En ole pitkään aikaan pääsyt puhumaan kenellekään psyykkisestä hyvinvoinnistani, joten ajattelin rustailla tänne. Tässä siis tarinani:
Olen 19-vuotias tyttö. Aloitin reilu vuosi sitten keväällä parisuhteen minua neljä vuotta vanhemman psyykkisesti todella epävakaan miehen kanssa. Olin sairastanut masennusta jo kaksitoistavuotiaasta saakka, mutta se ei ollut vielä koskaan ollut järin pahaa. Eksäni on alkoholisti, todella impulsiivinen, epäluotettava ja kylmä. Kaikki alkoi siitä, että halusin auttaa häntä korjaamaan sukulaissuhteitaan ja pääsemään eroon alkoholismista. Auttamisprosessin aikana kiinnyin mieheen ja taisin rakastuakin hiukan. Päätimme kokeilla parisuhdetta. Se oli minun ensimmäiseni.
Miehen todellinen luonne paljastui minulle nopeasti sen jälkeen, kun aloimme seurustella. Tulimme baarista hänen kämpilleen, ja etsimme leipäveistä pitsan leikkaamiseen. Odotin, että eksä tulisi keittiöstä veitsineen ja slaissaisi pitsaa. Sen sijaan hän jäikin varjoon seisoskelemaan ja tuijotti minua omituisesti. Muistan, miten näin ensiksi veitsen välähtävän ja kuulin sellaisen äänen, kuin joku olisi leikannut paperia saksilla. Seuraavaksi lattialle levisi verilammikko. Menin sekaisin ja aloin itkeä hysteerisesti.
Masennuin itsekin vakavasti kuukausien kuluessa. Eksä sanoi yhtä selvinpäin, ja väitti toista kännissä. Hänen sanaansa ei voinut koskaan luottaa. Näpistelyä, poliiseja, tappeiluita, verta, viinaa, pillereitä, itkua ja huutamista. Siinä teema viime kesälle.
Muutuin ihmisenä todella pahaan suuntaan. Minusta tuli hysteerinen, neuroottinen, katkera, vihainen ja mikä pahinta: Todella riippuvainen eksästä. En voinut jättää häntä yksin hetkeksikään. Mieleni vilisi visioita hänestä makaamassa kuolleena kämppänsä lattialla, pettämässä minua muiden naisten kanssa, viiltelemässä ranteitaan... Olin joutunut pettymään hänen takiaan jo niin monta kertaa, että en luottanut enää mihinkään, mitä hän sanoi.
Yritin hukuttautua. Katselin päivät pitkät alas hänen ikkunastaan (3.kerros) ja mietin, miltä tuntuisi hypätä. Hakkasin itseäni säärille vyöllä, viiltelin kroppaani, kuristin itseäni johdolla... Hämäriä muistikuvia. Toisinaan, kun en kestänyt todellisuutta, vedin pään täyteen unilääkkeitä ja tuijotin lamaantuneena yhteen pisteeseen.
Muistan erään kerran, kun minulle ja eksälleni tuli riitaa. Hän ei vastannut puhelimeen, häntä ei näkynyt sosiaalisessa mediassa, eivätkä hänen kaverinsa osanneet kertoa mitään hänestä. Otin unilääkkeitä ja nukuin. Kun heräsin, otin uuden kourallisen ja nukuin. Tätä jatkui pari päivää. Lopulta vanhempani tulivat kotiin ja löysivät minut vuoteestani velttona ja heikkovointisena. Äiti veti minut ylös, istutti autoon ja vei ajelulle. Ajelimme pari tuntia, joiden aikana äiti yritti itsepintaisesti selvittää, mistä oikein on kyse. Olin niin kamoissa, että en kyennyt puhumaan ollenkaan. Tuijotin vain väsyneenä auton ikkunasta ulos ja toivoin, että ajaisimme kolarin ja minä menehtyisin.
