Itse kokeneena voin sanoa,ettei duunarin lapsi todellakaan ole samalla viivalla akateemisten lasten kanssa.
Elämässä tuli vastaan sellainen tilanne, että kaikki kaverit meni ja oli vain mutsi joka oli keittäjä. Sain itse ottaa selville kaikki koulut, miettiä jo hyvin nuorena lukion ainevalinnat yk-sin, kun mutsikaan ei osannut neuvoa niissä.
Kun tausta ei kummoinen ollut sai samaan aikaan lukea pääsykokeisiin ja olla töissä- mihinkään valmennuskursseihin ei ollut varaa. Täten valinta-koekirjat pitikin pystyä opettelemaan nopeasti ja tehokkaasti ulkoa.
Kun sitten yliopistolle pääsin, hanttihommia sain tehdä kun aika monelle kundille tiedekunnastamme oli faijan hankkima duuni ( ei toisin kaikilla )eikä tarttenut niiden pääsykokeisiin valmistuessa hommia tehdä. Lisäksi heille oli kaverit/van-hemmat neuvoneet jo peruskoulussa mitä aineita kannattaa lukiossa ottaa sekä akateemisten lapset tiesivät lähes varmasti pärjäävänsä yliopistolla. Minua puolestaan ei ollut kukaan opettanut näissä asioissa ja minulla pari ensimmäistä vuotta täysi pelko jos siellä pärjäisikään.
Että kyllä se näin on- sanotaan mitä sanotaan- kyllä herran lapset aina helpommalla pääsee aina-kin valintakokeisiin lukiessa ja vielä opiskelu-maailmassakin- kyllä niille duunit järkätään. Ja kun vanhemmat ovat akateemisia he ovat jo saaneet selvät opit, miten ko. oppilaitoksessa pärjää.
Se on sellaista kun lapsille tehdään tänä päivänä kaikki valmiiksi kunhan vain "kullannuput" päät-tävät pyrkiä johonkin kouluun eikä vain keskimää-rin tsiigaa tv:tä pitkin päivää.
Minun mielestä ainoa oikea tapa on olla itse yrit-teliäs sekä hankkia työnsä itse. Silloin voi aina-kin hyvällä omalla tunnolla todeta tehneensä par-haansa. Ja voi haistattaa mielessään paskat kai-kille pikku isin tytöille tai äidin pojille.
MMM, vm - 94
Elämässä tuli vastaan sellainen tilanne, että kaikki kaverit meni ja oli vain mutsi joka oli keittäjä. Sain itse ottaa selville kaikki koulut, miettiä jo hyvin nuorena lukion ainevalinnat yk-sin, kun mutsikaan ei osannut neuvoa niissä.
Kun tausta ei kummoinen ollut sai samaan aikaan lukea pääsykokeisiin ja olla töissä- mihinkään valmennuskursseihin ei ollut varaa. Täten valinta-koekirjat pitikin pystyä opettelemaan nopeasti ja tehokkaasti ulkoa.
Kun sitten yliopistolle pääsin, hanttihommia sain tehdä kun aika monelle kundille tiedekunnastamme oli faijan hankkima duuni ( ei toisin kaikilla )eikä tarttenut niiden pääsykokeisiin valmistuessa hommia tehdä. Lisäksi heille oli kaverit/van-hemmat neuvoneet jo peruskoulussa mitä aineita kannattaa lukiossa ottaa sekä akateemisten lapset tiesivät lähes varmasti pärjäävänsä yliopistolla. Minua puolestaan ei ollut kukaan opettanut näissä asioissa ja minulla pari ensimmäistä vuotta täysi pelko jos siellä pärjäisikään.
Että kyllä se näin on- sanotaan mitä sanotaan- kyllä herran lapset aina helpommalla pääsee aina-kin valintakokeisiin lukiessa ja vielä opiskelu-maailmassakin- kyllä niille duunit järkätään. Ja kun vanhemmat ovat akateemisia he ovat jo saaneet selvät opit, miten ko. oppilaitoksessa pärjää.
Se on sellaista kun lapsille tehdään tänä päivänä kaikki valmiiksi kunhan vain "kullannuput" päät-tävät pyrkiä johonkin kouluun eikä vain keskimää-rin tsiigaa tv:tä pitkin päivää.
Minun mielestä ainoa oikea tapa on olla itse yrit-teliäs sekä hankkia työnsä itse. Silloin voi aina-kin hyvällä omalla tunnolla todeta tehneensä par-haansa. Ja voi haistattaa mielessään paskat kai-kille pikku isin tytöille tai äidin pojille.
