Hienoa, ettei suomalainen elokuvateollisuus ole vielä kaikessa päässyt jenkkiviihteen (Vares) tuottamisen makuun. Veikko Aaltosen (loistava Rakkaudella Maire) ohjaama Juoksuhaudantie on jotain aivan muuta ja samalla niin paljon enemmän.
En ole lukenut Hotakaisen palkittua alkuperäisromaania, mutta olen ymmärtänyt sen olevan vallankin humoristinen opus. Elokuvan nähtyäni en voi kuin ihmetellä, miksi myös leffaa puffataan komediana. Juoksuhaudantiessä on kyllä paikoin huumoristisia kohtauksia, mutta huumori on aina sysimustaa, ja perusvire on hyvin ahdistava. Loputon usko parempaan huomiseen on kuitenkin kaiken alkuunpanevana voimana.
Tarina kertoo perheestä, erosta, mielen järkkymisestä, unelmista. Ja ennen kaikkea suomalaisesta miehestä. Eero Aho tekee elämänsä roolin pääosan Matti Virtasena. Hävettää myöntää, etten Ahosen aiemmista tekosista juurikaan tiedä. Häjyissä hän ainakin sai turpiinsa kunnolla ja usein. Nyt Aho on suomalaisen miehen perikuva sellaisella minimalistisella vimmalla, että harvoin näkee: vaitonainen, ulkoisesti tunteeton, rehtikin. Sisäinen palo on valtavaa. Tätä karisma tarkoittaa. Roolisuoritus on sangen täydellinen. Melkein teki itsekin mieli käydä merkkaamassa reviirinsä naapurin pihalla leffan loputtua. Tiina Lymi ja Ella Aho vaimona ja tyttärenä loistavat myös, hyvä he. Joku on kehunut Sulevi Peltolan kesäteatteritason roolia Vareksen sivuosassa. Minä ylistän Esko Pesosta vähintäänkin Jussin arvoisesti hänen vanhasta sotaveteraanistaan. Lyhyehkö roolisuoritus on vavahduttava, pakahduttavakin.
Juoksuhaudantien tunnelma on omalaatuisuudessan herkullinen ja suomalaisessa elokuvassa harvoin koetun vahva. Tarina kieroutuu ja muuttuu edetessään mystiseksi, surrealistisia tasoja saavuttavaksi tunnekimpuksi. Lopun painajaismaiset käänteet alkavat muistuttaa jo Ilmestyskirja.Nytin hallusinogenista kuvaa. Erityisen hauskaa elokuvan katsominen ei ole, mutta sitäkin palkitsevampaa. Mainitsemisen arvoista on hittiputken poissaololla loistava elokuvan musiikki. Se tempaa alkuteksteistä alkaen mukaan elokuvan kieroutuneeseen maailmaan. Loistavaa kuvan ja äänen yhteistyötä.
Lievästä ylipituudesta ja hitusen töksähtävästä lopustaan huolimatta Juoksuhaudantie on Koirankynnenleikkaajan ohella parasta suomalaista elokuvaa vuosikausiin. Mahtava homma. ***** / *****
En ole lukenut Hotakaisen palkittua alkuperäisromaania, mutta olen ymmärtänyt sen olevan vallankin humoristinen opus. Elokuvan nähtyäni en voi kuin ihmetellä, miksi myös leffaa puffataan komediana. Juoksuhaudantiessä on kyllä paikoin huumoristisia kohtauksia, mutta huumori on aina sysimustaa, ja perusvire on hyvin ahdistava. Loputon usko parempaan huomiseen on kuitenkin kaiken alkuunpanevana voimana.
Tarina kertoo perheestä, erosta, mielen järkkymisestä, unelmista. Ja ennen kaikkea suomalaisesta miehestä. Eero Aho tekee elämänsä roolin pääosan Matti Virtasena. Hävettää myöntää, etten Ahosen aiemmista tekosista juurikaan tiedä. Häjyissä hän ainakin sai turpiinsa kunnolla ja usein. Nyt Aho on suomalaisen miehen perikuva sellaisella minimalistisella vimmalla, että harvoin näkee: vaitonainen, ulkoisesti tunteeton, rehtikin. Sisäinen palo on valtavaa. Tätä karisma tarkoittaa. Roolisuoritus on sangen täydellinen. Melkein teki itsekin mieli käydä merkkaamassa reviirinsä naapurin pihalla leffan loputtua. Tiina Lymi ja Ella Aho vaimona ja tyttärenä loistavat myös, hyvä he. Joku on kehunut Sulevi Peltolan kesäteatteritason roolia Vareksen sivuosassa. Minä ylistän Esko Pesosta vähintäänkin Jussin arvoisesti hänen vanhasta sotaveteraanistaan. Lyhyehkö roolisuoritus on vavahduttava, pakahduttavakin.