Olen 19-vuotias tyttö. Aloitin reilu vuosi sitten keväällä parisuhteen minua neljä vuotta vanhemman psyykkisesti todella epävakaan miehen kanssa. Olin sairastanut masennusta jo kaksitoistavuotiaasta saakka, mutta se ei ollut vielä koskaan ollut järin pahaa. Eksäni on alkoholisti, todella impulsiivinen, epäluotettava ja kylmä. Kaikki alkoi siitä, että halusin auttaa häntä korjaamaan sukulaissuhteitaan ja pääsemään eroon alkoholismista. Auttamisprosessin aikana kiinnyin mieheen ja taisin rakastuakin hiukan. Päätimme kokeilla parisuhdetta. Se oli minun ensimmäiseni.
Miehen todellinen luonne paljastui minulle nopeasti sen jälkeen, kun aloimme seurustella. Tulimme baarista hänen kämpilleen, ja etsimme leipäveistä pitsan leikkaamiseen. Odotin, että eksä tulisi keittiöstä veitsineen ja slaissaisi pitsaa. Sen sijaan hän jäikin varjoon seisoskelemaan ja tuijotti minua omituisesti. Muistan, miten näin ensiksi veitsen välähtävän ja kuulin sellaisen äänen, kuin joku olisi leikannut paperia saksilla. Seuraavaksi lattialle levisi verilammikko. Menin sekaisin ja aloin itkeä hysteerisesti.
Masennuin itsekin vakavasti kuukausien kuluessa. Eksä sanoi yhtä selvinpäin, ja väitti toista kännissä. Hänen sanaansa ei voinut koskaan luottaa. Näpistelyä, poliiseja, tappeiluita, verta, viinaa, pillereitä, itkua ja huutamista. Siinä teema viime kesälle.
Muutuin ihmisenä todella pahaan suuntaan. Minusta tuli hysteerinen, neuroottinen, katkera, vihainen ja mikä pahinta: Todella riippuvainen eksästä. En voinut jättää häntä yksin hetkeksikään. Mieleni vilisi visioita hänestä makaamassa kuolleena kämppänsä lattialla, pettämässä minua muiden naisten kanssa, viiltelemässä ranteitaan... Olin joutunut pettymään hänen takiaan jo niin monta kertaa, että en luottanut enää mihinkään, mitä hän sanoi.
Yritin hukuttautua. Katselin päivät pitkät alas hänen ikkunastaan (3.kerros) ja mietin, miltä tuntuisi hypätä. Hakkasin itseäni säärille vyöllä, viiltelin kroppaani, kuristin itseäni johdolla... Hämäriä muistikuvia. Toisinaan, kun en kestänyt todellisuutta, vedin pään täyteen unilääkkeitä ja tuijotin lamaantuneena yhteen pisteeseen.
Muistan erään kerran, kun minulle ja eksälleni tuli riitaa. Hän ei vastannut puhelimeen, häntä ei näkynyt sosiaalisessa mediassa, eivätkä hänen kaverinsa osanneet kertoa mitään hänestä. Otin unilääkkeitä ja nukuin. Kun heräsin, otin uuden kourallisen ja nukuin. Tätä jatkui pari päivää. Lopulta vanhempani tulivat kotiin ja löysivät minut vuoteestani velttona ja heikkovointisena. Äiti veti minut ylös, istutti autoon ja vei ajelulle. Ajelimme pari tuntia, joiden aikana äiti yritti itsepintaisesti selvittää, mistä oikein on kyse. Olin niin kamoissa, että en kyennyt puhumaan ollenkaan. Tuijotin vain väsyneenä auton ikkunasta ulos ja toivoin, että ajaisimme kolarin ja minä menehtyisin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
JATKOA:
Elämäni meni huminalla kohti helvetin pohjaa. Keskeytin koulun. Siis erosin kokonaan lukiosta. Käänsin selkäni kavereilleni; minulla ei enää ollut aikaa heille. En enää puhunut vanhemmilleni. Lopetin kaikki harrastukseni. Minulla oli ollut paikka politiikassa. Olin puheenjohtajana, ja pyrin myös kunnanvaltuustoon. Luovutin paikkani pois, enkä enää ollut yhteyksissä muihin aktiiveihin. Olin vain eksäni kanssa hänen pienessä yksiössään. Päivästä toiseen.
