi jotakin positiivistakin mielikuvitella.
Ilmeisimmin todellakin olisi. Tuossa tapauksessa.
Kyllä. Ja omaa heikkoutta, ettei pistänyt stoppia siihen.
No tuo ainakaan ei vaikuta ilkeältä kommentoinnilta...
Mutta edelleen olen siinä käsityksessä, että homma kaatui juuri noihin hetkiin...
Onhan toisaalta naisissakin typeryksiä, jotka esim. vetävät yhtäläisyysmerkit henkisen vahvuuden ja pinnallisen ulkoisen käytöksen välille. Syvimpien pelkojensa kohtaamiseen ja käsittelyn/rinnanelon yrittämiseen sitä miestä vaaditaankin.
Ja naista.
Taistella täytyy, jos taistella täytyy; vaikka - ja nimenomaan jos - se tuntuu toivottomalta. Tuosta on karsittava paatos. Saatanat voi voittaa nauramalla, arkipäivän anarkismilla jne. Parasta jälkeä on usein syntynyt, kun olen toiminut täsmälleen toisin kuin nk. järki sanoo.
Itselläni usein on käynyt juuri päinvastoin. Järjenvastaista pakkokäytöstä jolle ei voi mitään. En hyväksy anarkismia, joten se ei toimi minulla. Yrittänyt lätkiä tiedostettavaa itsesääliä, mutta silti sitä varmasti pääsee ohi sensorin. Ja osaa itsekritiikistä pidetään itsesäälinä.
Halaan ja halaan, melkein kerran puolessa vuodessa ja viimeiseen neljään vuoteen käytännössä vain yksinäisiä naispuolisia sukulaisiani. Ja tähänkin vaaditaan sitä em. itsensä pakottamista (ettei kokisi itseään täyspervoksi). Koska kaipaan suuresti kosketusta, sekä aktiivisena että passiivisena. Jopa taannoiseen ammattiapuun menin käytännössä vain jotta joku edes joskus olisi koskettanut ruumistani, mitenkään - kättelyynhän se jäi. En kokenut fyysisesti oikeastaan olevani edes olemassa. Tarpeetonta kai mainita, ettei lapsuudenperheessäni todellakaan harrastettu pienintäkään "lääpimistä". Vaurioittavaa.
Sama meillä. Ei oikeastaan minkäänlaista fyysistä kosketusta. Epäilen, että olen hyvinkin fyysinen henkilö, mutta nyt kolmen vuoden tauon jälkeen sitä on taas oppinut elämään ilman sitä.
>>arkipäivän anarkismilla jne. Parasta jälkeä on usein syntynyt, kun olen toiminut täsmälleen toisin kuin nk. järki sanoo
Tarkennan tuota sanunareissun jälkeen.. Järki on ollut muka valistunut itsevaltias...
>>Syvimpien pelkojensa kohtaamiseen ja käsittelyn/rinnanelon yrittämiseen sitä miestä vaaditaankin
>Ja naista
Tietysti. Kaikissa merkityksissä :-)
>En hyväksy anarkismia...
Noh, mitä tällä nyt tarkoitetaankin. Minä tarkoitan arkipäivän anarkismilla pieniä tekoja, jotka ovat normien vastaisia, sovinnaisuussääntöjä rikkovia; olematta varsinaisesti keinotekoisluonteisia, saati negatiivisia. Palkita pahaa hyvällä, palkita hyvää hyvällä. Tarvittaessa kyllä myös vähän pahaa pahalla, pitää puolensa
>Yrittänyt lätkiä tiedostettavaa itsesääliä, mutta silti sitä varmasti pääsee ohi sensorin. Ja osaa itsekritiikistä pidetään itsesäälinä
Osa säälistä itseä kohtaan on vain hyväksi, monilla on tiedostamatonta, ylenmääräistä ankaruutta itseään kohtaan.
>Mielestäni mies voi ilmaista vain kiinnostuksensa, jonka jälkeen nainen tekee päätöksen/aloitteen jos jotain tapahtuu. Varmasti on vielä kieroutuneempi näkemys sen vuoksi, että äitini on hyvin epäseksuaalinen ihminen (puheiden perusteella) joten kasvoin lapsuuden käytännössä tynnyrissä näiden asioiden suhteen.
Saattaa hyvinkin olla, tosin tämän aloitekysymyksen veivaaminen on melko hukkatyötä; oma "suhdetynkäni" alkoi täysin ja ehdottoman sattumalta. Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään aloitetta, ja yht´äkkiä tilanne vain oli siinä.
Samoin ne poskiposki-nyhjäys/suutelu/orastavat kähmimis-sessiot poistivat osan tällaisista "rooli"-ongelmista, ei minun siinä tarvinnut mitenkään erityistä aktiivista MIES-roolia ottaa, enhän minä siinä yksin ollut. Eikä toisaalta se aktiivisuuskaan reaalitilanteessa tuntunut enää minkään valtakunnan
"vallankäytöltä" - kyllähän sen näki pitikö toinen kulloisistakin tekemisistä vai ei. Ja puhua ja kirjoittaakin hän sentään osasi.
Lisäksi totesin monista asioista kyynisen kuivasti, että tunsin itseni lähinnä kömpelöksi idiootiksi (mitä tilannetta tietenkään ei helpottanut sellainen vimmainen pakko pyrkiä erektoimaan lähes aina ja kaikessa läheisyydessä - siis edes riippumatta mistään suuremmasta fyysisestä tarpeesta; kun nyt teoriassa näytti jotenkin mahdolliselta että...). Vaikeitakin asioita näemmä voi todeta ääneen, ihmetellä niitä, jos vain pysyy itse täysin rauhallisena ja toteaa hiton hyvin tietävänsä, ettei tällaisista asioista yleensä puhuta. Mutta kun on pakko.
Minua ehkä auttaa pysymään jonkinlaisissa voimissa, toimissani suhteessa muihin ihmisiin jonkinlainen (mahdollisesti defensiivinen suojakeino) vähitellen kehittynyt vahvuus, joka saa minut lähinnä - kauniisti ilmaisten - nk. vittuuntumaan melko mittavasti kaikesta kohtaamastani typeryydestä. Ja (perus luontainen, äärimmäinen ylpeys. Taustalla tietysti koulukiusaamiset jne. Tämä ärtyisyys vain alkaa mennä hieman yli.
---
Periaatteessa pidän pohdiskelun arvoisena logoterapian perusideaa: yritä epäonnistua, yritä punastua, änkyttää, pelätä. Ja näiden oireilujen tullessa siten kierosti tahdon/tietoisen piiriin, kummasti tuntuu helpommalta. Vähintäänkin alkaa naurattaa ja nauru se on lääkettä.
---
Muistelen joskus lukeneeni (tutkimusta/pohdiskelua tms.), miten miehen maskuliinisuutta ei määräisikään isän miehekkyys vaan äidin naisellisuus... Jaa no, vähemmän mukavaa ajatella, kun kuvaan liittää äitini ilmeisistä traumoista johtuneen "herkkyyden".
>En hyväksy anarkismia...
Noh, mitä tällä nyt tarkoitetaankin. Minä tarkoitan arkipäivän anarkismilla pieniä tekoja, jotka ovat normien vastaisia, sovinnaisuussääntöjä rikkovia; olematta varsinaisesti keinotekoisluonteisia, saati negatiivisia. Palkita pahaa hyvällä, palkita hyvää hyvällä. Tarvittaessa kyllä myös vähän pahaa pahalla, pitää puolensa
No ehkä sellaista voisi hyväksyä. En hyväksy "todellista anarkismia", eli nykyhallintomuodon ja yhteiskunnan tuhoon johtavia pyrkimyksiä.
Saattaa hyvinkin olla, tosin tämän aloitekysymyksen veivaaminen on melko hukkatyötä; oma "suhdetynkäni" alkoi täysin ja ehdottoman sattumalta. Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään aloitetta, ja yht´äkkiä tilanne vain oli siinä.
Hyvää tuuria? Itse olen seitsemän kertaa "tehnyt" aloitteen (ts. ihastuminen/rakastuminen, yrittänyt tehdä itseäni "tykö"), ei johtanut mihinkään (paitsi pitkällä juoksulla nykyiseen mielenterveystilanteen heikentymiseen) 13 vuoden aikana. Kaksi kertaa tämän 13 vuoden aikana nainen on lähestynyt minua (neljä vuotta sitten ja nykyinen akuutti tilanne). Kumpikin kaatunut. Tämä tämänhetkinen tilanne on nyt taas synkkä, kun sain viimeyönä vahvistuksen että tämä viimeisin seurustelee työtoverimme kanssa. Tulee pohjimmaiset kysymykset mieleen, että mitä hänellä on mitä minulla ei ole, mitä olisin voinut tehdä että "suhteemme" olisi jatkunut jne. jne. Vaikka tietää, ettei pysty toiselle tarjoamaan mitään henkisesti ja fyysisesti, silti "tieto" siitä että jää rannalle ruikuttamaan on aina yhtä murskaavaa silloin kun se toteutuu. Muilla on oikeus nauttia, me muutamat olemme tuomittu kärsimään.
Lisäksi totesin monista asioista kyynisen kuivasti, että tunsin itseni lähinnä kömpelöksi idiootiksi (mitä tilannetta tietenkään ei helpottanut sellainen vimmainen pakko pyrkiä erektoimaan lähes aina ja kaikessa läheisyydessä - siis edes riippumatta mistään suuremmasta fyysisestä tarpeesta; kun nyt teoriassa näytti jotenkin mahdolliselta että...). Vaikeitakin asioita näemmä voi todeta ääneen, ihmetellä niitä, jos vain pysyy itse täysin rauhallisena ja toteaa hiton hyvin tietävänsä, ettei tällaisista asioista yleensä puhuta. Mutta kun on pakko.
Jep. Tietää, ettei tämä ole ns. "normaalia", ja sekös vasta satuttaa.
Muistelen joskus lukeneeni (tutkimusta/pohdiskelua tms.), miten miehen maskuliinisuutta ei määräisikään isän miehekkyys vaan äidin naisellisuus... Jaa no, vähemmän mukavaa ajatella, kun kuvaan liittää äitini ilmeisistä traumoista johtuneen "herkkyyden".
Tuo selittäisi paljon. Kun äidillä ei ole ollut ketään isän jälkeen (ja epäilen ettei ennen häntäkään ketään) ja silloin tällöin tipahdelleen satunnaiskommentit ovat osoitaneet ettei hän arvosta seksiä todennäköisesti juuri mitenkään (vaan pitää sitä välttämättömänä pahana suvunjatkamiselle).
