Olen 25-vuotias nainen, vaimo ja 1v2kk pienen pojan äiti. Palasin työelämään pojan ollessa 10kk kun sain haluamani työpaikan unelmieni alalta. Nyt kuitenkin tuntuu, että hajoan. Itkettää kokoajan kun on niin paha olo. Vihaan elämääni, vaikka samaan aikaan rakastan sitä. Minulla on kaikkea mistä olen haaveillut, mutta olen henkisesti aivan loppu. Väitän itse, että olen vain väsynyt, mutta en jaksa enää uskoa että olisin koska nukun ihan hyvin. Mieheni sanoo, että valitan vaan kokoajan ja kaikesta. Teen niin koska en osaa sanoa, että on paha olla. Ja vaikka sanoisin niin mieheni ei pystyisi minua auttamaan. Ahdistaa ja haluaisin vaan piiloutua koko maailmalta. Rakastan miestäni, lastani mutta silti tuntuu ihan kummalliselta. Olenko masentunut vai mikä ihme voi vaivata? Koko elämänilo saattaa mennä ihan päivässä ja seuraava päivä saattaakin olla parempi.. Help!
Mikä minua vaivaa??
mami12
3145
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
voiko tuo liittyä kiireen keskellä ilmenevään menettämisen pelkoon? Oletko jatkuvasti kiireinen, mutta samalla todella onnellinen, jolloin tiedostomattasi alat suojellaksesi itseäsi torjumaan hyviä asioita. Jos menee liiaan lujaa, saataa joku alitajuinen jarru mennä päälle. Sitä ikäänkuin varmuuden vuoksi valittaa ja alkaa jarruttamaan...
VAI
Elätkö ulkoisesti onnellista elämää? Oletko oppinnut tavoittelemaan ulkoisesti haluttavia asioita? Oletko varma, että saavuttamasi asiat tekevä sinut todella onnelliseksi ja saat niistä energiaa ja hyvänolon tunnetta? Kaikenmaailman asioista valittaminenhan on yleensä oireilua muusta pahasta olosta. Mikä se syy on, se sinun täytyy kaivaa sisimmästäsi? Oletko itsellesi rehellinen? Oltko löytänyt aidon merkityksen elämällesi? Kuunteletko itseäsi tarpeeksi. Rahoitutko vain ajatuksinesi tarpeeksi usein??
En mielestäni pelkää menettäväni mitään muuta paitsi tietysti haluaisin olla lapsen kanssa kotona, mutta smalla tehdä töitä. Olen melko paljon kyllä kotona, mutta sisimmässäni haluaisin olla kokoajan kotona ja mahdollisesti saada vielä toisen lapsenkin...
Lapsi on parasta mitä minulle on elämääni tullut ja tietysti mies mutta lapsi vielä enemmän antoi tarkoituksen elämälle. Olen aina ollut äitipersoona ja halunnut lapsia. Ehkä nyt kun poika alkaa olemaan jo vauva vaiheen ohi niin ajatus toisesta vauvasta nostaa päätään ja sekin samalla pelottaa.. Ehkä minun olisi kuitenkin paras nyt vain keskittyä tämänhetkiseen elämään ja yrittää olla "haaveilematta" mitään uudesta. Pienessä ajassa on paljon tapahtunut niin voihan olla etten ole vielä täysin päässyt tasapainoon kaiken hormoonimyllerryksen yms jälkeen...
Voisiko olla kyseessä synnyttämisen ja raskauden jälkeen tuleva masennus hormonitasapainon muuttuessa?Siihern saat apua esim omasta terkkarista.Tsemppiä.