Tasan vuosi sitten alkusyksyllä menetin erään ystäväni. Hän oli minun "ensimmäinen" ihastukseni varhaisteinivuosilta. Kerroimme toisillemme kaiken. Hän oli viisas ikäisekseen, ja todella hyväsydäminen ihminen. Hän oli ainoa, kenelle olin avautunut siitä, että eksäni oli kännissä väkivaltainen minua kohtaan ja teki kamalia asioita minulle.
Kerran viime kesänä olimme menneet veljelleni Tampereelle. Meitä oli porukassa minä, eksäni, eräs ystäväni ja isoveljeni. Mitä enemmän eksäni käytti alkoholia, sitä suuremman tyrkyn sain itse ko. päihdettä kohtaan. Päätin viettää koko illan selvinpäin. Muut päättivät lähteä illalla lähipubiin, mutta minä jäin veljeni kämpille lukemaan kirjaa. Eksä oli todella kännissä. Ennen kuin he lähtivät ulko-ovesta, eksä tuli makuuhuoneeseen, jossa olin. Hän sulki oven, kaatoi minut sängylle ja pakotti alleen. Hän tunki kätensä farkkuihini ja koski minuun väkisin. Pyysin kuiskaten häntä lopettamaan, sillä muut olivat toisessa huoneessa ja minua ahdisti. Hän ei lopettanut, vaan sanoi tietävänsä, että "kuitenkin haluat tätä". Hän jatkoi. Aloin itkeä. Huusin lopulta päin hänen naamaansa, että hän on isäänsä (alkoholisti) tullut. Silloin hän lähti huoneesta.
Pubista tultuaan hän oli vielä enemmän humalassa. En kestänyt hänen läsnäoloaan, vaan painuin ulos ulko-ovesta ja menin läheiseen puistikkoon selvittelemään ajatuksiani. Eksä tuli perässä. Hän oli ilmeisesti niin sekaisin, ettei tajunnut mistä oli kyse. Hän tarttui minua ranteesta ja alkoi kuristaa, kun yritin pakoon. Sain mustelmia.
Seuraavana päivänä hän ei joko muistanut mitään edellisen yön tapahtumista, tai sitten hän ei suostunut myöntämään. Läimäytin häntä kasvoihin, ja sanoin olevani kyllästynyt koko showhun. Soitin ystävälleni, joka yritti suostutella minua eroamaan. Hän sanoi inhoavansa eksääni, ja ihmetteli, miksi edes haluan olla yhdessä hänen kanssaan. Emme eronneet.
Kuukausi myöhemmin sain kuulla, että ystäväni on kuollut. Hän vei salaisuudet mukanaan hautaan. En pystynyt kertomaan ahdingostani kenellekään muulle, koska koin tilanteen niin häpeälliseksi.
Olin siis täysin yksin koko helvetillisen parisuhteen kanssa. Eksä oli luvannut, että ei jätä minua yksin. Vanhempani olivat lentäneet viikkoa aikaisemmin siskolleni Amerikkaan. Minulla ei ollut ketään, kenen puoleen kääntyä. Surin kuollutta ystävääni.
Vain pari päivää myöhemmin eksäni kuitenkin jätti minut yksin. Hän perui tapaamisemme ja kertoi lähtevänsä ryyppäämään eksänsä ja erään tyttöpuolisen ystävänsä kanssa. Hän sanoi, etten enää saisi yrittää soittaa hänelle sinä päivänä, ja että hän ei halua kuulla ääntäni.
Soitin tädilleni, joka haki minut pois kaupungista. Illalla eksä soitti, ja sanoi puhelimessa, että yritän vain saada hänet tuntemaan olonsa pahaksi. Hän vakuutti olevansa uhri tilanteessa, ja että kaikki on minun syytäni.