Periaatteessa pidän pohdiskelun arvoisena logoterapian perusideaa: yritä epäonnistua, yritä punastua, änkyttää, pelätä. Ja näiden oireilujen tullessa siten kierosti tahdon/tietoisen piiriin, kummasti tuntuu helpommalta. Vähintäänkin alkaa naurattaa ja nauru se on lääkettä.
Logoterapia? Kuulostaa raskaalta, kun yrittää muutenkin välttää noita asioita. Eipä enää moni asia naurata. Viime yönä sai taas kuunnella tarpeeksi kaksimielistä huumoria, siihen menee maku. Ja taas ihmiset kyselivät mikä vaivaa. Eipä hymyilyttänyt (kts. yllä mainittu tieto, lisää tuttavanaisen sukupuolielämästä tietoa. Niin ne toiset nauttivat elämästä täysin rinnoin (ei-tarkoitettu sanaleikki)).
>Hyvää tuuria?
Varmasti noinkin, vaikka lopputuloksessa on jyrkästi kaksi puolta. Mietin vain, että jos jopa minusta näyttäisi aina toisinaan joku olevan kiinnostunut, se kyllä on todellisuutta kenen tahansa muunkin kohdalla. Ulkoisesti en pysty kuvittelemaan, mikä minussakin ketään kiinnostaisi, sisäisesti sen sijaan täysin mahdollista; sääli vain, että joillekin selvästi "lopun" heti kun suljen suuni.
Tästä äärimmilleen viritetystä "biologisesta" tietoisuudesta, jota viljelet/koet: tunnen tarkalleen nuo ajatuskuviot, kävin niitä läpi äärimmäisen intensiivisesti ja tuskallisesti suunnilleen saman ikäisenä kuin sinäkin. Jossakin vaiheessa vain tietyssä mielessä hylkäsin ne, tai ne menettivät jotenkin kummasti merkitystään. Ympärillä oli/on liikaa tapauksia, joissa nainen on kelpuuttanut kumppanikseen mielestäni täydellisen mitäänsanomattomuuden. Siis joku raaka luonnonvalinta ei oikein tunnu - sellaisenaan - pätevän. Tietysti en itse edes suostu mittaamaan arvoani tietyissä ympäristöissä.
Jollakin tavoin olen tilanteessa, että ellei (siis kun ei) nainen minusta välitä, se on hänen ongelmansa. Onhan tämäkin tietysti armotonta soodaa sinänsä.
>kun sain viimeyönä vahvistuksen että tämä viimeisin seurustelee työtoverimme kanssa. Tulee pohjimmaiset kysymykset mieleen, että mitä hänellä on mitä minulla ei ole
Nämä ovat aina inhottavia tilanteita. En usko että siihen edes on mitään "järjellistä" syytä.
> lisää tuttavanaisen sukupuolielämästä tietoa
Et kai suorastaan kiusaa itseäsi noilla tiedoilla, ts. onko mahdollista välttää niitä...
Kun oma kiintymäni nopsasti järjesti itsensä eräänkin täydellisen idiootin seuraan, olin kovasti (sairaalloisen) kärkäs onkimaan lisää piinalliskiduttavia yksityiskohtia hänen toimistaan. Jotkut naiset, muuten, ovat itse niin vaurioisia, että kiitävät yhä kurjempiin suhteisiin, uudestaan ja uudestaan. Jotakin masokistista nautintoa siitä sitten ilmeisimmin irtoaa.
>Logoterapia? Kuulostaa raskaalta, kun yrittää muutenkin välttää noita asioita
Tämä nyt vain oli nk. heitto. Lukioaikoina kärsin muutaman viikon inhottavan intensiivisestä paniikkihäiriöstä/ylihengittämisestä ja silloin, muistaakseni, tuokin tupsahti jostakin näkökenttään (V.Frankl).
Välttäminen johtunee niistä kyseenalaisista "terapiakokemuksista"?
>silloin tällöin tipahdelleen satunnaiskommentit ovat osoitaneet ettei hän arvosta seksiä todennäköisesti juuri mitenkään (vaan pitää sitä välttämättömänä pahana suvunjatkamiselle).
Itse arvelen oman äitini kokeneen jotakin erittäin inhottavaa jo lapsuudessaan, senkin takia suhtautumiseni hänen toimintaansa on jotensakin monijakoinen; äärimmäisen epävarma henkilö. Isäni suhde seksuaaalisuuten on sitten ilmesesti vieläkin monimutkaisempi, mikä on ihmeellistä kun muistelee, miten elämäniloinen ja terve taasen mummoni aivan ilmeisesti oli, ainakin tässä suhteessa.
Aiemmasta viestistä:
> Ja kun ei tiedosta pelkoaan.
Mitä tämä tarkoittaa? Etkö tosiaan itse huomaa sitä??
>Siitähän olen huolissani, etten ole puhunut naisten kanssa (muita kuin koulu/työ/perus small talkia ja yleensäkin kaikkien naisten) varmastikaan edes 10 000 sanaa. Elämäni aikana.
Kyllähän puhuminen tietysti yleensä on omiaan selvittämään moniakin asioita; tosin oma rajallinen kokemukseni kovasti mainostetusta naisellista kielellisestä kyvykkyydestä (kuten myös jonkinlaisesta universaalisesta taitavuudesta tunteiden alueella jne.) ei ole omiaan ainakaan vahvistamaan tätä hokemaa. Toisaalta, miksi oikeastaan erotella niin tarkasti noita sosiaalisia tilanteita ja puhumisia niissä.
Varmasti noinkin, vaikka lopputuloksessa on jyrkästi kaksi puolta. Mietin vain, että jos jopa minusta näyttäisi aina toisinaan joku olevan kiinnostunut, se kyllä on todellisuutta kenen tahansa muunkin kohdalla. Ulkoisesti en pysty kuvittelemaan, mikä minussakin ketään kiinnostaisi, sisäisesti sen sijaan täysin mahdollista; sääli vain, että joillekin selvästi "lopun" heti kun suljen suuni.
Itse olen huomannut moninaisissa tilanteissa sen, kuinka naisten katse hyppää minun ylitseni mikäli he tarkkailevat ympäristöään. Tieysti tällä saattaa olla jotain liittymää ammattiini, jossa periaatteessa palveluammatista huolimatta olemme hyvinkin näkymättömiä ihmisiä.
Tästä äärimmilleen viritetystä "biologisesta" tietoisuudesta, jota viljelet/koet: tunnen tarkalleen nuo ajatuskuviot, kävin niitä läpi äärimmäisen intensiivisesti ja tuskallisesti suunnilleen saman ikäisenä kuin sinäkin. Jossakin vaiheessa vain tietyssä mielessä hylkäsin ne, tai ne menettivät jotenkin kummasti merkitystään. Ympärillä oli/on liikaa tapauksia, joissa nainen on kelpuuttanut kumppanikseen mielestäni täydellisen mitäänsanomattomuuden. Siis joku raaka luonnonvalinta ei oikein tunnu - sellaisenaan - pätevän. Tietysti en itse edes suostu mittaamaan arvoani tietyissä ympäristöissä.
Jollakin tavoin olen tilanteessa, että ellei (siis kun ei) nainen minusta välitä, se on hänen ongelmansa. Onhan tämäkin tietysti armotonta soodaa sinänsä.
Tuo ei auta minua sen vuoksi, että jos oikein tarkasti ajattelemme asiaa, ei hyvän geeniperimän saaminen ole periaatteessa geenien tavoite, vaan pelkkä lisääntyminen. Jos ei olisi ympäristötekijöitä, ei meillä olisi mitään muuta tarkoitusta kuin olla ja lisääntyä. Siis se on vain veruke, että valitsee huonon kumppanin, osoittaisi se että luonnonvalinta toimisi. Geenit haluavat vain olla ja lisääntyä. En tiedä osaanko nyt selittää tätä ymmärrettävästi. Se ahdistaa, että loppujen lopuksi kaikki tämä on ihmismielen luomaa illuusiota. Geeneille riittää se, että ne lisääntyvät. Lisääntyvät ja lisääntyvät. Minä olen siis geneettisesti täysin epäonnistunut, koska en pysty siihen.
Nämä ovat aina inhottavia tilanteita. En usko että siihen edes on mitään "järjellistä" syytä.
Periaatteessa haluaa tietää miksi toinen ei voi enää tuntea minua kohtaan näitä tunteita. Itseanalyysi. Kirottu itseanalyysi.
Et kai suorastaan kiusaa itseäsi noilla tiedoilla, ts. onko mahdollista välttää niitä...
Alitajunta tekee. Tietoisesti pyrin välttämään niiden kertaamista ja ajattelua, mutta... Neljä vuotta sitten murskautumisen aikaan tein monia "iljettäviä" toimia saadakseni tietoa (tiesin, että se on sairasta ja pakkotoimintaa, mutta en voinut estää itseäni tekemästä) Hänen ja sen toisen toimista. Mm. etsinyt käytettyjä kondomeja roskiksesta, tarkkaillut autojen kulkemista, tarkkaillut ns. pieniä elkeitä ja ruumiinkieltä jne. jne.
Mitä tämä tarkoittaa? Etkö tosiaan itse huomaa sitä??
Siis en tunne sitä pelkona, vaan hermostumisena. Nyt on mielenkiintoista tämä "harmaa kausi" ja sen mahdolliset merkitykset. Eilenkin siis työtoverit kiinnittivät huomiota siihen, kuinka sairaan näköinen olin.
Kyllähän puhuminen tietysti yleensä on omiaan selvittämään moniakin asioita; tosin oma rajallinen kokemukseni kovasti mainostetusta naisellista kielellisestä kyvykkyydestä (kuten myös jonkinlaisesta universaalisesta taitavuudesta tunteiden alueella jne.) ei ole omiaan ainakaan vahvistamaan tätä hokemaa. Toisaalta, miksi oikeastaan erotella niin tarkasti noita sosiaalisia tilanteita ja puhumisia niissä.
Viittasinkin tässä enimmäkseen siihen, että monet ovat hankkineet seksuaalisia kokemuksia lukuisten naisten/miesten kanssa alle 20 vuotiaaksi mennessä, minä en ole puhunut varmastikaan 10 000 sanaa ei-työ/ei-koulu/ei-palvelutilanne-kohtaisesti. Siis tarkoitan kuinka _valtava_ ero "normaaliin" elämään minulla on. Miten pystyisin lähestymään naisia, kun en ole aiemminkaan pystynyt. Kaikki keskustelut ovat lähtöisin vastakkaisen osapuolen aloitteesta. Siis vaikeasti selitettävä ja väärä lähtestymistapa asiaan, tiedän.
