Todella moni yksinäinen on varmaankin aina ollut yksinäinen, eikä kavereita ole ollut ikinä. Minun tarinani on siltä osin erilainen. Kouluaikoina minulla on ollut aina jonkin verran kavereita. Olen yleensä kuitenkin pitänyt kaveripiirini pienenä, koska saan enemmän irti enemmän yhdestä tai kahdesta kaverista laajan kaveri-rintaman sijaan. Vähän yli kaksikymppisenä aloin seurustelemaankin ja sitä kesti melkein kymmenen vuotta. Seurustelun aikana ystävät osittain katosivat ja osittain vaihtuivat. Yksi ystävä muutti ulkomaille, yksi alkoholisoitui ja yksi kuoli.
Rupesin viettämään aikaa eräiden vanhojen lapsuudenystävien kanssa. Heidän kanssaan tuli oikeastaan vain pidettyä hauskaa viikonloppuisin, he olivat paljon menevämpiä ihmisiä kuin minä. Viitisen vuotta sitten seurusteluni loppui ja muutin yksin asumaan. En tiedä tarkalleen syytä, mutta pikkuhiljaa nämä ystävätkin lakkasivat pitämästä yhteyttä, vaikka itse olisin ollut valmis tapailemaan ainakin edes viikonloppuisin. Minulla on paljon rahattomuutta ja työttömyyttä taustalla, lienevätkö ne vaikuttaneet arvooni heidän silmissään...
Nyt olen parisen vuotta ollut enemmän tai vähemmän yksin, viimeisen vuoden todella yksin. Vaikken fyysisesti ole ketään ystävää nähnyt, Facebookin kautta olen ollut jonkin verran perillä mitä kenellekin kuuluu. Kun katselee muiden kuvia erilaisista tapahtumista ja juhlista, herää vain kysymys "miksi minua ei kutsuttu?". Vähän aikaa sitten päätin etten enää halua kuulla näistä ex-kavereista mitään ja lakkautin fb-tilini. Muutenkin minulla on siitä huonoja kokemuksia. Seurustellessani tyttöystäväni oli vaihtanut parisuhdestatuksensa sinkuksi ennen kuin minä edes tiesin erosta. "Hieman" nöyryyttävää kuulla kaverilta puhelimessa olevansa sinkku.
Eli tämä yksinäisyyteni on edennyt tavallaan pienin askelin mutta tuo Facebookista eroaminen oli jotenkin niin konkreettinen teko. Tunnen nyt hylänneeni kaikki entiset kaverit aivan lopullisesti. Toisaalta minulla on äärimmäisen vapautunut olo kun ei tarvitse edes elätellä toiveita yhteydenotosta kenenkään suunnalta. Olenkohan nyt ottanut lopullisen askeleen kohti täydellistä yksinäisyyttä? Annoin ystävilleni mahdollisuuden ja nyt aika on mennyt umpeen. En enää halua edes nähdä heitä. Helpottaa ja pelottaa samaan aikaan. Eipä se tästä toisaalta enää yksinäisemmäksi voi mennä.
Rupesin viettämään aikaa eräiden vanhojen lapsuudenystävien kanssa. Heidän kanssaan tuli oikeastaan vain pidettyä hauskaa viikonloppuisin, he olivat paljon menevämpiä ihmisiä kuin minä. Viitisen vuotta sitten seurusteluni loppui ja muutin yksin asumaan. En tiedä tarkalleen syytä, mutta pikkuhiljaa nämä ystävätkin lakkasivat pitämästä yhteyttä, vaikka itse olisin ollut valmis tapailemaan ainakin edes viikonloppuisin. Minulla on paljon rahattomuutta ja työttömyyttä taustalla, lienevätkö ne vaikuttaneet arvooni heidän silmissään...
Nyt olen parisen vuotta ollut enemmän tai vähemmän yksin, viimeisen vuoden todella yksin. Vaikken fyysisesti ole ketään ystävää nähnyt, Facebookin kautta olen ollut jonkin verran perillä mitä kenellekin kuuluu. Kun katselee muiden kuvia erilaisista tapahtumista ja juhlista, herää vain kysymys "miksi minua ei kutsuttu?". Vähän aikaa sitten päätin etten enää halua kuulla näistä ex-kavereista mitään ja lakkautin fb-tilini. Muutenkin minulla on siitä huonoja kokemuksia. Seurustellessani tyttöystäväni oli vaihtanut parisuhdestatuksensa sinkuksi ennen kuin minä edes tiesin erosta. "Hieman" nöyryyttävää kuulla kaverilta puhelimessa olevansa sinkku.
