Amelie alkaa kuin uutisraportti: kertojaääni esittää faktatietoa Amelien varhaisista vaiheista. Jo alusta alkaen ovat siis vastakohdat jyrkät: tiukkaa tosiasiaa, yleistä tietoa mahdollisimman yksityisestä ja henkilökohtaisesta elämästä. Tällaisten vastakohtien rakenteluun koko elokuva perustuu. Tarina on sympaattinen, lämmin ja hupaisa kertomus keppostelevasta tyttölapsesta, jonka ihon alla elää kaipuu. Kaipuu koskee tietysti vastakkaista sukupuolta, elämän täyttymystä, ja kaipuu on myös kipeää.
Nämä sävyt jä värit määräävät Amelien elämää. On toivoa ja epätoivoa, yritystä ja erehdystä, ylä- ja alamäkiä. Kaikkia sisäisiä vastakohtia vastaavat ulkoisessa todellisuudessa niiden visualisoinnit. Ei ole suinkaan sattumaa, että Amelie elää puna-vihreässä maailmassa. Punainen ja vihreä ovat ns. komplementtivärejä, jotka muodostuvat näköaistimuksessa samoilla verkkokalvon soluilla. On siis yksi solu, joka kokee maailman kahtena vastakkaisena värinä. Pienoiskuva Amelien maailmasta.
Ennen kuin onnelliseen loppuun päästään, tapahtuu paljon enemmän tai vähemmän onnetonta. Amelien äiti kuolee kun tämä on vasta pieni lapsi. Tragikoominen vastakohtaisuus liittyy siihen, että äiti kuolee jäädessään katolta hyppäävän itsemurhaajan alle. Nyt tiedämme mikä on itsemurhan vastakohta.
Filosofinen teoriakin rakennetaan heti alussa. Ilkeä äijä huijaa pikku-Amelieta uskomaan, että tämä kamerallaan aiheuttaa auto-onnettomuuden. Pikkulapsilla syysuhdeajattelu ei ole vielä kehittynyttä, ja lapset uskovat todellakin, että heidän ajatuksistaan voisi seurata todellisia vaikutuksia. Amelielle kuitenkin valkenee että äijä huijaa. Kostoksi Amelie tekeekin teoriasta totta, ja kun äijä tuijottaa televisiosta jalkapallo-ottelua, Amelie kiipeää katolle ja nykäisee televisioantennin johdon irti aina kun on tulossa maali. Väärän teorian vastakohta on se että tehdään teoriasta oikea: nykäistään kuvayhteys poikki, ja äijä hyppii tasajalkaa kiukusta.
Kerjäläistä pidämme omaan surkeuteensa käpertyneenä ihmisenä. Siksi kuvittelemme että asemahallin kerjäläisen vastakohta olisi joku komeassa merenrantahuvilassaan joutoelämää viettävä rikas. Mutta kerjäläisen vastakohta löytyykin tämän omien korvien välistä. "Ei kiitos, tänään en ota almuja, on sunnuntai ja minulla on vapaapäivä."
Löytäessään asuntonsa lattialistan takaa vanhan peltirasian Amelie päättää etsiä myös omalle elämälleen suunnan. Jos hän saattaisi rasian takaisin omistajalleen ja kävisi ilmi, että hän voisi näin auttaa jotakuta, hän omistaisi koko elämänsä toimintaan hyvänä haltijattarena. Amelie ei arvaa millaisen Pandoran lippaan hän avaa.
Rrraaapss... Amelie viivaa reippaasti muistilehtiöstään yli yhden nimen - tämä henkilö ei ollut se jota hän etsi. Käsi viuhahtaa vasemmalta oikealle. Heti seuraavassa kuvassa on katu jossa autojono rynnistää oikealta vasemmalle. Ja seuraavassa kuvassa juna porhaltaa taas vasemmalta oikealle. Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet toistaa Amelien ajatusliikkeen ulkomaailmassa kuin kaiun.
Kaunis episodi liittyy Amelien isään, joka äidin kuoleman jälkeen on erakoitunut yksinäiseen taloonsa. Siellä hän kunnostaa puutarhatonttua, josta näyttää tulleen hänen ainut ystävänsä. Se on otettu esiin, äidin aikana se oli hylättynä koska äiti ei sitä sietänyt. Sementtijalustaltaan tottu kuitenkin ottaa ja häippäisee maailmalle, josta lähettelee postikortteja, joissa itse poseeraa matkailunähtävyyksien edustalla. Tonttu palaa aikanaan, ja silloin aika on kypsä sille että Amelien isä uskaltautuu matkalle.