Vaurioitin taas itseäni uudistamalla sinkut.netissä olevan ilmoitukseni. Ja erehdyin lukemaan muutamia naisten ilmoituksia... Huomaa, kuinka kaukana olen siitä mitä he hakevat. Siten ilmoituksenikin on turha, koska en ole sitä mitä naiset hakevat, joten he tuskin erehtyvät. Kaksi vastausta on kautta aikojen tullut (noin kolme vuotta ollut ilmoitus olemassa). Viime kesänä yksi halusi tavata, mutta enenkuin ehdimme tavata, hän oli löytänyt "elämänsä miehen" Joutsan joutopäiviltä. Toisen kanssa ollaan käyty mielenkiintoisia keskusteluja. Hän edustaa koulukuntaa, että seksi kuuluu vain ja ainoastaan parisuhteeseen ja rakkauden tulokseksi. Kärsii miehensä uskottomuudesta ja suhteensa Matti ja Mervimäisyydestä...
>Tieysti tällä saattaa olla jotain liittymää ammattiini, jossa periaatteessa palveluammatista huolimatta olemme hyvinkin näkymättömiä ihmisiä.
Tämä on varmasti totta. Kornihko rinnastus: olympialaisissa kukaan ei katsonut niitä palkintoja kantaneita naisia, siis ei niin pienintäkään vilkaisua.
"Geenien kannalta ajatteleminen" on sen kokoluokan superfilosofiaa, että myönnän lopettaneeni varsinaisesti loogisen ajattelun siltä osin, enkä siis kommentoinut sitä muussa toivossa kuin saadakseni tietää lisää mitä ajattelet asiasta.
>Se ahdistaa, että loppujen lopuksi kaikki tämä on ihmismielen luomaa illuusiota
(Itse olen lanseerannut kielenkäyttööni "eläimen" ajatuksen, sitä kautta tunnuin pääsevän käsiksi mm. mustasukkaisuuden motiiveihin. Mustasukkaisuuden intensiteettiä ei tyydyttävästi selittänyt kuin juuri nämä "alkeelliset" vietit. Ihminen nykyisellään on jonkinlainen kaksi/monijakoinen olento ja siitä seuraa myös paljon tuskaa. Aivoissa on lajinkehityksellisesti niin eri ikäisiä komponentteja, että niiden välinen pingpong totisesti vie voimia.)
Konkreettisemmin: mitä ajattelet lapsista sinänsä? Oma tilanteeni on siltä osin kaiketi helpompi, koska en kohdista heihin juuri mitään erityistä positiivista tunnetta, tällaiset karisivat jo omassa lapsuudessani. Tietysti lapsissa on sama prosentti ihastuttavia yksilöitä ja sietämättömiä pölkkypäitä kuin aikuisväestössäkin.
> tarkkaillut ns. pieniä elkeitä ja ruumiinkieltä jne
Niin, itse tiesin jo tavastaan katsoa vastaan tullessaan tai tavasta sulkea/avata ovi, että touhuttu oli. Enkä siis todellakaan ollut väärässä; tietty äärimmilleen viritetty sävyherkkyys ei varsinaisesti helpota ihmisen elämää.
Kyllä osa noista toimistasi totisesti vihlaisee tuttuudellaan.
>Tunteettomuus...
Viitannet tällä ilmeisiin depression tunnusmerkkeihin. En muista lukeneeni asiasta paljoa, tosin Hardwickin Hullun kirjoissa oli osin ilmeisen kuvaava.
>Miten pystyisin lähestymään naisia, kun en ole aiemminkaan pystynyt
Koska ihmiset myös muuttuvat. Kaksi tuttavaani esim. olivat 25- ja 35-vuotiaina yksin ja osittain masentuineita, mutta tänä päivänä tahoillaan naimisissa ja yhteensä kolmen lapsen isiä. Tiedän, ettei näistä esimerkeistä ole mihinkään, mutta molemmat heistäkin - tietysti - olivat aikanaan aika vakuuttuneista, ettei koskaan mitään ikinä kuunaan...
Sanoit pitäväsi työstäsi palvelualalla, siispä uskallan olettaa, että tällainen jokapäiväinen kommunikointi monenlaisten ihmisten kanssa sujuu sinulta varsin luontevasti. Eihän tämä ole vähän, oma sisäänpäinkääntyneisyyteni saa monet pitämään minua töykeänä ja vaikka minä, mitä luontaisesti en missään tapauksessa ole. Toisinaan vain haluan olla täysin omassa rauhassani, enkä esim. yksinkertaisesti jaksa tervehtiä kaikkia puolituttuja julkislaitoksissa asioidessani jne. Lisäksi sinä selvästi ylipäätään liikut ihmisten ilmoilla, mitä minä en suinkaan usein tee - ulkopuolisuus ahdistaa, enkä muutenkaan oikein pidä minkäänlaisen huomion kohteena olemisesta. En enää varsinaisesti kammoa ihmisten katseita, mutta em. tarkkuuteni aika-ajoin on omiaan masentamaan, tai nyttemmin pikemminkin saamaan ärtyiseksi.
>Ja erehdyin lukemaan muutamia naisten ilmoituksia...
Lueskelin minäkin noita joskus, mutta lopetin ajoissa (hei sinä min.190cm, treenattu hypermacho, joka harrastat lähimmäistesi syöntiä ja nautit pienten ja pörröisten eläinten tappamisesta, mutta olet herkkä, kiltti ja huomaavainen :-) Saahan sitä aina etsiä... rehellisyyden nimissä, enhän minäkään panisi pahakseni, jos nainen olisi sielukkaan lisäksi jollakin tavalla vähän somakin.
Tuo alitajuisen "rajan" muodostuminen, muuten, onkin ihan keskeisiä, kaiketi iän tuomia, toivottavia rakenteita. Nuorempana koin sen joksikin älylliseksi epärehellisyydeksi, mutta mieli muuttuu.
>monet ovat hankkineet seksuaalisia kokemuksia lukuisten naisten/miesten kanssa alle 20 vuotiaaksi mennessä
Varmaan niin, aina tietysti voi aprikoida miten rakentavia kokemuksia. Alle 20-vuotiaana olin kyllä itse niin sekaisin, että nk. oksat pois. Ja vähän päälle parikymmpisenä hyvä ystäväni teki itsemurhan, mikä seikka ei varsinaisesti parantanut tilannettani. Ehkä kuitenkin tuossa 22-24-vuotiaana kelpo suhde olisi ollut jo pelkästään hyväksi.
> Kärsii miehensä uskottomuudesta ja suhteensa Matti ja Mervimäisyydestä...
Relilut neljä vuotta sitten rakastuin ensimmäistä kertaa elämässäni (tämä siis tapahtui ennen viimeistä suhdetynkääni). Opiskelin tuolloin pari vuotta ammattiin, jota en siis ole juurikaan harjoittanut, vaikka koulutuksessa opittuja taitoja hyödynnänkin. Tämän koulutusjakson aikana tutustuin mielestäni erittäin viehättävään nuoreen naiseen, joka toisaalta oli sisäisesti pahanlaisesti rikki (taas, olenpa tosiaan neuroosimagneetti). En tarkalleen muista miten juttu alkoi, luulisin että autoin häntä jonkin asian selvittämisessä ja lisäsin tulostamani dokumentin loppuun pienen viestin, jossa kaiketi muutamalla lauseella kuvasin sen hetkistä tilannettani ja syytä miksi olen kaiken aikaa selvittämässä muiden (opiskeluun liittyviä) ongelmia; se kun usein tuntui kummasti motivoivammalta kuin selvittää omia asioitani. Asuimme sattumalta samalla kadulla ja osallistuimme muutaman henkilön kimppakyytiin - säännöllinen keskusteluyhteys avautui luontevasti. Muutaman päivän kuluttua kirjoittamastani viestistä hän sai hieman kiemurrellen sanotuksi, että juttelisi kanssani erittäin mielellään. Sillä siunaamalla se oli kohdaltani menoa: naistennovellien "suuret tummat silmät" katsoivat avoimen ystävällisesti, reilusti alle puolen metrin päästä suoraan arpiseen sieluuni, perimmäisiin toiveisiini. Järki takoi, että älä luulekaan, mutta sydän tahtoi uskoa - tietysti, tottakai - mitä tahansa. Parisen kuukautta juttelimme säännöllisesti, mutta hän eli jonkinlaisessa suhteessa toisaalla, siispä mitään sen enempää ei tapahtunut. Heidän suhteensa oli oudohko, parempi puolisko ei pystynyt puhumaan kumppanille mistään itselleen tärkeästä, mutta jonkinlaisista kryptisistä lojaliteettisyistä ei voinut lähteäkään. Asia tuli lopullisesti selväksi, kun uskaltauduin pyytämään häntä mökille, satojen kilometrien päähän. "Tosi mielelläni" ei sitten varsinaisesti tarkoittanutkaan sitä. Ja pian tämän jälkeen hän jo poistuikin paikkakunnalta. Luulisin, että kyse oli aivan konkreettisesti myöhästyneestä teinirakkaudesta, siinä määrin absurdeja sävyjä koko touhussa oli; ellei tiettyjä tunnekokemuksia käy läpi nuorena, ne kokee sitten myöhemmin. Yhtä repivästi - sitä parkumisen määrää! Jotakin luultavasti/valitettavasti kertoo, että en ole vieläkään poistanut hänen viimeistä tekstiviestiään puhelimestani.
Hmh, selvittelenpä hieman ajatuksiani.
"Geenien kannalta ajatteleminen" on sen kokoluokan superfilosofiaa, että myönnän lopettaneeni varsinaisesti loogisen ajattelun siltä osin, enkä siis kommentoinut sitä muussa toivossa kuin saadakseni tietää lisää mitä ajattelet asiasta.
Tuliko liian raskasta? En tietysti tuota jatkuvasti ajattele, mutta se aukeaa suhteellisen helposti kun miettii mitä me pohjimmiltamme olemme ja mitkä ovat perustarpeet (ja kun perustarpeiden syntyperustetta (ympäristötekijät) karsitaan, jäljelle jää vain olemassaolo ja lisääntyminen). Ehkä tämä oli vain hetken "kirkas"valo. En osaa selittää ainakaan tällä hetkellä paremmin.
(Itse olen lanseerannut kielenkäyttööni "eläimen" ajatuksen, sitä kautta tunnuin pääsevän käsiksi mm. mustasukkaisuuden motiiveihin. Mustasukkaisuuden intensiteettiä ei tyydyttävästi selittänyt kuin juuri nämä "alkeelliset" vietit. Ihminen nykyisellään on jonkinlainen kaksi/monijakoinen olento ja siitä seuraa myös paljon tuskaa. Aivoissa on lajinkehityksellisesti niin eri ikäisiä komponentteja, että niiden välinen pingpong totisesti vie voimia.)