Eli tämä yksinäisyyteni on edennyt tavallaan pienin askelin mutta tuo Facebookista eroaminen oli jotenkin niin konkreettinen teko. Tunnen nyt hylänneeni kaikki entiset kaverit aivan lopullisesti. Toisaalta minulla on äärimmäisen vapautunut olo kun ei tarvitse edes elätellä toiveita yhteydenotosta kenenkään suunnalta. Olenkohan nyt ottanut lopullisen askeleen kohti täydellistä yksinäisyyttä? Annoin ystävilleni mahdollisuuden ja nyt aika on mennyt umpeen. En enää halua edes nähdä heitä. Helpottaa ja pelottaa samaan aikaan. Eipä se tästä toisaalta enää yksinäisemmäksi voi mennä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Uusiakin ystäviä voi löytää, mutta se vaati pientä vaivannäköä. Juttelua ihmisten kanssa joille ei sitten kuitenkaan saa persoonaansa myytyä. Toisaalta jos juttelee monen kanssa niin ne joihin ei saa kontaktia unohtuvat sen sijaan että ne harmittaisivat.
Rahattomuus ja työttömyys luonnollisesti haittaa osallistumista. Aikaa ehkä on, mutta ei varaa osallistua asioihin, lisäksi työelämä on yksi puheenaihe.
En ole tavannut yhtään facebook-kaveriani ainakaan vuoteen, joidenkin osalta tapaamisesta on yli 20 vuotta. Odotukset kannattaa siis pitää matalalla, ja kerätä kavereita samalla periaatteella. Joku heistä voi osoittautua helmeksi, vaan useimmat ovat kuin iltasanomauutisia lukisi.
Joskus saa kivoja ja samanhenkisiä kavereita , kun hankkii harrastuksia, menee vaan mukaan,koettaa olla mukava ja reilu . Ainahan voi myös kehittää kommunikointitaitojaan, ja tämähän onnistuu , kun on joku sopiva ihminen
Minulle kävi niin,että tulin tarpeettomaksi nk.ystävilleni siinä vaiheessa kun sain eläkepaperit kouraan.
Olen vasta nelikymppinen ja suurin osa ystävistäni oli työkavereitani.Kun sairastuin he pitivät yhteyttä minuun ja minä heihin säännöllisesti.Olin monta vuotta sairaslomalla paria taukoa lukuunottamatta kunnes minut laitettiin eläkkeelle.Tämän jälkeen pidin edelleen yhteyttä työkavereihin,mutta yhtäkkiä havahduin siihen,että minä olis se,joka soittaa,eivät he.
Tein testin:en soittanut heille vuoteen,eikä kertaakaan sinä aikana kukaan soittanut minulle.Ei kertaakaan!Eli,minä en siis merkinnyt heille enää mitään,koska olin lopullisesti työkyvytön.He eivät siis oikeasti koskaan välittäneetkään minusta.Tuntui todella pahalta.Joku tuttu on sanonut tämän kuultuaan,että luulee olevan kyseessä hyvin pitkälti kateuden siitä,että olen vielä nuori ja saan vaan olla ilman työvelvoitetta.Niin,olisihan se hauskaa toki,jos olisi liikuntakyky ennallaan,mutta kun ei ole.Eivätpä ole vissiin ajatelleet kolikon toista puolta lainkaan.Mutta tulipahan nyt selväksi,etteivät minua kaipaa,joten en minäkään enää heitä.
Onneksi minulla OLI vielä pari hyvää ystävää työyhteisön ulkopuolella.Toisen heistä menetin myöskin samantyyppisen välinpitämättömyyden takia.Sai mennäkin,sillä minä en ala ystäväksi sellaiselle joka ottaa tukeni ja huolenpitoni vastaan,mutta ei anna mitään takaisin:olin jopa kuukausia sairaalassa eikä hän ottanut kertaakaan yhteyttä!
No niin,Yksi ystävä ON vielä jäljellä,ystävä jo teiniajoilta,mutta koska hän sattuu olemaan vastakkaista sukupuolta ja alkoi seurustelemaan sellaisen naisen kanssa,joka pidemmän päälle osoittautuikin minusta niin mustasukkaiseksi,ettei ystäväni uskalla soittaa minulle kuin muutaman kuukauden välein salaa.Todella inhottavaa.Tämä nainen ei edes suostu tapaamaan minua vaikka minulla on oma mies.Ei suostu,vaikka tavattaisiin yhdessä pariskuntina.Merkillistä.