MMM, vm - 94
Vastaukset 15
Vanhimmat
Siksihän meille on perustettu tämä oma 'akatemia', eli AMK. Tänne voidaan ottaa kaikki duunarienkin lapset, ja köyhätkin vanhemmat olla ylpeitä kun oma lapsi on saatu sentään korkeakouluun.
Ei siis sinänsä, että valittaisin. Insinöörin ammatti tuntuu ihan kiinnostavalta valinnalta.
Taas ihan ihme viestiä pukkaa jostain sieltä 1800-luvulta.
Olen samaa mieltä tuosta, että rikkaiden lasten on yleensä helpompi päästä ekoihin työpaikkoihin, koska heillä on suhteita. Koulujutúista nuoret, niin rikkaat kuin köyhät, päättävät ihan itse. Tiedot eri aloista ovat kaikkien saatavilla, ja kouluissa työskentelee ihmisiä, joilta voi näistä asioista kysellä.
Kyllä tuo on totta, että eri viivalla ollaan monessa asiassa. tietenkään akateemisten vanhempien lapsella ei ole takuuta, että suhteet auttaa asioissa ja vanhemmat antaa rahaa, mutta kyllä näin monesti on. Ala-aste meni minulla aivan penkin alle, kun en tajunnut, että pitäisi tehdä läksyjä enemmän ja panostaa kouluun. Vanhemmilla ei ollut hajuakaan koulun merkityksestä. Yläasteella sitt aloin opiskelemaan ja lukiossa varmaan kaikilla on jo sen verran järkeä, että tajuavat mitä aineita valita. Välttämättä kaikilla duunareitten vanhemmilla ei ole varaa maksaa lukion kirjoja lapselle. Rahattomuus korostuu vielä enemmän yliopistossa, kun vanhemmilla ei ole rahaa tukea, vaikka haluaisivatkin. no ei tietenkää kaikki akateemisten lapset kaan saa rahaa, mutta useat saavat ja jos ei rahaa saa, niin juuri suhteilla osa-aikatyötä, kesätöitä ja harjoittelu paikkoja.
Olen kyllä tyytyväine, että Suomessa on tuet sen verran hyviä, että kaikilla on kuitenkin mahdollista opiskella. Ennen ei ole näin ollut ja kaikissa maissa ei ole vieläkään.
Eihän maailmassa koskaan kaikilla ole yhtä helppoa. Suomessa sentään duunarinkin lapsi voi aivan hyvin päästä yliopistoon tai mihin tahansa kouluun mihin kunkin kyvyt ja kiinnostus oikeuttavat.
Jos joutuu tekemään enemmän itse ja näkemään vaivaa niin sehän vaan kasvattaa. Sitten isona on paljon kovempi tyyppi kuin ne aina muiden apuun turvautuneet.
Itse olen akateeminen, puolisoni on myös akateeminen, ja paikallisen paperitehtaan duunarit menevät palkassa aika reilusti meidän edellemme. Eikä se mitään, itsepähän ovat palkkansa neuvotelleet. Eli ei se akateemisuus rahan saamisen tae ole, eikä meillä ole mitään mahdollisuutta järjestää lapsillemme opiskelupaikkakunnallaan minkäänlaisia töitä - itse ne siellä ovat työnsä löytäneet omalla aktiivisuudellaan.
Se varmaan pitää paikkansa, että akateeminen perhe osaa tällaisissa opintoasioissa paremmin neuvoa ja panostaa lastensa opintoihin, jos lapsi on sellaisesta kiinnostunut. Mutta mitä itse olen akateemisia perheitä nähnyt, niin aika monissa niissä jätetään lapset hyvin yksin koulunsa ja valintojensa kanssa kun ajatellaan, että kyllähän nuo varmaan itse osaavat.
Eikö se ole hyvä, jos vanhemmat osaavat ja jaksavat neuvoa lapsiaan, olkoon sitten akateemisia tai ei? Käsittääkseni kaikki vanhemmat toivovat lapsilleen parempaa tulevaisuutta, ja jos joku on niin kiinnostunut lapsestaan että koettaa häntä auttaa, niin ei kai se nyt sentään voi HUONO asia olla???
Mielestäni yliopisto on eräs tasa-arvoisimmista paikoista.
Oikikseen halajaville julkaistaan pääsykoekirjat huhtikuussa ja kokeeseen on aikaa n. 3 kk. Aikaisemmalla koulumenestyksellä ei juuri ole vaikutusta, koska sisäänpääsy riippuu lähinnä pääsykokeesta.
Eikä tässä graduakaan kirjoitellessa ole miljoonista apua..
Tiedän toki, että kaikki eivät ole samalla viivalla kyvyiltään, mutta aika pitkälle hyvä koulumenestys riippuu myös työnteosta. Hyvät oppilaat ovat yleensä tottuneet myös tekemään töitä menestyksensä eteen.