Ja muuttuva ympäristö muuttuu meitä nopeammin. Joka tekee vaurioitaan asioihin.
Konkreettisemmin: mitä ajattelet lapsista sinänsä? Oma tilanteeni on siltä osin kaiketi helpompi, koska en kohdista heihin juuri mitään erityistä positiivista tunnetta, tällaiset karisivat jo omassa lapsuudessani. Tietysti lapsissa on sama prosentti ihastuttavia yksilöitä ja sietämättömiä pölkkypäitä kuin aikuisväestössäkin.
Johan kysymyksen lykkäsit. He ovat tulevaisuus. Vaikka elinikämme kasvaa kokoajan, ja kuolemattomuus on periaatteessa vain tutkimuksen päässä (uskon vakaasti, että periaatteessa tarpeeksi tutkimalla, kun tiedämme yhden kohdan (ajasta) voimme selvittää kaiken menneisyyteen ja tulevaisuuteen). Mutta suoraansanottuna kun katsoo tämän päivän nuoria ja vertaa omaan nuoruuteen, tulee meillä olemaan ongelmia yhä enemmän ja enemmän yhteiskunnassamme. Jokin on vialla. Kuri puuttuu. Ihmiset kysyvät liikaa, mitä valtio voi tehdä hyväksemme, kun pitäisi kysyä mitä me voimme tehdä valtion (ja lajimme) hyväksi.
Niin, itse tiesin jo tavastaan katsoa vastaan tullessaan tai tavasta sulkea/avata ovi, että touhuttu oli. Enkä siis todellakaan ollut väärässä; tietty äärimmilleen viritetty sävyherkkyys ei varsinaisesti helpota ihmisen elämää.
Minulla on taas sellaista ääriailahtelevaa. Tämän Santran (puhuinkos jo hänestä? Se nainen joka oli meillä töissä mutta ei saanut jatkopestiä ja jonka elämästä olemme puhuneet tässä hiljattain) kohdalla esimerkiksi en olisi uskonut minkälaista elämää hän elää ennenkuin hän kertoi. No, se että tuntee lähes jokaisen vastaantulevan miehen (ikähaarukka -5 vuotta omaikä) pitäisi ilmaista asia, mutta ei. En osaa kuvitella ketään työtovereistani tai muistakaan ihmisistä seksuaaliseen kanssakäymiseen kenenkään kanssa, tai aavistamaan milloin ja missä olisivat olleet. Mutta auta armias kun tulee kyseeseen ihminen, jota kohtaan on tunteita. Vainoharha on kuningas. Valitettavasti se harvemmin on vainoharhaa, vaan pahaa aavistusta.
Koska ihmiset myös muuttuvat. Kaksi tuttavaani esim. olivat 25- ja 35-vuotiaina yksin ja osittain masentuineita, mutta tänä päivänä tahoillaan naimisissa ja yhteensä kolmen lapsen isiä. Tiedän, ettei näistä esimerkeistä ole mihinkään, mutta molemmat heistäkin - tietysti - olivat aikanaan aika vakuuttuneista, ettei koskaan mitään ikinä kuunaan...
Niin, olen sentään päässyt yli siitä, ettei kukaan voi olla minusta kiinnostunut. Aika vain ei riitä. Nykyisillä aikasuhteilla (kaksi kiinnostunutta 12 vuotta, neljä vuotta väliä). Mutta silti mitä enemmän pohdin erojani ns. "normaaliin", alkaa näyttää siltä, että todennäköisyys jonkun elämänkumppanin löytymiseen supistuu jatkuvasti. Ei ole mitään tarjolla fyysisesti tai henkisesti. Silloin toisella osapuolella pitäisi olla se ylitsepääsemätön rakkaus minuun, jolloin saattaisin oppia ajan kanssa fysiikkaa ja tunteita. Ehkä.
Sanoit pitäväsi työstäsi palvelualalla, siispä uskallan olettaa, että tällainen jokapäiväinen kommunikointi monenlaisten ihmisten kanssa sujuu sinulta varsin luontevasti.
No luontevasti ja luontevasti... Mitä lähempänä omaa ikää on, sitä heikompaa se kanssakäynti on.
Eihän tämä ole vähän, oma sisäänpäinkääntyneisyyteni saa monet pitämään minua töykeänä ja vaikka minä, mitä luontaisesti en missään tapauksessa ole. Toisinaan vain haluan olla täysin omassa rauhassani, enkä esim. yksinkertaisesti jaksa tervehtiä kaikkia puolituttuja julkislaitoksissa asioidessani jne. Lisäksi sinä selvästi ylipäätään liikut ihmisten ilmoilla, mitä minä en suinkaan usein tee - ulkopuolisuus ahdistaa, enkä muutenkaan oikein pidä minkäänlaisen huomion kohteena olemisesta. En enää varsinaisesti kammoa ihmisten katseita, mutta em. tarkkuuteni aika-ajoin on omiaan masentamaan, tai nyttemmin pikemminkin saamaan ärtyiseksi.
No, kuten sanoin, olen ammatissa jossa meidän olemassaoloamme ei huomata ellemme töppää. Silloin pääsemmekin heti otsikoihin, kuten Tampereella hiljattain...
osallistuimme muutaman henkilön kimppakyytiin - säännöllinen keskusteluyhteys avautui luontevasti.
Tämä on vaarallista. Tätä kautta rakastuin/ihastuin ammattini opiskeluaikoina joka sitten aiheuttikin tuhon. Tietysti kun 180 kilometriä ajoimme päivittäin, siinä ehdittiin puhua ja paljon. Olen viimeisen kerran itkenyt kun palasimme kurssin laivareissulta 7.4.2000 kun romahdus tapahtui. Itkin koko tunnin ajomatkan koulupaikkaan, eikä sen jälkeen ole tullut tippaakaan vaikka olisi ollut kuinka paha olo. Niinkuin nyt tänään. Se nainen, jonka kanssa meillä oli jotain kesällä, on nyt vahvistetusti siis ottanut toisen työpaikastamme. Huomasin käsien tärinää ja ahdistusta, kun näin tämän "uuden". Tälläistä ei ole ollutkaan kuin silloin tämän alkuperäisen tuhon aiheuttajan kanssa. Nyt menee mielenkiintoiseksi. Paljastan ammattini, jos selitän mikä silloin aiheutti ahdistuskohtauksia, joskin saatat jo tietää sen. Arvaa ammattini?
Yhtä repivästi - sitä parkumisen määrää! Jotakin luultavasti/valitettavasti kertoo, että en ole vieläkään poistanut hänen viimeistä tekstiviestiään puhelimestani.
Kovaa. Vieläkin, kun hän tulee autolla vastaan (OFU-438) (entiset IAV-414 ja MFL-906, osoittaa jotain kun muistaa rekisteriotteet(kin). Hetken muistin ainoana kännykkänumerona hänen vanhan numeronsa) menee ihan lukkoon.
Hmh, selvittelenpä hieman ajatuksiani.
Toivottavasti ei tullut pintaan mitään pahoja muistoja/tuntemuksia. Nyt itselläni on ainakin "seesteinen" hetki.
Palatkaamme asiaan.
>Tuliko liian raskasta?
("Geenien itsekkyys" on jäänyt lukematta)
Siinä mielessä kyllä, että järjen mukaan meikällä ei pitäisi olla ihmeemmin nk. mahkuja. Toisaalta havaitsen joissakin naisissa kiinnostusta. Tavallaan olen aina hylännyt sen mahdottomana, asettunut holhoamaan ja pitänyt varmana, että jos he yhtään tuntisivat minua, kiinnostus kyllä kuolisi. Minua kiusaa hieman mahdollisuus, että tämä johtuu sellaisesta mekaanisesta ajatuksesta, etten ole kokonaan "näkyvissä" (siis alunperin merkityksessä: fyysisesti (no, the vika siis), joka on sittemmin symboloitunut, muuttunut merkitykseltään yleiseksi). Viimeisessä tapauksessa kelasimme yhdessä traumojamme ja olen edelleen epäselvillä hänen reaktioistaan kertomukseeni kummituskikkelistä; myöhemmin väitti tietysti, ettei syy homman kariutumiseen ollut ainakaan siinä, mutta helppoko sitä on tilanteessani uskoa.
Olen toisinaan miettinyt mahdolliseksi sellaista pitkään jatkuneen onnettomuuden perversoitumista, että yksilö alkaa kehittää jonkinlaista outoa mielihyvää siitä oman vikansa ylikorostuneesta tietoisuudesta. Kärkkäästi sitä minäkin vastasin tutulleni, joka epäonnekseen meni toteamaan, että eiköhän naisia tositilanteessa enemmänkin kiinnosta se erektio sinänsä, sen aste, siis merkkinä omasta puoleensavetävyydestään.
>Ja muuttuva ympäristö muuttuu meitä nopeammin. Joka tekee vaurioitaan asioihin
Jopa konkreettisesti, mm. yleistyvän hypospadian (ja pahempienkin anomalioiden) keskeinen ehdokassyy: ympäristöestrogeenit ym. saasteet.
>He ovat tulevaisuus
Toivottavasti myös ihan vain omia itsiään, yksilöitä, ei välineitä johonkin.
>uskon vakaasti, että periaatteessa tarpeeksi tutkimalla, kun tiedämme yhden kohdan (ajasta) voimme selvittää kaiken menneisyyteen ja tulevaisuuteen
Hmm, jäi nyt vähän hämäräksi. Olen kyllä lukenut kosmologista kirjallisuutta sen verran, että pidättäydyn lausumasta enempiä - tätähän voi vaikka lukea ties kuka Witten, Weinberg tai Penrose. Kaverista tuolissa nyt puhumattakaan. Tai Enqvististä.
>Jokin on vialla. Kuri puuttuu. Ihmiset kysyvät liikaa, mitä valtio voi tehdä hyväksemme, kun pitäisi kysyä mitä me voimme tehdä valtion (ja lajimme) hyväksi.
Njaa, aina tulee myös olla valmiina puolustamaan maata/kansaa vallanpitäjiään vastaan. Ainahan sitä uusi sukupolvi on kelvotonta hulttiolaumaa, mokomat lättähatut. Jou! Ymmärrän kyllä - toisaalta - erittäinkin hyvin mitä tarkoitat, taloyhtiössä on sen verran villiä menoa aika-ajoin. En ole aivan varma haluaisinko nähdä itseni ehdottomana yksinvaltiaana ja vankka aseistus ulottuvilla.
>...saattaisin oppia ajan kanssa fysiikkaa ja tunteita. Ehkä.
Totta ihmeessä.
