Esitättekö omia tunteitanne toisia ihmisiä kohtaan?
Olen kuullut monesti itsestäni kommenttia, että olen sairas/epänormaali (jollain tapaa). Itsekäs ja osaan käyttää hyväkseni, silloin kun minä tarvitsen.
Itsekkyyteni myönnän tilanteissa, joka on ollut ajattelemattomuutta. Tosin nämä itsekkyyskommentit ovat tulleet itseäni melkein 10 v. vanhemmilta ihmisiltä, joten voiko se olla sitäkin, että nyky-ajan nuorilla ihmisillä se ajatusmaailma on vaan itsekeskeinen, ennen kun kasvaa aikuiseksi. Vai keksinkö omalle teolleni vain selityksen.
Itse olen 20 vuotta, eikö sanota, että henkinen täysikäisyys on 24 vuotiaana? Miten ja mihin vedetään sairaan ja terveen raja? Lapsuuteni on vaikea ja olen päässyt "parantamaan" traumoja pois koti-oloistani vasta kaksi vuotta sitten. Olen oppinut paljon kahden vuoden aikana. Silti tietyt samat ongelmat tulevat vastaan.... olen alkanut epäilemään itseäni, onko minussa joku piilevä psykopaatti, joka on vaan oppinut elämään siten, miten on pakko elää. Siis esitänkö tunteeni, mistä itse tiedän, että ne ovat aidot? Miksi välillä kyseenalaistan pääni sisällä omia ajatuksiani?
Nämä asiat häiritsevät nyt ainakin... ja moni muukin asia, mistä sitä lähtisi purkamaan? Menenkö vaan lekurille ja sanon, että luulen, että mulla on joku persoonallisuushäiriö, mutta en ole ihan varma, oon vaan kuullut näin? :D
En tunne olevani kuitenkaan masentunut, hukassa olen kyllä, eikä sillä tavalla ole oikein suuntaa, mutta en näe sitä niin merkittävänä tekijänä, kun eikös kaikki ikäiseni (20v) ole vähän etsimässä itseään ja sitä mitä tahtoo tehdä. Aikaisemmin kun on ollut tilanteita kun tilanteita, olen vajonnut hirvittävään itsesääliin, ajatellut jopa itsemurhaa. Empatiaa minä tunnen ihmisiä ja eläimiä kohtaan, säälin nopeastikin, jos joku pyytää minulta jotain, teen ihan mielelläni, osaan ottaa kritiikkiä vastaan kehittävästi (esim.töissä) yms.
Ainoa asia, että osaan ajatella varsinkin rakkaiden ihmisten kohdalla todella itsekkään epäkunnioittavasti... se vain on epävarmaa, tiedostanko sen itse, vai en. Vierestä katsojat, jotka seuraavat käytöstäni, sanovat, että tarkoituksella tehtyjä tekoja. Yleensä en harrasta henkistä väkivaltaa, tai ainakin pyrin siihen, että en sitä tekisi. En sano suustani toisia kohtaan koskaan törkeyksiä, edes suuttuessani, en mitätöi tai alista ketään sanoillani...
Olen paljon todella kehittynyt asioissa, mutta silti hämää... opinko vain elämään ihmisten kanssa ja vastaamaan odotettuihin normeihin tässä elämässä, mutta silti sisältäni olen oikeasti paha ihminen?
Olen kuullut monesti itsestäni kommenttia, että olen sairas/epänormaali (jollain tapaa). Itsekäs ja osaan käyttää hyväkseni, silloin kun minä tarvitsen.
Itsekkyyteni myönnän tilanteissa, joka on ollut ajattelemattomuutta. Tosin nämä itsekkyyskommentit ovat tulleet itseäni melkein 10 v. vanhemmilta ihmisiltä, joten voiko se olla sitäkin, että nyky-ajan nuorilla ihmisillä se ajatusmaailma on vaan itsekeskeinen, ennen kun kasvaa aikuiseksi. Vai keksinkö omalle teolleni vain selityksen.
Itse olen 20 vuotta, eikö sanota, että henkinen täysikäisyys on 24 vuotiaana? Miten ja mihin vedetään sairaan ja terveen raja? Lapsuuteni on vaikea ja olen päässyt "parantamaan" traumoja pois koti-oloistani vasta kaksi vuotta sitten. Olen oppinut paljon kahden vuoden aikana. Silti tietyt samat ongelmat tulevat vastaan.... olen alkanut epäilemään itseäni, onko minussa joku piilevä psykopaatti, joka on vaan oppinut elämään siten, miten on pakko elää. Siis esitänkö tunteeni, mistä itse tiedän, että ne ovat aidot? Miksi välillä kyseenalaistan pääni sisällä omia ajatuksiani?
Nämä asiat häiritsevät nyt ainakin... ja moni muukin asia, mistä sitä lähtisi purkamaan? Menenkö vaan lekurille ja sanon, että luulen, että mulla on joku persoonallisuushäiriö, mutta en ole ihan varma, oon vaan kuullut näin? :D
En tunne olevani kuitenkaan masentunut, hukassa olen kyllä, eikä sillä tavalla ole oikein suuntaa, mutta en näe sitä niin merkittävänä tekijänä, kun eikös kaikki ikäiseni (20v) ole vähän etsimässä itseään ja sitä mitä tahtoo tehdä. Aikaisemmin kun on ollut tilanteita kun tilanteita, olen vajonnut hirvittävään itsesääliin, ajatellut jopa itsemurhaa. Empatiaa minä tunnen ihmisiä ja eläimiä kohtaan, säälin nopeastikin, jos joku pyytää minulta jotain, teen ihan mielelläni, osaan ottaa kritiikkiä vastaan kehittävästi (esim.töissä) yms.
Ainoa asia, että osaan ajatella varsinkin rakkaiden ihmisten kohdalla todella itsekkään epäkunnioittavasti... se vain on epävarmaa, tiedostanko sen itse, vai en. Vierestä katsojat, jotka seuraavat käytöstäni, sanovat, että tarkoituksella tehtyjä tekoja. Yleensä en harrasta henkistä väkivaltaa, tai ainakin pyrin siihen, että en sitä tekisi. En sano suustani toisia kohtaan koskaan törkeyksiä, edes suuttuessani, en mitätöi tai alista ketään sanoillani...
Olen paljon todella kehittynyt asioissa, mutta silti hämää... opinko vain elämään ihmisten kanssa ja vastaamaan odotettuihin normeihin tässä elämässä, mutta silti sisältäni olen oikeasti paha ihminen?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ehdottaisin, että tilaa aika omalääkärillesi.Printtaa ulos tuo mitä yllä kirjoitit, se on varsin hyvä kuvaus tilanteestasi! Anna lääkärin lukea se, ja sano että haluat keskusteluterapiaan lähetteen.
Se on hyvä alku. Täältä et mitään muuta saa, kuin kaiken maailman huu-haa-mukamas-tietäjien roskaa!
Uskon että hyötyisit paljon terapiasta. Nuoresta iästäsi huolimatta paljon kypsää pohdintaa!