Tätä rallia jatkui monta kuukautta. Itsetuntoni romahti. En kunnioittanut itseäni, enkä eksääni. Olin niin masentunut, että itkin 12 tuntia päivässä. Illalla vedin pään täyteen pillereitä, jotta saisin nukuttua yön yli. Sanoin usein pahasti eksälleni. Vihasimme toisiamme, mutta emme silti halunneet erota. Elimme saman katon alla pienessä yksiössä. Olimme selinpäin toisiimme. Kun itkin, eksäni pyysi minua lopettamaan, ja sanoi, että hänen tekisi mieli kuristaa minut, jotta saisi minut hiljaiseksi. Pikkuhiljaa minulle selvisi, että hän ei kyennyt tuntemaan empatiaa. Lopulta hän myönsi, että ei tunne mitään katsoessani minun ahdinkoani. Hän myös sanoi, ettei rakasta minua ollenkaan, vaan oli alunperin ihastunut saamaansa huomioon ja huolenpitoon.
Kerran riisuin itseni alasti, ja kirjoitin vartaloni täyteen haukkumanimiä. "Ruma, lutka, säälittävä, riippuvainen, heikko..." Muistan, miten istuin myöhemmin kylpyammeessa, ja yritin turhaan hinkata pois permanenttitussilla kirjoitettuja sanoja. Viiltelin. Istuin lattialla verilammikossa. Riitelin eksän kanssa. Huusin päin hänen naamaansa ja sanoin koko konkkaronkan inhottavia asioita.
JATKOA...
Vuodenvaihteen jälkeen suunnittelin itsemurhareissun. Laskin rahani, bongasin aikataulusta junan, joka veisi minut autiolle seudulle metsään, ja pakkasin taskuihin unilääkkeitä. Tarkoituksenani oli ottaa lääkkeet ja käydä puun juurelle hankeen makaamaan.
Kengät olivat jo jalassa ja takki päällä. Ulko-oven kahvaa painaessani muistin äkkiä jotain, mitä biologian opettajani oli sanonut minulle yläasteella: "Niin monet niistä ihmisistä, jotka ovat tehneet itsemurhan, olisivat varmasti toipuneet, jos olisivat odottaneet vaikka pari vuotta."
Potkaisin kengät jalastani, revin itsemurhaviestin suutuspäissäni ja päätin käydä nukkumaan vuoteeseeni - ilman unilääkkeitä.
Lopulta eksäni sanoi, että ei enää kestänyt katsella minua ja pahoinvointiani. Kuulemma vaikeutin hänen elämäänsä liikaa. Ero tuli juuri ennen ystävänpäivää. Jo samana iltana tunsin oloni paremmaksi...
Aloin koota elämääni palasista kokoon. Ensin palasin kotiin vanhempieni luokse. He ottivat minut vastaan ja lohduttivat. Soitin ystävilleni pitkästä aikaa. Aloitin iltalukiossa... : ) Siellä tapasin erään aivan ihanan miehen, joka opetti minut kunnioittamaan itseäni. Hän opasti, neuvoi ja tsemppasi. Olimme vähän aikaa rakastavaisia, ja sitten meistä tuli ystäviä. Jo pari minuuttia hänen seurassaan teki ihmeitä. Koin taas olevani arvokas. Hän sanoi uskovansa ja luottavansa minuun, ja kertoi, että minulla on vielä suuri elämä edessäpäin.
Noista kannustuksista rohkaistuneena päätin lähteä omilleni koko kesäksi.
Niin sitten tapahtuikin. Pakkasin rinkan, teltan ja makuupussin selkääni, ja lähdin kulkemaan pitkin maanteitä. Halusin tutustua uudelleen maailmaan, jolle olin kääntänyt selkäni. Eksä oli aina vakuuttanut minulle, että maailma on paha ja kylmä paikka, ja että me sairaat ja masentuneet näemme totuuden muista ihmisistä ja maailmasta. Nyt tiedän, että ainoa totuus on se, että eksäni on hyvin häiriintynyt ja kyyninen ihminen, jota minun ei olisi koskaan alunperinkään pitänyt kohdata.