>No luontevasti ja luontevasti... Mitä lähempänä omaa ikää on, sitä heikompaa se kanssakäynti on
Palaan selvästi vanhempaan (käytännössä vain s-posti)-tuttavanaiseeni. Sanoit, että ei onnistu, jos toinen ei ole kertakaikkiaan liian vanha lisääntymään. Noh, lähemmäksi 50v on, joten ei se niin hirrrmu vaikeata ole olla "vain" ystävää. Tällainen kommunikointi on minulle selkeästi hyväksi, koska oma äitini on aina ollut kaikkea muuta kuin nk. turvaa antava, rauhoittava; eikä kyllä kummoisilla älynlahjoillakaan siunattu. Olin mökillä Pohjanmaalla tuossa muutama viikko takaperin ja sielläkin juttelimme puhelimessa (taas kerran) 3h putkeen. Olo on jälkikäteen aina kummasti tasapainoisempi. Hänen argumenttinsa ovat älykkäitä, mutta sydämellisiä ja saatan jopa toisinaan uskoa joihinkin hänen vakuutteluihinsa mahdollisuuksistani nk. naismaailmassa. Terve ihminen, muuten, ei ole aivan inhorealisti. En koskaan pystynyt tarttumaan eräänkin psykiatrin kauppaamiin serotoniinintakaisinottajiin, ts. Fontex jne. mielialalääkeet. En tiedä olisiko pitänyt. Onhan sekin mahdollista.
>...kun 180 kilometriä ajoimme päivittäin, siinä ehdittiin puhua ja paljon
Sehän oli sitten vain noin 30X vaarallisempaa kuin meillä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että meillä siitä ei kyllä olisi voinutkan tulla juuri mitään. Luulisin. Ellei sitten ongelmia olisi käsitelty intensiivisemmin, jotenkin, jossakin, en todellakaan tiedä missä. Toisaalta, kun tänä kesänä luulin nähneeni vilauksen hänestä, vanhat tuntemukset vihlaisivat heti ja välittömästi. Sinä aurinkoisena iltana tuttu kaupunginosa, jonka läpi yleensä nautin kävellä, tuntui sietämättömän painostavalta; kullanhohteisuus, illan kauneus vain lisäsi ulkopuolisuuden tunnettani. Yksinäisyys iski, eikä ollut mitään keinoa ajatella sitä pois.
>Arvaa ammattini?
Jos kuitenkin jätän väliin, pitäisi lukea kaikki uudestaan pariin kertaan, niin mahdollisesti vaihtoehdot supistuisivat muutamasta. Kerro jos katsot sen mahdolliseksi. Tai järjestetään jotenkin rajatumpi foorumi.
>osoittaa jotain kun muistaa rekisteriotteet
Niinpä kyllä. Omaa jäljitysprojektiani auttoi korkeintaan keskikokoinen kaupunki ja harvinainen auton väri... Itseironia on ehtinyt kasvaa onneksi sen verran, että vilkaisemassani Amelie-elokuvassa esiintynyt mustasukkainen kahvilan kanta-asiakas tuntui nyt terävimmin kirjoitetulta/näytellyltä hahmolta.
>Toivottavasti ei tullut pintaan mitään pahoja muistoja/tuntemuksia. Nyt itselläni on ainakin "seesteinen" hetki.
Ei suinkaan tätä kautta, hetkellisesti (pari päivää on hetkellistä verrattuna taannoisiin haudankaivuuorgioihin) vain eksyy yhä väärille ajatuspoluille. Herätteet voivat olla moninaisia, kuten tänä iltana kun palailin kotiin ja näin läheisellä tiellä makaavan, auton alle jääneen, kissanraadon. Sen tapahtuman groteski väkivaltaisuus ja tietynlainen kaiken tyhjyys, arvottomuus, lohduttomuus tuntui taas harvinaisen inhottavalta. Että mitä eroa, kun henki lähtee; sama tähtitaivas kaikilla. (Kaverin itsemurha oli 90-luvun alussa todella raskas juttu, ei ole liikaa ollut ystäviä ja sitten vielä sellainen monilahjakkuus...) Ok, viimeisellä yritelmälläni oli kissa, jonka kautta vasta tutustuin noihin monimutkaisiin eläimiin. Temporaalihullu otus, jolla toisaalta oli äärimmäisen sympaattisia tapoja käyttäytyä, luottaa, tapittaa polvella istuen suoraan silmiin. Ihminen on jo lajina nykyisin kovin yksinäinen (tuli mieleen siellä mökillä, kun metsät vilisivät eläimiä, joita ei kaupungissa tietenkään näe koskaan).
>Palatkaamme asiaan.
Jep. Muut taitavat suotta karttaa tätä ketjua, kuinkas nyt niin... no, lukevat sentään.
("Geenien itsekkyys" on jäänyt lukematta)
Siinä mielessä kyllä, että järjen mukaan meikällä ei pitäisi olla ihmeemmin nk. mahkuja. Toisaalta havaitsen joissakin naisissa kiinnostusta. Tavallaan olen aina hylännyt sen mahdottomana, asettunut holhoamaan ja pitänyt varmana, että jos he yhtään tuntisivat minua, kiinnostus kyllä kuolisi.
Hyvin pitkälle samaa. Ennen en uskonut mahdollisuuteen, että joku voisi olla minusta kiinnostunut. Nyt, tiedostan sen, ettei ole mitä tarjota. Se tulisi/tulee kaatamaan mahdollisen suhteen.
Minua kiusaa hieman mahdollisuus, että tämä johtuu sellaisesta mekaanisesta ajatuksesta, etten ole kokonaan "näkyvissä" (siis alunperin merkityksessä: fyysisesti (no, the vika siis), joka on sittemmin symboloitunut, muuttunut merkitykseltään yleiseksi).
Kuten jo aiemmin sanoin, sinulla on "sentään" joku tekijä, jonka tiedät vaikuttaneen tilanteeseesi. Minulla ei ole fyysistä "vikaa" (kait?) vaan mitä ilmeisemmin moninaisten henkisten ongelmien summa...?
Viimeisessä tapauksessa kelasimme yhdessä traumojamme ja olen edelleen epäselvillä hänen reaktioistaan kertomukseeni kummituskikkelistä; myöhemmin väitti tietysti, ettei syy homman kariutumiseen ollut ainakaan siinä, mutta helppoko sitä on tilanteessani uskoa.
Olen toisinaan miettinyt mahdolliseksi sellaista pitkään jatkuneen onnettomuuden perversoitumista, että yksilö alkaa kehittää jonkinlaista outoa mielihyvää siitä oman vikansa ylikorostuneesta tietoisuudesta. Kärkkäästi sitä minäkin vastasin tutulleni, joka epäonnekseen meni toteamaan, että eiköhän naisia tositilanteessa enemmänkin kiinnosta se erektio sinänsä, sen aste, siis merkkinä omasta puoleensavetävyydestään.
Tuota viimeistä on aina hävennyt, ja pelännyt että tosiasiassa asia on juuri noin kuin tuttusi ilmaisi.
Jopa konkreettisesti, mm. yleistyvän hypospadian (ja pahempienkin anomalioiden) keskeinen ehdokassyy: ympäristöestrogeenit ym. saasteet.
Tarkoitin ensisijaisesti henkisesti, mutta kyllä tuokin varmasti pitää paikkansa. Eikös jokin tutkimus tässä viikko-kaksi sitten kertonut nuorten miesten spermanlaadun rajusta heikkenemisestä? Ehkä suuri romahdus tuleekin laajan sterilisaation muodossa?
Toivottavasti myös ihan vain omia itsiään, yksilöitä, ei välineitä johonkin.
Utilitarismini taisi pilkahtaa taas esiin?
>uskon vakaasti, että periaatteessa tarpeeksi tutkimalla, kun tiedämme yhden kohdan (ajasta) voimme selvittää kaiken menneisyyteen ja tulevaisuuteen
Hmm, jäi nyt vähän hämäräksi. Olen kyllä lukenut kosmologista kirjallisuutta sen verran, että pidättäydyn lausumasta enempiä - tätähän voi vaikka lukea ties kuka Witten, Weinberg tai Penrose. Kaverista tuolissa nyt puhumattakaan. Tai Enqvististä.
Viittasin siihen, että jos pystymme selvittämään jonkin asian tilan jollain hetkellä, pystymme joskus tämän tiedon pohjalta selvittämään ko. asian kehityksen ennen tätä hetkeä kuin myös myös hetkestä eteenpäin, loputtomasti. Eli tietämällä tarkalleen esimerkiksi ihmisen tilan (atomitasolla) hetkellä 1.1.2010 kello 01.01.01 voimme tämän tiedon pohjalta tietää varmasti hänen tilansa esim. 19.10.2050 12.12.00 Jne. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Vai selitänkö tämänkin liian hankalasti?
>No luontevasti ja luontevasti... Mitä lähempänä omaa ikää on, sitä heikompaa se kanssakäynti on
Palaan selvästi vanhempaan (käytännössä vain s-posti)-tuttavanaiseeni. Sanoit, että ei onnistu, jos toinen ei ole kertakaikkiaan liian vanha lisääntymään. Noh, lähemmäksi 50v on, joten ei se niin hirrrmu vaikeata ole olla "vain" ystävää. Tällainen kommunikointi on minulle selkeästi hyväksi, koska oma äitini on aina ollut kaikkea muuta kuin nk. turvaa antava, rauhoittava; eikä kyllä kummoisilla älynlahjoillakaan siunattu. Olin mökillä Pohjanmaalla tuossa muutama viikko takaperin ja sielläkin juttelimme puhelimessa (taas kerran) 3h putkeen. Olo on jälkikäteen aina kummasti tasapainoisempi. Hänen argumenttinsa ovat älykkäitä, mutta sydämellisiä ja saatan jopa toisinaan uskoa joihinkin hänen vakuutteluihinsa mahdollisuuksistani nk. naismaailmassa. Terve ihminen, muuten, ei ole aivan inhorealisti.
Inhorealismi saa joskus pahaa aikaan. Valitettavasti jos siitä ei pidä, unohtaa äkkiä sanan realismi... :( Jotenkin minulla on muistikuva (en jaksanut avata uutta ikkunaa ja tarkistaa omia kirjoituksiani) mutta viittasin tuolla kommentillani asiakaspalvelutyössäni tapahtuvaa työkanssakäymistä lähempänä omaa ikää olevien naisasiakkaiden kanssa...
En koskaan pystynyt tarttumaan eräänkin psykiatrin kauppaamiin serotoniinintakaisinottajiin, ts. Fontex jne. mielialalääkeet. En tiedä olisiko pitänyt. Onhan sekin mahdollista.
