Mielenterveys ongelmia

Itsekin olin teini-ikäisenä eristäytynyt muuttomme jälkeen uudelle paikkakunnalle. Tätä ennen oireiluni oli jo alkanut ja minusta oli tullut estynyt. Joskus välitunneilla saatoin mennä vessaan istumaan, koska ahdisti niin uudessa koulussa tavata ihmisiä ja olisi ollut outoa istuskella vaan jossain nurkassa yksin, mitä olisin lähinnä halunnut tehdä. Koin itseni oudoksi ja tuntui, etten kelvannut kenellekään. Kehittelin päässäni ajatuksia,kuinka olen niin outo ja että ihmiset puhuvat minusta selän takana pahaa. Vapaa-ajan vietin yksin..

Hiljalleen tipahdin peruskoulun jälkeen kärryiltä enkä mennyt enää jatko-opintoihin. Jäin vaan kotiin, kun annoin sosiaaliselle ahdistukselle periksi. Vanhemmat painostivat minua kouluun ja pitivät hekin minua outona. Pakon vuoksi menin lukioon ja joskus sosiaalinen ahdistus ja masennus iski niin suureksi, etten mennyt kouluun, jätin vaan menemättä. Hiljalleen masennuin niin, että aloin harkita itsemurhaa. Yksi kerta hain sitten apua ja menin avo-osastolle lääkärin suosituksesta. Sielläkin olin niin estynyt, etten puhua pukahtanut kellekään, mutta...

Tästä on monta vuotta aikaa ja olen nyt aikuinen. Asiani ovat hyvin, olen aloittamassa opiskelut, teen todella sosiaalista työtä, enkä ole enää ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa. Teini-iän epävarmuudet ja hankalat elämäntilanteet laukaisivat minussa pahan sosiaalisten tilanteiden pelon, ahdistuneisuuden, estyneisyyden ja masennuksen. Masennuksen kanssa olen aika-ajoittain kamppaillut, mutta nykyään voin suht hyvin ja olen parisuhteessakin. Nyt elämäni on ihan hyvää, en jätä tekemättä sen takia asioita, että ahdistus estää.
Kävin jonkin aikaa terapiassa ja söin masennuslääkkeitä, mutta koen, että itse olen itseäni haastamalla päässyt tähän tilanteeseen. Sosiaaliset tilanteet, joita olen kohdanneet töissä ja koulussa,ovat antaneet itsevarmuutta ja ehkä aikuisuus itsessään muuttaa ajattelumaailmaa. Moni on nuorempana ujo, kun ei vielä oikein osaa niitä vuorovaikutustaitoja ja teini-ikä on ajattelumaailmalle yksi myllerrys.

Kerroin tämän tarinan siksi, että huomasin sinun ajatuksissasi jotain samaa,mitä minulla oli teini-iässä. Ole rohkea ja tee omat valintasi, ei sinulla ole mitään pakkoa jatkaa perheyritystä - se on sinun elämäsi. Elätkö elämääsi vai miellytät muita? Itse olen ollut miellyttäjäihminen, se on ollut tapani selviytyä, olen ollut liikakilttikin ja vaikka minulle olisi sanottu ikävästi, en ole osannut esim. puolustaa itseäni. Ei kannata itse kehitellä itselleen diagnooseja, itsekin olen tosin joskus miettinyt että minulla on jonkinlainen asperger ja yhdessä vaiheessa lueskelin paljon netistä mikä minussa on vikana. Mieti myös, onko viat sinussa, vai oletko vääränlaisten ihmisten ympäröimänä? Joskus mietityttää, että yhteiskunta itsessään ei hyväksy esim. ujoja tai ainakin heillä on hyvin hankala pärjätä, itse kun olen kärsinyt ujoudesta, tosin enää hyvin vähän. Minun elämääni kuvaa, että edelleenkin minun on hyvin vaikea saada läheisiä ystäviä, ystävyydet jäävät enemmän pintapuolisiksi. Ja ole itsellesi armollinen ja anna itsesi levätä nyt.

Ainii ja btw itselläkin oli toisessa koulussa yläasteella koulukiusaamista, että ehkä se ainakin itsellä saattoi olla osana laukaisemassa tätä kaikkea. Kyllä semmonen arvet jättää. Ja sori muuten tekstin kirjoitusvirheistä : )

Jos tekisit itsemurhan niin ei se ainakaan isääsi auttaisi: yritys loppuisi ja lisälastina olisi vielä suru oman lapsen kuolemasta. Ei siis mitenkään järkevä perintö omille vanhemmille.
Ei ole kuitenkaan pakko jatkaa kenenkään yritystä. Jos yritys on kannattavaa, niin eikö isäsi vois antaa sen jollekin toiselle ja sitten voisit olla siinä osakkaana tai työntekijänä. Sinun kannattaa puhua isälle suoraan, että et ole yrittäjäsielu: silloin hän alkaa miettimään toisenlaista ratakaisua.
Et kyllä mienkään petä isäsi toiveita jos et ala jatkamaan. Sinulla on oma elämä ja vapaus valita mitä elämässäs teet. Niin on isälläsikin ollut aloittaessaan.
Jos sinua on kiusattu niin, syy ei ole sinussa vaan noissa kiusaajissa. Älä miellä itseäsi heidän käytöksesi perusteella.
Ja noiden nettiteitojen perusteella ei kannata lähteä tgekemään itsetään diagnoosia. Tapahtuu niin kuin ennen: ihimsiet ostivat lääkäinkirjoja ja lukiessaan vaivaa kuin vaivaa kokivat itsekkin olevansa niiden kantajia.

Kiitoksia vastauksista, arvostan todella paljon että joku edes viitsi lukea tätä stooria. Tosiaankin olen lukiossa ja tilanne on vähän muutunut. Vieläkin aina kun kuulen jotain puhetta tai naurua takaani niin heti ahdistun, kasvoni punastuu, alan kehitellä outoja johtopäätöksiä. En jaksa opiskella yhtään enkä jaksa tehdä enää mitään.

Luin (taas) että minulla olisi myös kaksisuuntainen mielialahäiriö. Joskus olen todella iloinen ja samanlainen kuin olin ennen. Ja sitten taas masennun ja kaikki tuntuu niin helvetin vaikealta. En mene psykologeille koska olen aina pärjännyt ennenkin kaikessa.

Aina kun jaksan tehdä jotain niin juoksen, heitän keihästä, kalastan, soittelen kitaraa, mutta se into ei kauan kestä kun taas on kaikki paska mielessä ja se tunne että olen yksi surkea ihminen. Saa nähdä mitä tässä vielä tapahtuu

Hei. paljon voimia sinulle.