Elokuvan jokaiseen kohtaukseen sisällytettyjä vastakohta-asetelmia tuskin pystyy luetteloimaan. Keppostellessaan kauppiaan asunnossa Amelie irrottaa ovenkahvan ja sijoittaa kahvan ja nupin eri puolille ovea. Kenkävoide ja hammastahna vaihtavat päittäin paikkaa. Herätyskello asetetaan herättämään keskellä makeimpia unia. Mukavanlutuiset väljät aamutossut vaihdetaan pari numeroa liian pieniin. Hups, maailmaa on mukava viritellä. Hyviä ihmisiä autetaan mutta pahojen maailma käännetään nurinniskoin. Amelien roolissa Audrey Tatou on täydellisesti oikeanoloinen.
Amelie toimii myös Amorina. Katso nyt, hän sanoo tupakkatiskillä työskentelevälle tarjoilitartoverilleen ja istuttaa tämän tiettyyn pöytään. "Mies tulee ja istuu joka päivä tähän. Mitä hän näkee vastapäätään tältä paikalta?" "No mitä? En ymmärrä." "Mieti sitä", Amelie vastaa. Yhtä hyvin hän voisi pyytää elokuvan katsojaa: mieti nyt miksi näitä vastakohta-asetelmia rakennellaan.
Elämä on kuitenkin kuin palapeliä, ja sopivat palaset tuntuvat olevan hukassa. Salaperäisyys kietoutuu oudon valokuva-albumin ympärille. Siellä on kokoelma valokuva-automaatin otoksia, revittyjä naamoja, jotka on kärsivällisesti liimailtu kokoon. Kukahan tuokin on, tai tuo, tai tuo - ja mikä heidän osansa elämän kokonaiskuvassa? Eipä hätää, kaikki saa lopulta ratkaisunsa.
Ratkaisussa auttaa alakerran vanha viisas taidemaalari - ajaton mies jonka luut ovat niin hauraat ettei hän kestäisi ovenpieleen törmäämistä. Tässä hahmossa lyövät kättä toisilleen ikuinen viisaus ja Amelien päiväkohtaiset ongelmat. Kuin havainnollistaakseen historian ja nykyhetken vastakohtaa mies maalaa joka vuosi uuden jäljennöksen Renoirin taulusta, ja elokuvan lopussa hän opettaa kauppiaan poikaa, jota kauppias elokuvan alkupuolella sättii tyhmäksi.
Elokuvassa ollaan koko ajan ulkona tai sisällä, tilanjakajan toisella tai toisella puolen, yläkerrassa tai alakerrassa, portaiden ala- tai ylpäässä, pöydänpinnan tason ylä- tai alapuolella -- ohjaaja visualisoi kauniisti miltei huomaamattomien vastakohtien maailman. Tapa jolla elokuvan sisällöllinen viesti vastaa visualisointia on perfektionistisuudessaan jotain, jota hyvin harvat elokuvantekijät jaksavat edes yrittää. Stanley Kubrickin filmatisoinneissa esiintyvä täydellisyydentavoittelu tulee lähinnä mieleen.
Amelien nähtyään jälleen saa aiheen masentua oman kotimaisen elokuvamme alennustilasta. Louhimiesmäinen brutaalisuus on jotain josta tuskin voi puhua edes samalla pallonpuoliskolla. Täällä ollaan järki ja tunteet jäässä, kun ei edes nähdä niin ei tietenkään voida tehdä.
Nämä sävyt jä värit määräävät Amelien elämää. On toivoa ja epätoivoa, yritystä ja erehdystä, ylä- ja alamäkiä. Kaikkia sisäisiä vastakohtia vastaavat ulkoisessa todellisuudessa niiden visualisoinnit. Ei ole suinkaan sattumaa, että Amelie elää puna-vihreässä maailmassa. Punainen ja vihreä ovat ns. komplementtivärejä, jotka muodostuvat näköaistimuksessa samoilla verkkokalvon soluilla. On siis yksi solu, joka kokee maailman kahtena vastakkaisena värinä. Pienoiskuva Amelien maailmasta.
Ennen kuin onnelliseen loppuun päästään, tapahtuu paljon enemmän tai vähemmän onnetonta. Amelien äiti kuolee kun tämä on vasta pieni lapsi. Tragikoominen vastakohtaisuus liittyy siihen, että äiti kuolee jäädessään katolta hyppäävän itsemurhaajan alle. Nyt tiedämme mikä on itsemurhan vastakohta.