Söin Seronilia vuoden 2001. Tietysti ongelmat olivat silloin pahat (akuutit) mutta en osaa sanoa niiden lopullista vaikutetta. Nyt hetken harkitsin eilen aloittamista (kotona on "hätäpakkaus") viikonlopun tietojen pohjalta. Tänään tosin puhuin Virpille ja onnittelin statuksen muuttumisesta. Kun hän kysyi mitä tarkoitan, sanoin tarkoittavani hänen ihmissuhdestatuksen muuttumista. Hän oli vain hiljaa, johon kommentoin että minä saan hankittua aina tietoa johon satutan itseni. Kuitenkin yllättävän rauhallinen keskustelu. Verrattuna siihen mitä pelkäsin.
Toisaalta, kun tänä kesänä luulin nähneeni vilauksen hänestä, vanhat tuntemukset vihlaisivat heti ja välittömästi. Sinä aurinkoisena iltana tuttu kaupunginosa, jonka läpi yleensä nautin kävellä, tuntui sietämättömän painostavalta; kullanhohteisuus, illan kauneus vain lisäsi ulkopuolisuuden tunnettani. Yksinäisyys iski, eikä ollut mitään keinoa ajatella sitä pois.
Tuttua. Kun näkee hänet, vilauksen autosta jne... Ihan samaa. Toinen työtoveri, joka taas on ihastunut Santraan, kertoi samankaltaisista fyysisistä oireista kun hän näki hänet...
Niinpä kyllä. Omaa jäljitysprojektiani auttoi korkeintaan keskikokoinen kaupunki ja harvinainen auton väri... Itseironia on ehtinyt kasvaa onneksi sen verran, että vilkaisemassani Amelie-elokuvassa esiintynyt mustasukkainen kahvilan kanta-asiakas tuntui nyt terävimmin kirjoitetulta/näytellyltä hahmolta.
No, rekisteriotteella saa kännykällä omistajatiedot ja numerotiedustelun kautta osoitetiedot ja jos numerot ovat salaisia, löytyy väestörekisterikeskuksen sivuilta mahdollisuus ostaa tietoa... Kyllä monia kilometrejäkin tuli ajettua suoranaisessa stalkingissa... Silloin vasta ahdisti, kun tiesi toimivansa sairaalla tavalla eikä kyennyt estämään sitä...
Herätteet voivat olla moninaisia, kuten tänä iltana kun palailin kotiin ja näin läheisellä tiellä makaavan, auton alle jääneen, kissanraadon. Sen tapahtuman groteski väkivaltaisuus ja tietynlainen kaiken tyhjyys, arvottomuus, lohduttomuus tuntui taas harvinaisen inhottavalta. Että mitä eroa, kun henki lähtee; sama tähtitaivas kaikilla.
Minulla on se jokin ihmeellinen fiksaatio seksuaalisuuteen. Jos nuori tai lapsi kuolee (siten, että sillä on jotain vaikutusta minuun henkisellä tasolla) usein huomaa ajattelevansa jotain sellaista, että hänkään ei saanut kokea fyysisyyden iloja. Ihan kuin en minäkään... Jotenkin... vastenmielisiä ajatusketjuja. Ehkä johtuen lasten ja seksin yhdistämisestä samaan ajatukseen muuna kuin ensimmäisestä jälkimmäisen seurauksena.
(Kaverin itsemurha oli 90-luvun alussa todella raskas juttu, ei ole liikaa ollut ystäviä ja sitten vielä sellainen monilahjakkuus...) Ok, viimeisellä yritelmälläni oli kissa, jonka kautta vasta tutustuin noihin monimutkaisiin eläimiin. Temporaalihullu otus, jolla toisaalta oli äärimmäisen sympaattisia tapoja käyttäytyä, luottaa, tapittaa polvella istuen suoraan silmiin.
Itselläni on kissa. Itseasiassa tuntuu siltä, että tuttavapiirin kissaihmisten märää kasvaa. Virpi oli koiraihminen. Samoin kuin katastrofin aiheuttanut ihminen silloin neljä vuotta sitten.
Jep. Muut taitavat suotta karttaa tätä ketjua, kuinkas nyt niin... no, lukevat sentään.
Tulee äkkiä ilkeä ajatus mieleen:
teinit, jotka haluavat vain naida koska kaveritkin naivat, katsokaa meitä, joilla on _todellisia_ ongelmia?
:)
Jäi pois edellisestä viestistäni:
>Arvaa ammattini?
Ehkä jätän kuitenkin väliin, pitäisi lukea kaikki uudestaan, jotta vaihtoehdot supistuisivat muutamasta. Kerro jos katsot mahdolliseksi, tai kehitetään jostakin rajatumpi foorumi.
Jos ylimalkainen oletukseni kuitenkin on oikea (jos siis tulkitsen muutamat lauseet vahvasti, ja toisaalla väljästi), omaat kuitenkin väistämättä tiettyjä taitoja/hahmotuskykyä/harmoniantajua, sanoisinko tyylitajua, joista ei ainakaan haittaa ole, missään suhteissa naisiin.
---
Oletko koskaan suoraan jättänyt kirjoitettua viestiä naiselle, josta olet ollut kiinnostunut? Nousi vain mieleen, kun selvästi havaitsen kiistattomat kykysi ilmaista tuntemuksiasi näin.
--------------------
>Kuten jo aiemmin sanoin, sinulla on "sentään" joku tekijä, jonka tiedät vaikuttaneen tilanteeseesi. Minulla ei ole fyysistä "vikaa" (kait?) vaan mitä ilmeisemmin moninaisten henkisten ongelmien summa...?
Niin, no, ehkä se hieman selventää kuvaa, antaa edes jotakin mihin yrittää tarttua. Toisalta onhan se myös loistava tekosyy kaikelle oireilulle. Raivostuttaa vain, että jos se olisi korjattu jo lapsena, mitään tällaista pahaa ei olisi aivan ilmeisesti koskaan päässyt tapahtumaankaan. Se peruskokemus, että äitini (=naiset, lapsen katsanossa) liitti asiaan jotakin sellaista äärimmäisen kiusaannuttavaa, ettei siis voinut(?!) asiasta puhua lääkäreille (ja selkeästi kielsi minuakin), on fiksoutunut jonkinlaiseksi odotusarvoksi suhteessa kaikkiin naisiin. Hän valitsi oman kiusaantumisensa(??) ja minun henkisen hylkäämiseni välillä, ei hyvä lähtökohta lapselle kasvattaa omanarvontuntoa. Minulla ei selvästikään ollut tarpeeksi merkitystä. Virheellistä ajattelua varmaankin (harva vanhempi oikeasti haluaa vahingoittaa lastaan), mutta kokemus oli tuo. Ts. vähintäänkin alitajuisesti koen olevani siltä osin lähinnä inhottava, siksi hylättävä; en luullakseni odota varsinaista pilkkaa, naurua tms. Reaalisesti: virtaputken suu avutuu nyt aikuisena noin sentin alemmaksi kuin tavallisesti ja esinahka on puolittain peittävä huppu terskan yläpuolella. Hypospadikoksi olen päässyt erittäinkin vähällä, eikä vikaa varsinaisesti voi normaalitilanteissa edes havaita (seksi ei ole normaalia-kö! :-), mutta silti - mm. lapsuuden liikuntatuntien pakkosuihkut yhä jossakin takaraivossa - en mieluusti esiinny alasti edes herraseurassa. Hirtehistä tietysti (ja kuvaava esimerkki lapsen (n.5-9v) ajattelusta), että lapsena osittain paljas terskan kärki tuntui minusta jopa suuremmalta "epämuodostumalta", kuin itse poikkeuksellinen avautumiskohta, yksinkertaisesti koska ympärilläni olleilla miespuolisilla ei ollut vastaavaa näkyvissä; luulin tietysti, ilman muuta, että sen kuuluu olla tuollainen teräväkärkinen. Muistuu hämärästi kiihkeitä, mutta turhia pyrkimyksiä ja toiveita olla samanlainen kuin kaikki muutkin (näin usein elämysvoimaisia unia, joissa asia vain jotenkin korjattiin; niistä heräämiset eivät kuulu elämäni parhaimpiin hetkiin).
Surkuhupaisaa on, että verkosta löytyy joidenkin alakultturien piiristä "harrastajia", jotka ovat tahallisesti aiheuttaneet itselleen saman vian, joka minulle on tuottanut aika laillakin kärsimystä.
>>että eiköhän naisia tositilanteessa enemmänkin kiinnosta se erektio sinänsä, sen aste, siis merkkinä omasta puoleensavetävyydestään.
>Tuota viimeistä on aina hävennyt, ja pelännyt että tosiasiassa asia on juuri noin kuin tuttusi ilmaisi
Noh, erektio nyt varsinkin on herkähkö asia, luultavasti sen herkempi mitä enemmän itse kunkin päässä liikkuu. Aivoja nyt vain ei oikein voi jättää narikkaan, enkä usko että se toisaalta taas olisi hyväksikään. Kaikista vaurioistani huolimatta, en henk.koht. osannut suhtautua ensimmäisiin seisokkeihini silloin n.12-vuotiaana juuri mitenkään, vaikka kukaan ei tietenkään ollut puhunut yhtään mitään sellaisesta. Enkä ole koskaan kokenut mitään häpeää tms. silloin alkaneesta masturbaatiosta, eikä sitä useaan vuoteen edes oikeastaan ajatellut mitenkään erityisen tietoisesti. Ajan mittaan se tietysti vähitellen alkoi myös tympiä ja kun jotkut tutut parikymppisinä alkoivat löytää kumppaneita, oli täysin pakko kieltää heitä puhumasta kokemuksistaan, koska se yksinkertaisesti sattui liian paljon. En tarvinnut kuvauksia suihinoton iloista, ehkäpä saatoin muutenkin kuvitella sen miellyttävämmäksi kuin nuhjuiseksi käyneen tumputukseni. Ja varsinkin kun - jälleen viastani johtuen - en uskonut kokevani sitä koskaan. Varsinkaan sitä.
Plarasin hieman enemmän noita muita alakategorioita ja olo jäi melko sekaiseksi. Toki olen aina tiennyt, että ainakin nuorna sitä kokee melkein kaiken ongelmalliseksi. Kyynisesti totesin, että tämä "todellinen ongelma" on - paradoksi sinänsä - tainnut säästää meikäläistä muista alueen standardiongelmista. Ei siis ole ilmeisesti koskaan pälkähtänyt esim. erityisemmin aprikoida, että onko se vehje nyt varmasti tarpeeksi iso - hitto, kondomit sopii, joten eiköhän sen pitäisi. Korostan nyt heti, että minä olen viimeinen pitämään juuri mitään ahdistuksen aihetta (ainakaan seksuaalisluonteista) typeränä tai käsittämättömänä.
