Traumaperäinen stressihäiriö?

Minun käsitykseni mukaan ahdistuksen masennuksen ja paniikkihäiriön takana voi hyvinkin olla itseasiassa traumaperäinen stressihäiriö ja/tai dissosiaatiohäiriö, vaikka henkilöllä itsellään ei mistään traumasta tai traumoista olisi mitään tietoa ja pitäisi elämäänsä ja lapsuuttaan onnellisena. Ainakin itselläni paljastui vakavan ahdistuksen takaa vaikea trauma, vaikka lapsuuteni olikin ollut onnellinen omasta mielestäni. Traumatisoituminen oli minulla kuitenkin tapahtunut jo varhaisella vauvaiällä, joten tästä ei luonnollisestikaan ollut minulla mitään konkreettisia muistikuvia. Sen sijaan tilanteeseen liittyneet tunteet olivat tallella. Eli siis kyllä vauvatkin voivat traumatisoitua eikä siihen tosiaan tarvita mitään pahoinpitelyitä tms. huonoa kohtelua välttämättä. Ja ainakin minulla tietyt tilanteet toivat nuo vaikeat tunteet ja ahdistuksen hyvin voimakkaasti esiin, kun muuten oli rauhallisempaa.

Toki traumatisoituminen voi tapahtua missä iässä tahansa ja traumoja voi olla useampiakin. Olisi tosi kiintoisaa kuulla onko muilla selvinnyt ahdistuksen tai paniikkihäiriön syyksi jo vauvaiässä saatu trauma.

Mene traumaterapiakeskuskuksen nettisivuille. Siellä on muutama hyvä artikkeli luettavaksi.

Traumaattisia kokemuksia elämästä, no niitähän riittää, ihan vauvaikäisestä
alkaen jatkuen tähän päivään asti. Ei minulla ole kovin sofistikoitua juttua
luokitteluineen tähän nyt heittää, omia kokemuksia nyt ainakin.
Yksi näistä tuhansista ja taas tuhansista kohdalle sattuneista olis tämmöinen.

Äitini vei minut hyvin nuorena paikalliseen terveyskeskukseen, olin ehkä
n. 3-4 vuoden ikäinen, missä sitten jouduttiin siihen aikaan nukuttamaan ja
hoitamaan silloista vaivaani.
Se vaan kun sattui päivystysvuorossa oleva nukutuslääkäri olemaan
kotonaan "hälytysvalmiudessa", oli siellä ottanut alkoholia ja tuli sitten
paikalle hälytettynä päissään työtään tekemään.
Se laittoi ilmeisesti liian suuret annokset silloisia aineita nukutukseen,
seurauksella että sai minut hengettömäksi, eli olin jo "kuollut", sydän ei enää
lyönyt jne.

Kuitenkin paikalla oli hoitotoimenpidettä tekemässä toinenkin lääkäri, joka
osasi vielä palauttaa minut takaisin elävien kirjoihin, elvyttää oikein
siinä tilanteessa.
Muistissa on hämäriä keskustelunkatkelmia, riitaista torailua näiden kahden
kesken käymästä välienselvittelystä siinä.
"Taistele pikkuinen, älä anna periksi, sinä pystyt vielä heräämään.
Haluathan sinä vielä nähdä äitisikin, tule takaisin sieltä, sinä pystyt siihen"
jotain tuon tapaista kannustusta tämä minut elvyttänyt lääkäri hoki, näihin
sitten vähitellen vielä virkosin takaisin elämään.

Tämä juoppo tapaus taas hoki "mitä näillä on väliä, antaa mennä vaan,
kyllä nuo akat näitä uusia työntää tänne tulemaan" tyylin juopon
pashkanjauhantaansa. Tällä elvyttäneellä lääkärillä ja juopolla tapauksella
tuli siinä sitten vielä kovaa riitaa asiasta, juoppo oli vielä vissiin virkavuosiltaan
vanhempi ja kokeneempi lääkäri, palvelusvuosia enemmän takana.
Elvyttänyt ei aikonut jättää asiaa siihen, meinasi viedä asian eteenpäin,
tehdä ehkä jotain valitusta tästä juoposta jonnekin. Juoppo siihen tätä
uhkailemaan alkoi vielä.

No selvisin siitä seuraavan päivän osastolla tarkkailussa ollen vielä hengissä,
olin ollut jo aika pahan värinen iholtani, mutta kuitenkin.
Näihin päiviin asti en oikein ole pystynyt luottamaan yhteenkään lääkäriin,
jollain tapaa vissiin sen juopon teot siellä kummittelee sielussa taustalla.
Onko tämä sitä traumatisoivaa kokemusta nuorella iällä?