Juoksuhaudantien tunnelma on omalaatuisuudessan herkullinen ja suomalaisessa elokuvassa harvoin koetun vahva. Tarina kieroutuu ja muuttuu edetessään mystiseksi, surrealistisia tasoja saavuttavaksi tunnekimpuksi. Lopun painajaismaiset käänteet alkavat muistuttaa jo Ilmestyskirja.Nytin hallusinogenista kuvaa. Erityisen hauskaa elokuvan katsominen ei ole, mutta sitäkin palkitsevampaa. Mainitsemisen arvoista on hittiputken poissaololla loistava elokuvan musiikki. Se tempaa alkuteksteistä alkaen mukaan elokuvan kieroutuneeseen maailmaan. Loistavaa kuvan ja äänen yhteistyötä.
Lievästä ylipituudesta ja hitusen töksähtävästä lopustaan huolimatta Juoksuhaudantie on Koirankynnenleikkaajan ohella parasta suomalaista elokuvaa vuosikausiin. Mahtava homma. ***** / *****
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meni nimet sekaisin: tarkoitin Markku Peltolaa Vareksesta puhuessani.
Miten elokuvan arvosteluun muka liittyy muitten elokuvien haukkuminen? Ja Sulevi Peltola ja Markku Peltola ovat hyviä näyttelijöitä sitä paitsi.
Suomessa ei yli 40-vuotiaita miesnäyttelijöitä ole saanut haukkua. Julkaistuissa arvosteluissa ikämiehen charmi näyttää peittävän taitojen puutteen, vaikka pökkelömäinen näytteleminen paistaisi kilometrien päähän.
Minua ihan itketti sen miespolon kohtalo. Kauhia kohtalo, mutta ei silti olisi saanut lyödä. Papan kanssa pidettiin kyllä kovin tuosta juoksuhaudan tie elokuvasta.
Kauhea elokuva se oli. Huonoin mitä olin nähnyt pitkään aikaan.
Jos suomalaista elokuvaa kehutaan vain sen takia että se ei muitstuta pätkääkään amerikkalaista (joka ei oli aina hyvä asia) niin kyllä on vajottu alas.
Roolisuoritukset oli latteita, musiikki itseääntoistavaa, hahmot mitättömiä, joiden tehtävänä ei ollut muuta kuin seurata tarinaa (ei omaa elämää). Tarina ei pysy koossa ja kaatuu omaan "nokkeluuteensa". Veikko Aaltonen on tunnettu huonoista elokuvistaan ja erittäin hyvästä syystä.
Jotenkin olen saanut sellaisen kuvan, että miehet ovat pitäneet Juoksuhaudantiestä ja naiset vihanneet. Noin suurena yleistyksenä ja arvosteluita lukeneena. Erityisen nokkelaksi Tien tarinaa en kyllä kehuisi. Tunnelma oli se, mikä nosti elokuvan muiden viimeaikaisten teatterissa näkemieni (sekä koti- että ulkomaisten) yläpuolelle.
On totta, että varsinkin vaimon reaktio miehen lyöntiin olisi vaatinut paremman pohjustuksen. Siinä tarinan kulku olisi saanut olla paremmin perusteltua.
Jenkkileffaan vertasin Vares-elokuvaa ja sen tuottamaa suurta vitutusta heikosta jenkkien rikoselokuvan kopiosta. Amerikkalaisuus ei missään nimessä ole aina huono puoli elokuvissa. Muutenhan teatterissa ei olisi juuri koskaan mitään katsottavaa. Hollywood-huttu sen sijaan on luotaantyöntävää, esimerkkinä J. Bruckheimer-tuotannot. Niistäkin toisin löytyy mainioita poikkeuksia.
Lopuksi vielä taiteesta yleisesti. Kauhea taide voi olla myös hyvää, erinomaista. Liikutaan aikamoisen ahdasmielisillä (sensuurihaluisilla?) tylsyyden markkinoilla, jos vain hyvän olon ja mielen taide, elokuvat sisältäen, halutaan rajata "hyväksi" ja vaikuttavaksi. Ruma ja irvokas, saasta ja loka voidaan muuttaa erinomaisiksi vaikuttamisen keinoiksi, tavoiksi tuoda tekijän tarkoitusperiä julki. Kaikella on tietenkin rajansa, joista vaikkapa kauhu-, splatter- ja goregenreihin paremmin perehtyneet voivat kertoa lisää.