Muuten taidan olla vähemmistössä, joka taitaisi oikeastaan suorastaan pitää kondomin käyttämisestä, koska se saa minut tuntemaan itseni täysin "ehjäksi" - ei liity edes varsinaisesti sen peittävyyteen, vaan ihan konkreettiseen fyysiseen tunteeseen.
> Ehkä suuri romahdus tuleekin laajan sterilisaation muodossa?
Niin, ja jos keskeisenä syynä on esim. ehkäisypillereistä johtuva ympäristökuormitus, hirtehisyys on megatasoa. Väkeä on jo >6 mrd ja planeetta/biosfääri on tähänkin asti toteuttanut itsesäätelyn periaatetta.
> Eli tietämällä tarkalleen esimerkiksi ihmisen tilan (atomitasolla) hetkellä 1.1.2010 kello 01.01.01 voimme tämän tiedon pohjalta tietää varmasti hänen tilansa esim. 19.10.2050
Tietysti ymmärsin, tosin sitten pitäisi mitä ilmeisimmin tuntea myös ympäristön tila - ei ihminen ole siitä, sen vaikutuksista erillinen - eikä sekään riittäisi, koska se ympäristökin muuttuu ajan kuluessa. Kytkös tietysti ajan ja avaruuden todelliseen olemukseen. Laajemmin: ensireaktio on tietysti: en voi uskoa mihinkään determinismiin, kohtaloon tai millä nimellä sitä halutaankin kutsua. Mikäli esmes. kristinuskon jumala todella on antanut lapsilleen vapaan tahdon, miten hänellä olisi jemmassa joku tietty elämä kullekin. Tästä en keskustele enempää. Sinänsä, muuten, en varsinaisesti tarvitsisi scifiä - moderni fysiikka/kosmologia riittää, todellisuus kun ON vielä hämmästyttävämpi kuin mitenkään uskoisi. Suosittelen mm. kaikille, joilla on vaikeuksia kokea mielekkyyttä elämässään..
---------
Yleisesti tavastani havaita ihmisten suhtautumisia minuun: näen kaiken, mutta uskon vain pahan.... johtuisikohan osittain ajatuksesta, että pahaa ei varmaan kukaan ole taipuvainen teeskentelemään (heh).
----------
>Tulee äkkiä ilkeä ajatus mieleen:
teinit, jotka haluavat vain naida koska kaveritkin naivat, katsokaa meitä, joilla on _todellisia_ ongelmia?
:)
Perustetaankin TOK, tosi-ongelmaisten klubi, tunnuslauseena VTO, väistämättömän tuhon odotuksessa :-)
On se vaan simmosta. Meikäpoikakin on todellinen vitsikone kavereitten kanssa. Kestää tosin ennen kuin voin vapaasti antaa huumorini kukkia uusien tuttavuuksien kanssa, mutta sitten alkaa läppä lentää ja kaikki nauraa. Hiukan sain armeijan johtajakoulutuksen avulla opittu aolemaan sosiaalisempi ja aloittamaan keskustelua ja tommottis noi.
Jos olen humalassa läppä lentää ja kaikki kehuu. Kynnys juttelemiseen laskee ja tuttavuuksia syntyy.
Joku lukko on kuitenkin päällä, koska jos seurueessa on naisia olen todella hiljainen ja jännittynyt. Enpä taida tuntea yhtään naista, jonka seurassa olisin edes lähellä omaa itseäni. Eikä auta humalatilakaan vaikka kaikenlaista muuta tulee pelleiltyä ja härvättyä.
Tämmösillä palstoilla ja chateissä pystyn tietysti juttelemaan omana itsenäni, kun ei ole se vastsapuoli ihan siinä niin lähellä ja fyysisesti läsnä. Niinhän sitä väitetään, että usein sanavalmiit ja muavat, mutta hiljaiset tyypit loistavat chatti-tuohuissa...
Pari kertaa olen päässyt lukosta irti, mutta esim. laivalla oli hauskaa yhden tytön kanssa illalla, mutta kuitenkin seuraavana päivänä hengailin vain kavereiden kanssa ja olin totaalisen jäätynyt. Näin tytön sattumalta hississä, mutta eipä pystynyt tämä poika suutaan oikeastaan avaamaan.
Muistan, kun ala-asteella olin jumalattoman ihastunut yhteen tyttöön. Juttelu ei tullut kuuloonkaan. Tyttö oli eri uskontokuntaan kuuluva ja mitein joskus kotimatkoilla, että mitä tehdään kun saadaan lapsia ja tulee joulu, koska tämä ihastukseni ei vittänyt joulua uskontonsa tähden. Good thinking by a 10 year old kiddo!
Ehkä sitä joskus sitten...
Voi voi, kun ei se seksi kuitenkaan maailman tärkein juttu ole. Jos sitä jää hirveesti vatvomaan niin tottakai alkaa paineet kasautumaan (anteeksi tahaton sanaleikki :D). Jos ne suhteet kariutuu alkumetreille sen takia että sulla on poikuus jäljellä, niin etsit ihan väärää seuraa. Naisissakin on neitsyitä, ei kaikkien elämä voi mitenkään mennä samalla lailla. Tosin kyllä 'kokenutta' naista varmaan ahdistaa kun hän muistelee niitä onnettomia räpeltäjiä joille hän on ollut ensimmäinen. Sinähän voit osoittaa heidän asenteensa vääräksi, eikö?
Mitä vikaa on tässä päätelmässä: poikuutta ei voi menettää jos ei saa seksiä, seksiä ei saa jos on poikuus jäljellä.
Vastaus: ongelma kasvaa, itsetunto pienenee.
Terveellä itsetunnolla varustettu nainen tuskin siitä pelästyy että partneri on kokematon. Kunnon panolla huonoa itsetuntoaan pönkittävät munahaukat ovat asia erikseen, eikä sellaisia nyt haeta, eihän? Jos tarkoitus on löytää Se Oikea Elämänkumppani, niin ei sillä poikuudella ole paskan väliä. Tietysti kuka tahansa nainen ahdistuu jos ekalla treffillä tuot esille että pitäis tosta poikuudestakin päästä eroon ... :D
Mun neuvo on se, että unohda poikuus, opettele tuntemaan ja hyväksymään itsesi sellaisena kun olet. Sitten kun tämän tajuat, niin alkaa helpottamaan.
Aina puhutaan, että terveeseen normaaliin elämään kuuluu terve seksielämä. Tai seksielämä nyt ylipäätään. Entä jos sitä ei ole? En nyt todellakaan väitä, että seksi olisi pelkkä elämän tarkoitus. Tai, jos oikein filosofisesti ajatellaan se on. Sillä mehän olemme vain geeniemme "kuoria", ja geeneille ei ole muuta tavoitetta kuin lisääntyä ja jatkaa olemassaoloaan kehittyen. Siinä mielessä millään muulla ei olekaan merkitystä, kuin seksillä. Olen monta kertaa kirjoittanut tästä, kun en ole ollut naisten kanssa tekemisissä edes puheen suhteen juuri ollenkaan. Kaikki kaatuu, kun ryhtyy miettimään mihin toinen tähtää (lopullisesti aina lisääntymiseen) ja mihin itse pystyy. 26 vuoden kokemattomuudella (poislukien kauhea ensikerta, joka itsessään aiheutti jo lisävahinkoa) ei pysty tuottamaan mielihyvää kenellekään, paitsi ehkä jollekin ensikertalaiselle. Enkä minä halua aiheuttaa kenellekään mielipahaa tai fyysisesti epämiellyttävää kokemusta. Eli turha lähestyä, kun ei mitään voi tarjota. Kaksi kertaa elämässä joku on ollut kiinnostunut, mutta kummallakin kerralla ne ovat kaatuneet ennen seksuaalista kanssakäymistä. Neljä vuotta olen sanonut psykologilleni (terveydenhoitaja) että olen tilanteessa, jossa apu voi tulla vain ulkopuolelta, joku joka todella rakastuisi minuun. Itse en enää pysty tuntemaan positiivisia tunteita, ja inhoan nyt jo itseäni kun viimeisimmän "romahduksen" jälkeen olen yrittänyt lähestyä ensimmäistä minusta kiinnostunutta naista "keinotekoisesti" (kun en tunne häntä kohtaan mitään) kun eräs (nainen) sai iskostettua päähän sen tosiasian, että minähän saan odottaa vaikka maailmanloppuun että jotain tapahtuisi (vaikka siis "vakaumuksellisesti" mielestäni mies voi vain esittää kiinnostuksensa, naisen on tehtävä lopulliset aloitteet ja päätökset). Silti se ... ahdistaa.
Seksiä ei saa, jos ei ole kokemusta ja kokemusta ei saa kun ei saa seksiä. Tosiasia jonka ainoat kiertotiet ovat a. sinulla käy flaksi ja naiset ovat sinun perääsi tai b. olet "tyypillinen" mies jolle vain fyysinen yhteys on tärkeää ja merkityksellistä, nainen kokonaisuutena on tarpeeton c. käyt maksullisilla (jokin nekin voivat lyödä luurin korvaan, kokemuksella).
Ampukaa vain. Tämä on vain näkemys.
Ehkä se elämänkertakin tulee joku päivä kirjoitettua tänne.
Olet erehtynyt. Minäkin luulin kauan että kaikki ongelmani katoaisivat, kunhan vain joku rakastava prinsessa veisi minut mukanaan. Näinhän se ei ole, vaan hyvä itsetunto on kaiken A ja O. Valitettavasti sellaista ei saa, jos ei sitä todella tahdo ja ole valmis sen eteen työskentelemään. Tupakoinnin tai huumeriippuvuuden lopettaminenkaan ei onnistu jollei sitä todella tahdo. Takapakkia tulee varmasti, mutta en helpoksi hommaa väitäkkään. Itselläni on 'rakenteluprojekti' kesken, se vaatii päivittäistä taistelua oman elämäni eteen. Tutustu vaikkapa tunneälystä kertovaan kirjallisuuteen, omien tunteiden hallinta ja ymmärtäminen on avainsana.
Pahinta on takertua yhteen asiaan ja ruoskia itseään aivan turhaan. Unohda seksi toistaiseksi ja kehitä itseäsi ihmisenä.