Filosofinen teoriakin rakennetaan heti alussa. Ilkeä äijä huijaa pikku-Amelieta uskomaan, että tämä kamerallaan aiheuttaa auto-onnettomuuden. Pikkulapsilla syysuhdeajattelu ei ole vielä kehittynyttä, ja lapset uskovat todellakin, että heidän ajatuksistaan voisi seurata todellisia vaikutuksia. Amelielle kuitenkin valkenee että äijä huijaa. Kostoksi Amelie tekeekin teoriasta totta, ja kun äijä tuijottaa televisiosta jalkapallo-ottelua, Amelie kiipeää katolle ja nykäisee televisioantennin johdon irti aina kun on tulossa maali. Väärän teorian vastakohta on se että tehdään teoriasta oikea: nykäistään kuvayhteys poikki, ja äijä hyppii tasajalkaa kiukusta.
Kerjäläistä pidämme omaan surkeuteensa käpertyneenä ihmisenä. Siksi kuvittelemme että asemahallin kerjäläisen vastakohta olisi joku komeassa merenrantahuvilassaan joutoelämää viettävä rikas. Mutta kerjäläisen vastakohta löytyykin tämän omien korvien välistä. "Ei kiitos, tänään en ota almuja, on sunnuntai ja minulla on vapaapäivä."
Löytäessään asuntonsa lattialistan takaa vanhan peltirasian Amelie päättää etsiä myös omalle elämälleen suunnan. Jos hän saattaisi rasian takaisin omistajalleen ja kävisi ilmi, että hän voisi näin auttaa jotakuta, hän omistaisi koko elämänsä toimintaan hyvänä haltijattarena. Amelie ei arvaa millaisen Pandoran lippaan hän avaa.
Rrraaapss... Amelie viivaa reippaasti muistilehtiöstään yli yhden nimen - tämä henkilö ei ollut se jota hän etsi. Käsi viuhahtaa vasemmalta oikealle. Heti seuraavassa kuvassa on katu jossa autojono rynnistää oikealta vasemmalle. Ja seuraavassa kuvassa juna porhaltaa taas vasemmalta oikealle. Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet toistaa Amelien ajatusliikkeen ulkomaailmassa kuin kaiun.
Kaunis episodi liittyy Amelien isään, joka äidin kuoleman jälkeen on erakoitunut yksinäiseen taloonsa. Siellä hän kunnostaa puutarhatonttua, josta näyttää tulleen hänen ainut ystävänsä. Se on otettu esiin, äidin aikana se oli hylättynä koska äiti ei sitä sietänyt. Sementtijalustaltaan tottu kuitenkin ottaa ja häippäisee maailmalle, josta lähettelee postikortteja, joissa itse poseeraa matkailunähtävyyksien edustalla. Tonttu palaa aikanaan, ja silloin aika on kypsä sille että Amelien isä uskaltautuu matkalle.
Elokuvan jokaiseen kohtaukseen sisällytettyjä vastakohta-asetelmia tuskin pystyy luetteloimaan. Keppostellessaan kauppiaan asunnossa Amelie irrottaa ovenkahvan ja sijoittaa kahvan ja nupin eri puolille ovea. Kenkävoide ja hammastahna vaihtavat päittäin paikkaa. Herätyskello asetetaan herättämään keskellä makeimpia unia. Mukavanlutuiset väljät aamutossut vaihdetaan pari numeroa liian pieniin. Hups, maailmaa on mukava viritellä. Hyviä ihmisiä autetaan mutta pahojen maailma käännetään nurinniskoin. Amelien roolissa Audrey Tatou on täydellisesti oikeanoloinen.
Amelie toimii myös Amorina. Katso nyt, hän sanoo tupakkatiskillä työskentelevälle tarjoilitartoverilleen ja istuttaa tämän tiettyyn pöytään. "Mies tulee ja istuu joka päivä tähän. Mitä hän näkee vastapäätään tältä paikalta?" "No mitä? En ymmärrä." "Mieti sitä", Amelie vastaa. Yhtä hyvin hän voisi pyytää elokuvan katsojaa: mieti nyt miksi näitä vastakohta-asetelmia rakennellaan.
Elämä on kuitenkin kuin palapeliä, ja sopivat palaset tuntuvat olevan hukassa. Salaperäisyys kietoutuu oudon valokuva-albumin ympärille. Siellä on kokoelma valokuva-automaatin otoksia, revittyjä naamoja, jotka on kärsivällisesti liimailtu kokoon. Kukahan tuokin on, tai tuo, tai tuo - ja mikä heidän osansa elämän kokonaiskuvassa? Eipä hätää, kaikki saa lopulta ratkaisunsa.
Ratkaisussa auttaa alakerran vanha viisas taidemaalari - ajaton mies jonka luut ovat niin hauraat ettei hän kestäisi ovenpieleen törmäämistä. Tässä hahmossa lyövät kättä toisilleen ikuinen viisaus ja Amelien päiväkohtaiset ongelmat. Kuin havainnollistaakseen historian ja nykyhetken vastakohtaa mies maalaa joka vuosi uuden jäljennöksen Renoirin taulusta, ja elokuvan lopussa hän opettaa kauppiaan poikaa, jota kauppias elokuvan alkupuolella sättii tyhmäksi.