Esimerkiksi Kalervo Palsan ja Teemu Mäen taidetta suuri yleisö pitää "huonona" vain sen takia, että heidän työnsä on näennäisesti rumaa, groteskia ja sairasta. Tällaisessa ajattelussa mennään metsään: huonoa taidetta on vain taide, joka ei vaikuta taiteen kokijaan millään tavalla. Hyvää sen sijaan on taide, joka saa katsojan kokemaan, ajattelemaan - oli kokemus sitten ahdistava, hämmentävä tai ratkiriemukas.
Teemu Mäkeä jos joku kehuu niin pitää olla kyllä ihan sairas mieleltään. Niin sairasta ja kuvottavaa roskaa ei kyllä pitäisi laittaa koskaan näytille. Inhottavasti kirjoitit muutenkin vastasit tosi tylysti tuohon edelliseen viestiin. Taidat olla aikamoinen katkera poikamies... Tyhmä kirjoitus sinulla!
Se miten ihmiset elokuvan kokee taitaa olla jokaisen oma henkilökohtainen asia. Kuitenkin arvostelu oli hyvä, se herätti ainakin minun mielenkiinnon elokuvaa kohtaan, jota oli jo ennestäänkin.
Jos elokuva kertoo suomalaisesta miehestä unelmineen, niin ei liene ihmeellistä, että miehet siitä pitävät, kenties löytävät tuttuja piirteitä elokuvan hahmoista. Naisille ei ehkä vastaavia samaistumiskohteita ole tarjolla. Vaikuttava tekijä voi myös olla se, että onko lukenut alkuperäisteoksen.
Taiteesta: Kävellessä pyörätiellä oleva koiranpaska herättää minussa tunteita, inhoa. En silti pidä sitä taiteena, vaan paskana. Jos sen veisi Kiasmaan, niin se olisi minusta edelleenkin paskaa.
Taiteella on moninaisia tehtäviä, mutta jos antaa liikaa painoa tunteiden herättämiselle, niin silloin helposti mennään metsään. Itse olen aina ajatellut, että taiteen tehtävä on kuvata ja heijastaa sitä todellisuutta, jonka keskellä elämme. Keinot sen kuvaamiseen ovat toki moninaiset ja jokainen taiteilija saa vapaasti etsiä oman keinonsa ilmaisulleen.
Yhtä kaikki, arvostelusi Juoksuhaudantiestä oli hyvä ja selvästi keskivertoa parempaa tekstiä tällä foorumilla.
Kirjoitin mielestäni aika selväsanaisesti, etten ola aivan varma onko Teemu Mäki henkisesti sairas vai ei. Jo puolimielipuoleksi epäilemisestä voisi veikata pitäväni häntä vähintään arveluttavalla tavalla omituisena. Eiks je? Palsalla olikin diagnosoituja ongelmia psyykkeensä kanssa, eli hänen taiteensa kuvaa aidosti mieleltään järkkyneen ihmisen maailmankuvaa - mielestäni erittäin pysähdyttävästi, ei erityisen miellyttävästi.
Kun nyt henkilökohtaisuuksiin haluat mennä, niin en ole katkera enkä poikamies - kiinnostunut moni-ilmeisestä taiteesta kylläkin.
Sangen ilahduttavaa saada palautetta ja vieläpä positiivista arvostelustani. Isot kiitokset siitä.
Taiteesta: pelkkä shokeeraaminen shokeeraamisen vuoksi on erittäin tylsää ja ehkä sitä kaikkein heikointa taidetta. Ars-näyttelyt - no se yksi jossa olen käynyt - syyllistyvät siihen aika pitkälle. Koiranpaska tai tekokyrpä pöydällä saa katsojat punastelemaan ja hihittelemään ja siinä se. K. Palsan taulussa Vapautuminen mies hirttäytyy omaan kaluunsa. Se jo herättää vähän ajatuksiakin, varsinkin kun tietää taiteilijan umpikierosta suhtautumisesta seksiin ja seksuaalisuuteen. Ja elämään ylipäänsä.
Eli tahdon sanoa, että kokemus, ajatuksien herättäminen on mielestäni taiteessa tärkeintä. En oikein saa nyt tämän paremmin ajatuksiani paperille, ehkä palaan vielä joskus aiheeseen.
Ajatusten herättämisestä yksi ajatus, ihan leikkimielellä heitettynä.
Jos katsotaan, että taiteilijan tehtävänä on herättää tunteita ja ajatuksia, niin silloin laulaja Matti Nykänen on merkittävä taiteilija. Mutta onko hän merkittävä laulaja?
No, käännelläänpä näitä asioita miten päin vain, niin aina löytyy ainakin yksi esimerkki taiteilijasta, joka ei sovi kuvioon.