Niin,että mieheni lisäksi minulla ei ole sillä tavalla ystäviä.Muutama tuttu vain,joita nyt ei voi ystäviksi kuitenkaan kutsua.Kyllä minulle riittääkin oman mieheni ystävyys,ei siinä mitään,mutta toki olen pettynyt,että eikö tosiaan kukaan "pidä" minusta sittenkään,vaikka joka ikinen on aina kehunut minua ystävänä ja lojaalina ihmisenä?
Kai minussa sittenkin on joku vika?
En oikein ymmärrä.
Lisään vielä edelliseen:
En ole koskaan valittanut sairauttani kenellekään,ettei sekään voi olla syynä siihen,ettei kukaan välitä.En ole edes mikään valittajatyyppi ollenkaan,joten se ei voi ainakaan olla syy,etteivät jaksais kuunnella ainaista valitusta.
Mieheni huikkasi tuohon väliin,että naiset olisi muka kateellisia mun elinvoipaisuudelle,iloisuudelle ja ulkonäölle.Joo,vähän naurattaa tuo kommentti,mutta laitoinpa sen nyt tähän kuitenkin :D
=> Tein testin:en soittanut heille vuoteen,eikä kertaakaan sinä aikana kukaan soittanut minulle
Tuo nyt vaan ei ole kovin fiksua. Pistät välit poikki VAIN sen sijaan että soittaisit itse.
Minäkin olen todella luotettava ja kiva tyyppi, mutta en osaa soittaa ihmisille kun nykyisin on kaikenlaiset tekstiviestit yms.. Tässä tosin on tullut huomattua että asioita voi hoitaa puhelimessa nopeammin kuin netissä, ja vain harvat kuullostavat siltä että oli virhe soittaa heille.
Oli fiksua tahi ei,niin yksipuolinen ystävyys ja toisista välittäminen ei vain toimi.Vai meinaatko,että toimii niin,että se tyydyttää molempia osapuolia?
Minä ainakin mieluummin olen ilman kuin pitämällä sellaista ystävyyssuhdetta yllä,mikä ei merkitse toiselle mitään.Ja oikeassahan olinkin,kun nk.ystävät eivät enää soitelleet vastavuoroisesti.
Ystävyyden ja tuttavuuden välillä on kuitenkin mielestäni iso ero.
=> Vai meinaatko,että toimii niin,että se tyydyttää molempia osapuolia?
Tiedät parhaiten itse miten ystäväsi suhtautuivat siihen kun sinä soitit heille, tai tapasitte. Olivatko he iloisia ja juttua riitti, vai oliko heillä "kiire"? Mutta sitä et tiedä miten he suhtautuivat siihen että lopetit soittamisen, ihmettelevätkö mihin sinä katosit vai huomasivatko edes.
Minulla on muutama tällainen nyt jo ex-kaveri, vaan väliin mahtuu jo liian monta vuotta. En tunne heidän puolisoitaan enkä heidän lapsiaan tai arkeaan, eli periaatteessa olen menettänyt heidät. Heihin pitäisi tutustua periaatteessa uudestaan.
=> Minä ainakin mieluummin olen ilman
Jepp. Se tulee lopputulokseksi jos alkaa laskemaan kenen vuoro on ottaa yhteyttä. Se on virhe jos suhde muutoin toimii, yhdet ovat järjestäjiä, toiset osallistujia, kolmannet sitten jäävätkin vain tuttavatasolle vaikka tapaisi useinkin.
Vaan tiedät itse parhaiten mitä edellytät ystäviltäsi. Minä olisin iloinen jos minulla olisi joku josta huomaisi että hän viihtyy vapaa-aikanaan minun seurastani, ei vain ole paikalla siksi että työ tai muu syy edellyttää sitä.
Niin nuo nykyajan ihmiset, tai ennenkin kyllä, ovat, ei välitetä pitää yhteyttä. Miten se mieltä piristäisikin jos joskus laittaisi tekstiviestin tai soittaisi, ja kysyisi mitä kuuluu? Se olisi välittämistä.
Ikävää, että ihmiset ovat tälläisiä. Ei välitetä yhtään toisista ihmisistä...
No, mulle kävi niin että opiskelukaverit alkoivat lisääntyä ja samoin kävi harrastuskavereille. Kungfuharrastuskin loppui, kun ohjaajan vaimo pamahti paksuksi ja talonrakennusprojekti alkoi samaan aikaan. Yhtäkkiä loppui treenit ja se vituttaa. Ei ole enää fiilistä tauon jälkeen aloittaa uudestaan, koska on uudet ohjaajat ja uusi porukka. Vanhalla porukalla oli oikeasti kiva mättää.