Kaikella kunnioituksella, mutta tuota samaa "sopaa" olen saanut kuulla aina. Ei sitä itsetuntoa saa, kun aina kaikki kaatuu. Paskaa tulee niskaan joka tuutista. Ja en minä halua "hyvää itsetuntoa", koska käytännössä suuin osa sellaisen "omistajista" on sellaisia henkilöitä, joiden kaltaisia en tahdo missään tapauksessa olla. Tunne-elämän ongelma on se, että en ole tuntenut mitään rakastumisen/ihastumisen tunteita enää romahduksen jälkeen (7.4.2000) ja muutkin tunteet vihaa,katkeruutta, pelkoa, pettymystä ja ahdistusta lukuun ottamatta ovat käytännössä hävinneet. Tuntee itsensä täydeksi hirviöksi. Muuten, tämänkaltaisten ihmisten ei pitäisi milloinkaan lukea mitään koulukaverit.com:n kaltaista sivustoa. Siinä musertuu kun näkee kuinka pitkällä muut ovat. Isot perheet. Ja itsellä ei mitään. Mutta kuten tuolla muualla kirjoitin, välillä riittäisi pelkkä läsnäolo naisen kanssa, yhdessäolo. Minähän pitkälti pelkään fyysistä puolta enkä tunne ilmeisesti sitä kohtaan sellaista mitä moni muu... Ja minun kaltaistani "ihmistä" on turha kehittää. Yritän saada työssäni niin paljon aikaan kun voin, ennenkuin kuolen. Muuten on elämä vähän kuin game over. Taas yksi, joka ei lukenut ohjeita?
Sinä tarvitset kipeästi uusia näkökulmia elämääsi. Toivottavasti sinulla on joku joka sellaisia voi antaa.
Noin minäkin luulin ennen ... MUTTA ... hyvä itsetunto ei ole sama asia kuin egoismi (päinvastoin). Hyvä itsetunto on sitä että löytää paikkansa maailmassa ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Itsetunto on sananmukaisesti itsensä tuntemista.
Minäkin haluaisin olla supermies jolta kaikki onnistuu, mutta se ei ole mahdollista. Naissankareillakin on omat ongelmansa, kyllä heitäkin pettymykset satuttavat aivan yhtä paljon.
Sinä tarvitset kipeästi uusia näkökulmia elämääsi. Toivottavasti sinulla on joku joka sellaisia voi antaa.
Kuka tai mikä tämä taho olisi? Psykologi? Ympäripyöreitä vastauksia vain häneltä. Työpaikkalääkärikin sanoi, että ota yhteyttä jos tilanne pahenee. Ei sen puoleen. Tällä hetkellä on hyvinkin kevyt olo. Ei murheet paina. Hermostuttaa vain, kun nyt on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Kaikki vanhat mielipiteet ja kannat ... yhtä tyhjän kanssa. Ei niillä mitään saanut aikaiseksi. Estot ovat jäljellä, mutta tietyt ennen hyväksymättömät toimintatavat ja käsitykset ovat nyt... käytettävissä. Saa nähdä mitä tapahtuu. Onnellinen en suinkaan ole. Enemmänkin... tympääntynyt.
Mutta ns. hyvän itsetunnon omaavat tietävät mitä haluavat ja tietävät miten sen saavat. Ja useimmiten ovat hirveän raskasta väkeä. Mitä sitten tuohon loppuun tulee... En minä nyt erityisesti kiistä itseäni, mutta itsensä hyväksyminen on enemmänkin asioiden hyväksymistä koska niihin ei voi vaikuttaa. En tiedä löytäisinkö paikkaani maailmassa... En hyväksy sitä paikkaa mikä on osoitettu mutta enpä pysty sille paljoa tekemään. Ja tuntisinko itseni? Onko tämä jokin vitsi? Voiko kukaan tuntea itseään? Käykö joku kaikki mahdolliset olosuhteet jotta voi tuntea itsensä ja reaktionsa ja toimintasa?
Naissankareillakin on ongelmansa. Kyllä. Miten naida mahdollisimman montaa naista mahdollisimman lyhyessä ajassa. Eipä heillä tunnu paljoa muita ongelmia olevankaan.
>Kuka tai mikä tämä taho olisi?
Kuten aiemmin totesin, itselläni se on vanhempi, viisas nainen (tarpeeksi ikää, ettei keksi kohdistaa tähän aivan kaikkia halujaan). Eikä kyse edes (useinkaan) ole käsitellyistä asioista sinänsä, vaan tapa ja sävy jolla. Ero ammattiapuun on myös tällaisen henkilön "todellisuudessa", hän ei mene minkään roolin taakse piiloon (terapiasuhteen sisäänkirjoitettu epäsymmetrisyys). Kävin ammattiavussa 4-5v ennen 90-luvun puoliväliä, vaikka sen hyöty todellakin on jäänyt määrittelemättömäksi (mm. hypospadiasta - siitä miten läheiseni asian pimittivät - puhuminen kiusaannutti näitä ammattilaisia enemmän kuin minua, siitä on tosiaan vähän vaikea repiä huumoria). Parempi kuitenkin, että kävin. Kommunikointi itsessään on terapeuttisluonteista. Ehkä siksi tännekin kirjoitin.
>Psykologi? Ympäripyöreitä vastauksia vain häneltä.
# Mmmm, mitä sinä itse ajattelet tästä?... hmmmmm... mmmmm... hmmm.... mmm... hmmm...#
Tätähän se tietysti usein oli.
>Onnellinen en suinkaan ole.
En minäkään, mutta hieman vähemmän onneton. Sekin on tärkeätä, lähiympäristössäni on jo muutenkin tarpeeksi itsemurhattu.
>Ja tuntisinko itseni? Onko tämä jokin vitsi? Voiko kukaan tuntea itseään?
Eipä tietenkään, mutta "lite bättre" kyllä.
Kuten aiemmin totesin, itselläni se on vanhempi, viisas nainen (tarpeeksi ikää, ettei keksi kohdistaa tähän aivan kaikkia halujaan).
Minulla ei valitettavasti ole naistuttuja. Vanhempia tai nuorempia. Ja tietysti ongelmia lisää se seikka, että periaatteessa jos luonnonlakeja miettii, ei iällä ole merkitystä lisääntymisen kannalta (paitsi kun nainen ei enää pysty lisääntymään), joten periaatteellista kohdistumista ei voi estää. Kuten taisin jossain keskustelussa sanoa, kun sille emme voi mitään, että jos kaikki "turha" (epäoleellinen) poistetaan olemassaolosta, jäljelle jää vain geeniemme perimmäinen tarkoitus: olemassaolo ja lisääntyminen. Loputtomasti ja aina. Piste. Olen joskus sanonut psykologille, että en voi sille mitään, että tiedostan olemassaolon tarkoituksen "liian hyvin". Sen vuoksi asennoituminen on hankalaa, kun tiedostaa tämän periaateen.
Eikä kyse edes (useinkaan) ole käsitellyistä asioista sinänsä, vaan tapa ja sävy jolla. Ero ammattiapuun on myös tällaisen henkilön "todellisuudessa", hän ei mene minkään roolin taakse piiloon (terapiasuhteen sisäänkirjoitettu epäsymmetrisyys). Kävin ammattiavussa 4-5v ennen 90-luvun puoliväliä, vaikka sen hyöty todellakin on jäänyt määrittelemättömäksi (mm. hypospadiasta - siitä miten läheiseni asian pimittivät - puhuminen kiusaannutti näitä ammattilaisia enemmän kuin minua, siitä on tosiaan vähän vaikea repiä huumoria). Parempi kuitenkin, että kävin. Kommunikointi itsessään on terapeuttisluonteista. Ehkä siksi tännekin kirjoitin.
Neljäs vuosi psykologilla.
Käytännössä tämä tarkoittaa omien reaktioiden ja tunteitten tarkkailua samalla kun ne tapahtuvat. Jos ei tiedä mitä tuntee, siihen on vaikea vaikuttaa esim. lohduttautumalla.
Katselin eilen elokuvan Barbaarien invaasio. Tuli mieleen lohduttava ajatus ihmisten välisestä tasa-arvosta: me kaikki kuolemme joskus, emmekä saa mitään mukaamme. Käytännössä siis naissankarin elämä on ihan yhtä 'turhaa' kuin minunkin.
On säälittävää jos elämän sisältönä on vain käydä nussimassa yhdentekeviä naisia. Naissankarit tulevat joskus kokemaan pettymyksiä, esim. avioeron ja se satuttaa heitä aivan yhtä paljon kuin muitakin. Minulle taas riittää yksi nainen jonka kanssa voin viettää loppuelämäni. Sellaisen löytäminen on tietysti kovan työn takana, mutta tavoitteita pitää olla ;).
Katselin eilen elokuvan Barbaarien invaasio. Tuli mieleen lohduttava ajatus ihmisten välisestä tasa-arvosta: me kaikki kuolemme joskus, emmekä saa mitään mukaamme. Käytännössä siis naissankarin elämä on ihan yhtä 'turhaa' kuin minunkin.
On säälittävää jos elämän sisältönä on vain käydä nussimassa yhdentekeviä naisia. Naissankarit tulevat joskus kokemaan pettymyksiä, esim. avioeron ja se satuttaa heitä aivan yhtä paljon kuin muitakin. Minulle taas riittää yksi nainen jonka kanssa voin viettää loppuelämäni. Sellaisen löytäminen on tietysti kovan työn takana, mutta tavoitteita pitää olla ;).
Ongelmaksi vain muodostuu se "tosiasia", että jos miettii elämän todellista tarkoitusta, se on se, että geenit jatkavat tarkoitustaan, joka on "jatka olemassaoloasi ja lisäänny". Toisinsanoen naissankari toteuttaa olemassaolonsa tarkoitusta paremmin kuin me muut. Hänen geeninsä ovat siis parempia, koska luonnonlain mukaan vahvemmat selviytyvät ja heikot sortuvat. Siis kaikkien meidän elämämmehän on siis periaateessa turhaa, kaikki muu on ihmismielten, älyn luomaa illuusiota peittämään todellisuuden karu pohja. Jos luonnonolosuhteet eivät vaikuttaisi, ei meillä olisi periaatteessa muuta tekemistä kuin lisääntyä, lisääntyä ja vielä keran lisääntyä. Lisääntymisen mielihyvähän on vain luonnon keino vaikuttaa siihen, että lisääntyminen on maksimaalista. Kovimmat naissankarit eivät mene naimisiin. Se on heille kirosana, ota se huomioon. Se sitoo heitä liikaa. Naissankarien suurimmat ongelmat ovat sukupuolitaudit, lapset ja ikääntyminen ja sen tuomat vaivat. Tietysti tälläiset ns. kovan linjan naissankarit ovat vähälukuisia, mutta kyllä heitä on silti olemassa. En tiedä ovatko he tiedostaneet olemassaolon tarkoituksen, vai toimivatko he vain muita enemmän geeniensä tarkoituksen mukaisesti. Tavoitteita toki täytyy olla, mutta jos pohditaan oikein syvällisesti, ne ovat merkityksettömiä. Valitettavasti.