Elokuvassa ollaan koko ajan ulkona tai sisällä, tilanjakajan toisella tai toisella puolen, yläkerrassa tai alakerrassa, portaiden ala- tai ylpäässä, pöydänpinnan tason ylä- tai alapuolella -- ohjaaja visualisoi kauniisti miltei huomaamattomien vastakohtien maailman. Tapa jolla elokuvan sisällöllinen viesti vastaa visualisointia on perfektionistisuudessaan jotain, jota hyvin harvat elokuvantekijät jaksavat edes yrittää. Stanley Kubrickin filmatisoinneissa esiintyvä täydellisyydentavoittelu tulee lähinnä mieleen.
Amelien nähtyään jälleen saa aiheen masentua oman kotimaisen elokuvamme alennustilasta. Louhimiesmäinen brutaalisuus on jotain josta tuskin voi puhua edes samalla pallonpuoliskolla. Täällä ollaan järki ja tunteet jäässä, kun ei edes nähdä niin ei tietenkään voida tehdä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kaunis selonteko elokuvasta, jonka koin pitkästyttäväksi, kommervenkkisillä kohtauksilla ylikuormitetuksi, kliimaksittomaksi ja ohueksi. Aivan liikaa tavaraa joka lailla, tuhlattavaksi asti.
Amelie käytti toisten elämään puuttumista keinona tulla ulos omasta yksinäisyydestään. Yleisessä arvosteluhymistelyssä näytään puhuvan 'hyvän tekemisestä toisille'. Oikeasti Amelie manipuloi muitten elämää rohkaistuakseen itsekin elämään ja keino toimi. Ei siinä mitään pahaa, kunhan pysyy kohtuudessa, mutta 'hyvyys' ei lähtenyt pelkästään altruistisista syistä.
Elokuva oli naivia satuhömppää muutamilla tekniikkajipoilla ja ranskalaisilla kliseillä höystettynä.
Ei huolen häivää. Ämerikkäläistä mäjäysäksonia ja kotimaista selin-tissiviihdetuotantoa kliimakseineen riittää. Mikäs pakko se on katsoa kimurantteja ja liian kompleksisia ranskalaisleffoja. Pitkästyttäviäkin ovat.
Kumpikaan suosittelemistasi elokuvatyypeistä ei ole minua varten enkä niitä liioin katso. Amelien katsoin sen paljon mainostuksen vuoksi, avoimella mielellä, ja köykäiseksi havaitsin.
Etsiskelin netistä josko löytyisi muunlaisia arvioita kuin yleistä hymistelyä ja löysinkin ranskalaisen kriitikon kirjoituksen, jossa oli paljon omia näkemyksiäni. Laittamattomasti hän sanoi, että elokuva on yleisön puolella, ottaa sitä kädestä ja johdattaa - ei mihinkään. Kriitikko formuloi jälkituntemukseni paremmin kuin minä itse ikinä.
kuitenkin perustua aika paljon välittömälle eläytymiselle, kun mm. koit ongelmaksi sen oliko Ameliessa altruismia.
No mitäs. Sen toistaisin, että vaikka jokaiselle löytyy laatuaan, Suomessa tuollaisia Amelieita saa näillä näkymin turhaan odottaa. Meillä jopa Levottomien kaltainen teiniporno saa valtion elokuvarahaa.
Olen ihmetellyt, miksi Amelieta pidetään romanttisena ja hellyyttävänä elokuvana. Nimimerkin "Kontrastit" juonenkuvaukset havainnollistavat yksinäisen, eristäytyneen nykyihmisen pyrkimystä kontrolloida elämäänsä ja ympäristöään. Tässä lajissa elokuva on ihan hyvä, hellyyttävänä tai asenteeltaan positiivisena en elokuvaa todellakaan osaa pitää. Suoraan sanoen: taitavasti tehty, ahdistava elokuva.
Olen samaa mieltä kotimaisen elokuvan surkeudesta. Tilanteen kohentamiseksi voisi aluksi alkaa etsimään elokuva-aiheita muualtakin kuin rikollisten tai muiden häiriintyneiden ihmisten elinpiireistä.
Amelie on mielestäni aivan fantastinen! Upea! Se on riipaisevan kaunis ja herkkä.. Viis siitä, että jotkut väittävät 'ihan lällykamaksi'.
Joo-o, parempaa saa hakea! Ja samaa mieltä olen "Kontrastit" kanssa suomalaisesta elokuvasta..