Ja yksinäisyys? Mä oon tällä hetkellä hukassa enkä tiedä mitä tekisin. En oikeasti tiedä, olenko yksinäinen. Toivon että saan apua vaikka tämä nyt ei ehkä ole oikea keskustelu alue.
Olen 22-vuotias nainen, ja sinkkuna elellyt kolme vuotta. Haluaisin selvittää nämä mun sisäiset ongelmat ennenkun rupean suhteeseen (vaikka musta tuntuu että oon sinkku ikuisesti) ja muutenkin.
Taustaa, äiti ja isä eronneet; Äiti petti ja jätti. Siitä en ikinä ole puhunut kellekkään, paitsi nykyään kun olen tajunnut miten tärkeää puhuminen on. Tuo jättämisen pelko heijastui ekaan suhteeseen - löysin mielestäni täydellisen miehen ja säätämisen jälkeen se johti seurusteluun. Loppujen lopuksi minä olin se joka jätti, kun en osannut puhua tunteistani tai olla oma itseni. Olin kyllä nuori ja en halunnut asettua aloilleni vielä, sekin vaikutti.
No sen jälkeen, olen asunut yksin - tehnyt töitä, bailannut hulluna, matkustellut. Matkustellut yksin... Tehnyt mitä olen halunnut. Lähtenyt opiskelee toiselle paikkakunnalle, yksin. Opin olemaan onnellinen yksin, mutta ehkä kadotin sen? Tai sit se johtuu nykyisestä ihastumisesta.
Uskallan yrittää, nykyisellä ihastuksellani on malli-ex... Ja se on komea. Menetyksekäs... Ja vientiä riittää - haluanko vain statusta? Yritän vakuuttaa itselleni että en, koska se ei toiminut ekassakaan suhteessa. Oli ''täydellinen'' suhde, ajattelin kokoajan että mies on minua parempi, miksi hän minut haluaa?
(totuus ei mene niin)
Siitä pästäänkin huonoon itsetuntoon. Oon ihastunut monesti - tullut torjutuksi ja välillä en enää jaksaisi. Miksi en saa miestä?
Mustasukkaisuus tai kateellinen, oon kade muille, enkä uskalla myöntää sitä?
Takerrun pikkuasioihin jos ihastun - pelkään vaan että mies on pelimies ja jos hän kehuu, niin epäilen. Jos taas ei kehu, niin epäilen silti.
Uskallusta siis on, en vain tiedä kuinka kauan!
Tämä on varmaan sekava viesti ja niinkun on minun päänikin. Mutta voisiko joku auttaa purkamaan näitä?
Musta tuntuu että en tajua edes sitä että parisuhde ei ole mitään ruusuilla tanssimista, eikä se tee mun arjesta parempaa. Jos nyt aattelen mun ihastusta, niin aluksi sen ulkopuoli sai ihastuu.
Sitten vielä se, että aattelen aina pahinta. Siis just tuo, että jos mies kehuu niin en usko ja jos ei kehu niin sit epäilen silti. HUONOINA HETKINÄ. En ole aina tälläinen...
Käännän siis noi pienet jutut, analysoin niitä ja mietin pääni puhki... Sitten helposti unohdan hyvät asiat.
Anteeksi tämä viestin sekavuus, se vaan kertoo siitä kuinka sekaisin minä olen.
En usko että tämä mitään kuoleman vakavaa on, mutta silti jos saisin apua? Joltain muulta, niin ei tarvitse itse miettiä.
Olen 22-vuotias nainen, ja sinkkuna elellyt kolme vuotta. Haluaisin selvittää nämä mun sisäiset ongelmat ennenkun rupean suhteeseen (vaikka musta tuntuu että oon sinkku ikuisesti) ja muutenkin.
Taustaa, äiti ja isä eronneet; Äiti petti ja jätti. Siitä en ikinä ole puhunut kellekkään, paitsi nykyään kun olen tajunnut miten tärkeää puhuminen on. Tuo jättämisen pelko heijastui ekaan suhteeseen - löysin mielestäni täydellisen miehen ja säätämisen jälkeen se johti seurusteluun. Loppujen lopuksi minä olin se joka jätti, kun en osannut puhua tunteistani tai olla oma itseni. Olin kyllä nuori ja en halunnut asettua aloilleni vielä, sekin vaikutti.
No sen jälkeen, olen asunut yksin - tehnyt töitä, bailannut hulluna, matkustellut. Matkustellut yksin... Tehnyt mitä olen halunnut. Lähtenyt opiskelee toiselle paikkakunnalle, yksin. Opin olemaan onnellinen yksin, mutta ehkä kadotin sen? Tai sit se johtuu nykyisestä ihastumisesta.
Uskallan yrittää, nykyisellä ihastuksellani on malli-ex... Ja se on komea. Menetyksekäs... Ja vientiä riittää - haluanko vain statusta? Yritän vakuuttaa itselleni että en, koska se ei toiminut ekassakaan suhteessa. Oli ''täydellinen'' suhde, ajattelin kokoajan että mies on minua parempi, miksi hän minut haluaa?
(totuus ei mene niin)
Siitä pästäänkin huonoon itsetuntoon. Oon ihastunut monesti - tullut torjutuksi ja välillä en enää jaksaisi. Miksi en saa miestä?
Mustasukkaisuus tai kateellinen, oon kade muille, enkä uskalla myöntää sitä?
Takerrun pikkuasioihin jos ihastun - pelkään vaan että mies on pelimies ja jos hän kehuu, niin epäilen. Jos taas ei kehu, niin epäilen silti.
Uskallusta siis on, en vain tiedä kuinka kauan!
Tämä on varmaan sekava viesti ja niinkun on minun päänikin. Mutta voisiko joku auttaa purkamaan näitä?
Musta tuntuu että en tajua edes sitä että parisuhde ei ole mitään ruusuilla tanssimista, eikä se tee mun arjesta parempaa. Jos nyt aattelen mun ihastusta, niin aluksi sen ulkopuoli sai ihastuu.
Sitten vielä se, että aattelen aina pahinta. Siis just tuo, että jos mies kehuu niin en usko ja jos ei kehu niin sit epäilen silti. HUONOINA HETKINÄ. En ole aina tälläinen...
Käännän siis noi pienet jutut, analysoin niitä ja mietin pääni puhki... Sitten helposti unohdan hyvät asiat.
Anteeksi tämä viestin sekavuus, se vaan kertoo siitä kuinka sekaisin minä olen.
En usko että tämä mitään kuoleman vakavaa on, mutta silti jos saisin apua? Joltain muulta, niin ei tarvitse itse miettiä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vielä lisäys, oiskohan pointti siihen että haluan miehen,
ku oon tavallaan kokenut jo paljon yksin ja voisin ottaa ihana miehen jonka kanssa jatkaa matkaa? Olin ennen niin itsenäinen, halusin asua yksin, matkustella yksin.
Yksin vai yksinäinen?
Onnellisuuden kadotin näköjään, se pitää saada takaisin.