Tuntemattomat ihmiset tarjosivat minulle kyytiä kaupungista toiseen. Minulle annettiin rahaa, ruokaa, reittiohjeita ja toisinaan jopa yösija : ) Kaikki olivat niin ystävällisiä. Kerroin heille taideharrastuksistani, ja he lupasivat painaa mieleensä taiteilijanimeni tulevaisuuden varalta.
Kohtasin kesän aikana paljon aivan ihania ihmisiä. Opin, että maailma ei ole paha paikka, vaan jokainen ihminen on kykenevä sekä pahaan, että hyvään. Minun tehtäväni taas on yrittää valita joukosta ne ihmiset, joiden lähellä tunnen oloni hyväksi. Lainatakseni sanoja elokuvasta "Vuosi nuoruudestani":
"Maybe the world is stupid and ignorant, but I'd rather be there in it, than down here with you."
Kesä toi tullessaan suuren muutoksen minuun ja elämääni. Opin luottamaan itseeni, pärjäämiseeni, tähän päivään ja huomiseen. Kaikki tuntuu nyt helpommalta. Ikään kuin kulkisin jatkuvasti lämpimässä auringonpaisteessa.
Hyvät lukijat: Seitsemän vuoden masennuksen jälkeen, tunnen taas ihka oikeita tunteita, näen värit elävinä ja kirkkaina, ruoka maistuu ja musiikki kuulostaa euforisen ihanalta. Tunnen, miten sisälläni on tapahtunut suuri muutos. En ole enää surullinen ja epätoivoinen teinityttö. Olen vahva nuori nainen, joka on sujut itsensä kanssa. Rakastan jokaista milliä omasta vartalostani, ja pidän itseäni persoonana ja henkilönä mittaamattomassa arvossa.
https://www.youtube.com/watch?v=btXWNGUS35A
JATKOA:
Koko viime vuosi tuntuu hullulta, etäiseltä ja absurdilta. Muistikuvissani ei ole mitään järkeä. On vaikeaa ajatella, että elämässäni on ollut niin sekava ja hirvittävä jakso. Muistan vain pätkiä viime vuodesta. Aivan kuin koko vuosi 2012 olisi ollut hirvittävä ja ahdistava painajaisuni, josta olen vihdoin herännyt. Nuoruudestani on hävinnyt johonkin kokonainen vuosi. En ole enää masentunut tai ahdistunut. Menneistä hirveistä ajoista minua muistuttaa enää vain yksittäiset paniikkikohtaukset, joita tulee silloin tällöin. Uskon kuitenkin voivani elää paniikkihäiriön kanssa. Eihän se mukavaa ole, mutta loppujen lopuksi se on paljon mukavampaa, kuin kaikki se kauheus, jota jouduin kokemaan viime vuonna.
Tärkeintä on kuitenkin se, että olen nyt elossa. En tarvitse lääkkeitä, juhlia, hyvää ruokaa tai juomaa tunteakseni oloni hyväksi ja kylläiseksi. Pelkkä olemassaolo tuottaa jo itsessään minulle mielihyvää.
Näen toivoa jokapuolella. Mihin tahansa katsonkaan, näen ympärilläni polkuja ja mahdollisuuksia. Joka puolella on uusia mahdollisuuksia.
En enää anna kenenkään kertoa minulle, mihin pystyn tai mihin en kykene. Sen sijaan, että antaisin muiden kertoa minulle totuuksia elämästä, haluan itse ottaa selvää. Jokainen ihminen saa loppujen lopuksi päättää vain yhdestä elämästä: Omastaan. Miksi siis luovuttaa päätösvalta muille?
Lukijat: Ennen kuin yritätte itsemurhaa, harkitkaa vielä ainakin kymmenen kertaa. Yleensä muutos tulee sen jälkeen, kun on käynyt täysin pohjalla.
Jaksamisia kaikille!
"It's always darkest before the dawn."