Viikonloppuisin kokoontuva peliporukkakin hajosi samasta syystä. Alkoivat akat lisääntyä niin jäivät ukot tulematta. Siskoni lisääntymisvietti naulitsi äitini lastenhoitajaksi loppuiäkseen. Asuvat vielä niin kaukana, ettei toivoakaan että näkisin heitä enää kuin kerran vuodessa.
Ihmisten lisääntymisvietti on pilannut elämäni tärkeimmät sosiaaliset kuviot.
Omia lapsia en halua siittää, hyvä parisuhde olisi minulle tarpeeksi.
Järjissään olevan ja yksinäisen/lapsettoman ja lisääntymishaluttoman naisen löytäminen on todella hankalaa. Olen tavannut aika monia naisia treffimielessä viime aikoina, ja liian monella on alkon kanssa ongelmaa tai sitten on syömishäiriötä tai liikalihavuutta, itsekurin puutetta ja laiskuutta luonteessa. Syrjäytyneisyyttä, kouluttamattomuutta ja päämäärättömyyttä nähty myös.
Tämmöinen kuvio vituttaa, koska olen pirun yksinäinen suurimman osan ajasta.
Onneksi sentään on noita treffejä edes ollut, joten kai tässä jotain toivoa on.
Kuulostaa tutulle. Minulla on ystävänä avopuolisoni ja yksi lapsuuden kaveri joskus kun ehtii pitelee yhteyttä. Siinäpä ne minun sosiaaliset kontaktini ovatkin. Jossain vaiheessa olin niin sairas, etten jaksanut osallistua kaverieni bileisiin ja en oikein ole koskaan muutenkaan nauttinut mistään bileistä. Pian kaverit muuttivatkin eri suuntiin suomea ja sinne jäi kaveruus sitten samalla. Uusia kavereita aina välillä olen saanut, mutta aika pian hekin alkavat olemaan hiljaa yhteyksiä pitämättä.
Itsekin olen sellainen etten kaipaa suurta kaveripiiriä, vain muutaman hyvän ja läheisen. No ei ole niitäkään. Onneksi on mies ja lapsi. Jos niitäkään ei olisi, olisin ihan yksin. Olen kyllö oppinut pitämäänkin yksinäisyydestä. Ihmiset ei aina ole kovin reiluja ja kivoja kaverisuhteissaan. En taas jaksa mitään pelleilyä ja kieroiluakaan.
Heh, minullapa taas ei oikeastaan koskaan mitään elämää ollutkaan,
eikä ole vieläkään. Toisiin vieraisiin ihmisiin tekemisissä oloa viimeksi
20 vuotta sitten, sekin kapakassa. Yli 20v sitten jotain juopporinki kuvioihin
liittyviä "kavereita", viikonloppuna kokoontumisia yhteen väkevien juomien
kera, sitten nekin piirit vaan jäi. Tottakai välillä pätkätöitten yhteydessä
väkisinkin joutui vieraiden ihmisten kanssa joten kuten toimeen tulemaan,
niitäkään murheita enää 10 vuoteen.
Kun on koko ikänsä elänyt tietyllä tapaa erakkona, eipä sitä sitten kaiken
maailman mielipuolia enää vanhemmiten kaipaakaan elämäänsä enää.
Nuorempanakin olisi ollut piruissa kestämistä, vielä sitten keski-iän
ylitettyä riesaksi moisia.
Eikä tee mieli enää edes lähteä mihinkään, ei yhtikäs minnekään.
Näin se erakoituminen jalostaa loppuiäkseen yksin jäämään.
Elämässä tulee jokaisella eri vaiheita, joskus voi tulla yksinäisyys ihan nurkan takaakin. Mutta sen sanon, että jos osaa olla omien ajatuksiensa kanssa yksin olematta yksinäinen, niin on saavuttanut elämässä jo aika paljon. Nykyään yksinäisyyden kokemus tulee niin helposti, koska ympäristö päättää oletko sinä yksinäinen vai et. Esimerkiksi minulle tultiin sanomaan ollessani työharjoittelussa, että olen yksinäinen ihminen?! Eli muut olivat tehneet jo sen johtopäätöksen temperamenttini ja persoonallisuuteni perusteella. Olin aivan tyrmistynyt, usein erityisesti perheelliset ihmiset näkevät perheettömän ihmisen eri tavalla ja saattavat kohdella hyvinkin syrjivästi tällaista ihmistä. Ei ole helppoa olla yksin tässä yhteiskunnassa, koska leimataan yksinäiseksi, ironista eikö totta.