Kenenkään on turha syyttää lapsuuttaan tai kotiolojaan, mikäli opinnot eivät luista. Yli kaksikymppinen ihminen kyllä tietää, mitä pitää(isi) tehdä menestyksen eteen.
kyllähän se pääpiirteissään noin menee. Ei Suomessakaan käytännössä ihmisillä ole tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Toistaiseksi tilanteemme on kyllä parempi kuin monissa muissa maissa, mutta kehitys näyttää meilläkin kovaa vauhtia menevän aina vain eriarvoisempaan suuntaan.. valitettavasti.
Ei se aivan noin mene. Akateemisesti koulutetut vanhemmat vain osaavat ja haluavat ehkä kannustaa lapsiaan vain enemmän.
Oma tilanne on se, että kummallakaan vanhemmista ei ole edes yo. tutkintoa ja siitä huolimatta minä kuten myös sisareni opiskelemme yliopistossa arvostetuissa tiedekunnissa.
Omasta halusta ja kunnianhimosta se on kiinni.
Molemmat vanhempani ovat duunareita. Peruskoulusta riitti se että pääsi läpi. Peruskoulun jälkeen mentiin sitten vain siihen kouluun mikä oli lähellä. Lukio ei kiinnostanut pätkääkään. Vasta parinkymmenenen ikävuoden tienoilla alkoi hahmottumaan, että kyl tässä jotakin pitäis tehä.
Olen pian valmistumassa neljänteen ammattiin. Ja tämä neljäs on akateeminen. Ikää on kerinnyt kertymään yli kolmenkympin, mutta motivaatio opiskeluun on kova.
On totta, että jos vanhemmat ovat duunareita, ei neuvonta ja ohjaus ole samaa tasoa kuin akateemisissa perheissä. Duunarit eivät ymmärrä opiskelun merkitystä.
Äiti ei tajua miksi ei voi tulla viikonloppuna kylään kun yritän selittää, että maanantaina on koe, jossa on neljä yli 500 sivun kirjaa luettavana. Se luulee, että korkeakoulu-opinnot vain käydään, ilman sen suurempaa työtä.
Joku otti esimerkiksi paperitehtaiden työntekijät. Siellä suhteet pelaa ja jos lapset haluaa, niin paikka opiskeluihin paperialalle ja myöhemmin paperitehtaassa on aika varma. Kesätyöpaikkakin järjestyy hyvin.
Sivusta tuotakin on tullut seurattua. En tiedä päteekö tämä kaikkiin tehtaisiin.
Rikkailla tietenkin on helpompaa. Ei välttämättä tartte mennä duuniin rahoittaakseen opinnot.
Toisaalta: mieti mitä sinulla on eikä sitä mitä sinulla ei ole.
Mieheni on erittäin fiksu, molemmat vanhemmat duunareita. Mieheni on todella kova lukemaan ja tietää paljon ihan kaikesta. Selvää yliopistoainesta. Mutta hänen päästessä yläasteelta, vanhemmat eivät häntä motivoineet millään tavalla, vaan olettivat, että kaippa se amikseen menee. No sinne menikin, raksalle, vaikkei todellakaan kuulu sinne. Mies ei tiedä käytännönasioista mitään, ei ole isänsä koskaan opettanut mitään kotitötä tai autonlaittamisia. Meilläkin on ongelmia siinä, että saadaan lamppu vaihdettua kattoon... Silti on todella ahkera lukemaan kirjoja ja niin fiksu, että jos vanhemmat olisivat yhtään ymmärtäneet maailmanmenosta, olisivat kannustaneet opiskelemaan lukioon, koska selvästi hän olisi pärjännyt siellä parhaiten.miestä itseään kaduttaa, että ei mennyt ja nyt onkin nuhjuisessa tehtaassa töissä. Tällaisia vanhempia todella on olemassa, jotka eivät millään tapaa ole kiinnostuneita lapsensa elämästä, eivät käytä aivojaan ajattelemiseen.Itse aikoinaan menin lukioon, osaksi siksi,koska isäni jaksoi minua kannustaa, vaikka itse onkin duunari. Lakkiaisissani hän oli minusta todella ylpeä!
Ja siinä olet oikeassa, että vanhemmilla ei todellakaan ole käsitystä, kuinka arvostettua yliopistossa opiskelu on ja kuinka kiven takana sinne pääseminen jo on. Itse pyrin lukemaan psykologiaa ja hämmästyttää se, kuinka vanhemmat ihmiset eivät tajua mitään siitä, kuinka paljon siihen täytyy panostaa ja ,että sinne ei ihan noin vaan päästä. Alle 5% hakijoista pääsee!!
Sitten he pitävät huonona, jos ei ensimmäisellä kerralla pääse sisään.
Mutta kuka ne mainitsemasi "viivat" piirtää? Omat vanhempani ovat aikanaan käyneet kansakoulun, itselläni on alkanut kolmen vuoden väitöskirjaprojekti. Taustastani on ollut minulle valtavasti hyötyä, koska kotoani ei ole saneltu mitä, miten ja miksi pitää opiskella. On murheellista, jos joku toinen mielestään tietää paremmin, mitä sinun pitäisi elämälläsi tehdä.
Todellisuus on toista kuin menneiden vuosikymmenten ideaalit. Ei akateeminen perustutkinto merkitse sinänsä yhtään mitään, lopputulos on korkeintaan titteli ja hyvässä lykyssä valmiudet oppia uutta myös työelämässä. Lisensiaatin ja tohtorin tutkinto taas on yhtä kuin tutkijan ammattikoulu.
Olen aiemmin kirjoittaneiden kanssa toki yhtä mieltä siitä, että työpaikan (kesätyöstä alkaen) löytäminen on helpompaa ns. korkean tason suhteilla. Mutta millaista elämä on, jos minkään asian eteen ei tarvitse itse ponnistella? En todellakaan puhuisi etuoikeudesta - tarkalleen päinvastoin :)
Tekstisi oli kuin minun kynästä ja elämästäni. Omat vanhempani ovat myösduunareita, eikä minuakaan ole koskaan painostettu mihinkään kouluun. Mutta itseppä olen polkuni valinnut ja valmistunut diplomi-insinööriksi 3,5 vuodessa, ollut kesät töissä paperitehtaissa ilman mitään suhteita. Mutta kertoopa se vain sen, että sisulla siitä selviää ja yritteliäisyydellä. Mutta nyt olen DI ja voin sanoa, että tuskin olen yhtään sen onnellisempi mitä olisin ollut vaikka olisin valinnut toisin. Ei koulutus takaa mitään onnellisuutta ja hienompaa elämää.
Minäkin olen duunariperheestä ja myös perheen ainoa akateeminen.
En ole koskaan kokenut, että tarvitsisin apua "koulujen selvittämiseen". Eikö se ole jokaisen oma tehtävä?
Ei ole isi järjestänyt töitä, enkä olisi ollut hänen töistään kiinnostunutkaan. Minusta oli ihan ok olla kirjakaupassa töissä opiskeluaikana.
Lukio meni viettäessä hurjaa nuoruutta, ei ainevalinotja murehtiessa. Minä menin yliopistoon lukemalla pääsykokeisiin, en lukioaikaisten ainevalintojen perusteella. Ja luin pääsykokeisiin ollessani samaan aikaan 40 tuntia viikossa töissä. Luin pari kuukautta, kaikki bussimatkat ja lounastauot. Valmennuskurssille en kaivannut, ei ne tuo tietoa valmiiksi, itse niistä pääsykokeista on selvittävä!
En ole niin lapsellinen, että pistäisin kaikki "isän firmassa" työskennelleet johonkin avuttomien kategoriaan. Älä sinäkään pistä, koska selvästi olisit itsekin sellaisen tilaisuuden käyttänyt jos sinulla olisi ollut mahdollisuus..
Toki voidaan tilastollisesti tarkastella, kuinka hyvin minkäkin sosio-ekonomisen ryhmän lapset ovat korkeakouluihin päässeet, mutta auttaako se ketään omassa elämässään? Minusta tärkeintä ei niinkään ole vanhempien koulutustaso, vaan kodin yleinen ilmapiiri. Itse olen myöskin ns. duunariperheestä lähtöisin, mutta meillä korostettiin silti koulutuksen merkitystä ja ennen kaikkea sitä, että saa itse valita. Minusta se tuntui helpottavalta, kun kukaan ei vihjaillut, että "oikikseen olisi hyvä mennä"..:)
Voi olla, ettei nuori itse tiedä vielä, mihin pyrkiä, mutta tietävätkö sen sitten paremmin hänen vanhempansa? Eikä elämää sitä paitsi tarvitse ennalta suunnitella eläkeikään asti - suunnitelmia voi muuttaa! Niin minäkin teen opiskellessani nyt toista tutkintoani.
Älkää siis syyttäkö vanhempianne. Tehkää itse valintojanne niin 16-vuotiaana kuin 36-vuotiaana!
Ajattelitko nyt olla kertomatta omille lapsillesi ohjeita tulevasta opiskelusta? Kyllä jokainen omia lapsiaan pyrkii auttamaan kaikin mahdollisin tavoin. Niin tulet tekemään sinäkin