Olen 28v. Nuori perheenisä. Olen sairastanut nyt n. 2v ensin fyysisiä sairauksia ja nyt aivoinfarktin jälkeistä masennusta. Menneisyydestäni on noussut mieleen asioita joita en olisi halunnut pahimmalle vihamiehellekään.
Minua on käytetty lapsuudessa seksuaalisesti hyväksi. Syön masennuslääkkeitä, käyn terapiassa jne. Olen hyvin hyvin yksinäinen, kaverit on kaikonnut ympäriltä, ei ketään oikeesti kiinnosta pätkääkään mitä mulle kuuluu..ei kukaan tarvi mua. Ei varmaa edes nuo lapset kun en jaksa olla niiden kanssa..siis heille läsnä..voi että mua säälittää nuo pikkuiset. Ymmärrän vaimoani ettei halua minua kun olen lihonut ja kun hänen on mentävä elämässään eteenpäin. En halua sääliä, en kaipaa sääliä. Olisin kaivannut ehkä jotain aitoa ystävyyttä, jotain sellaista olkapäätä jota olen monelle tarjonnut vaikeissa elämäntilanteissa. Olisin kaivannut ehkä jotain samanlaista itsekin. Ei tällaista, että suunnitellulle miesten reissulle mua ei pyydetäkään mukaan eikä kukaan enää poikkee mun luona iltakahvilla jne..Ei ystävyyttä voi ostaa. Olen tullut viisaammaksi, ei se että olen joskus auttanut muita, olekaa niin että saan sen käytetyn ajan takaisin kun itse tarvisin pyyteetöntä auttajaa. Ei noi ammattiauttajat mitään auta. Eikä noi lääkkeet. Yrittävät saada minut vain turraksi kaikesta.
Tiedän, olem fiksu, en tapa itseäni tai jos tapan niin teen sen tajuamatta mitä teen. Mutta se kieltämättä kiehtoo. Ei, en halua kuvitella pientä poikaani ja tytärtäni itkemässä haudallani.
Minua on käytetty lapsuudessa seksuaalisesti hyväksi. Syön masennuslääkkeitä, käyn terapiassa jne. Olen hyvin hyvin yksinäinen, kaverit on kaikonnut ympäriltä, ei ketään oikeesti kiinnosta pätkääkään mitä mulle kuuluu..ei kukaan tarvi mua. Ei varmaa edes nuo lapset kun en jaksa olla niiden kanssa..siis heille läsnä..voi että mua säälittää nuo pikkuiset. Ymmärrän vaimoani ettei halua minua kun olen lihonut ja kun hänen on mentävä elämässään eteenpäin. En halua sääliä, en kaipaa sääliä. Olisin kaivannut ehkä jotain aitoa ystävyyttä, jotain sellaista olkapäätä jota olen monelle tarjonnut vaikeissa elämäntilanteissa. Olisin kaivannut ehkä jotain samanlaista itsekin. Ei tällaista, että suunnitellulle miesten reissulle mua ei pyydetäkään mukaan eikä kukaan enää poikkee mun luona iltakahvilla jne..Ei ystävyyttä voi ostaa. Olen tullut viisaammaksi, ei se että olen joskus auttanut muita, olekaa niin että saan sen käytetyn ajan takaisin kun itse tarvisin pyyteetöntä auttajaa. Ei noi ammattiauttajat mitään auta. Eikä noi lääkkeet. Yrittävät saada minut vain turraksi kaikesta.
Tiedän, olem fiksu, en tapa itseäni tai jos tapan niin teen sen tajuamatta mitä teen. Mutta se kieltämättä kiehtoo. Ei, en halua kuvitella pientä poikaani ja tytärtäni itkemässä haudallani.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pystytkö puhumaan vaimosi kanssa asioista? Toimiiko asuinpaikkakunnallanne vertaistukiryhmää, johon voisi ottaa yhteyttä? Jos itsemurha pyörii mielessä, soita psykiatriseen päivystykseen, josta saat akuuttiapua. Itsemurha ei ole ratkaisu mihinkään. Lapsesi tarvitsevat sinua ihan varmasti tulevaisuudessa, joten tee kaikkesi oman hyvinvointisi eteen eli hae apua. Oletteko käyneet parisuhdeterapeutilla? Eikö sieltä voida auttaa sinua missä olet hoidattanut fyysisiä sairauksiasi jos kerrot heille tuntemuksistasi? Tsemppiä joka tapauksessa!
Hei mene ihmeessä seksuaaliterapeutin pakeilla käymään! Osaa auttaa parhaiten taustaasi nähden. Muakin on lapsena käytetty hyväksi ja psykologi suositti mulle seksuaalisuuteen erikoistunutta terapeuttia. Muutaman kerran jälkeen on tullut niistä kipeistä ja inhotavista asioista avauduttua sellaisen kanssa joka ymmärtää sekä antaa aikaa. Älä häpeä itseäsi tai menneisyytäsi jokaisella meillä on ''ristimme'' mukana.
-> http://www.vaestoliitto.fi/seksuaalisuus/palvelut/vastaanotot/seksuaaliterapia/
Hae tietoa ja apua, usko pois lapsesi kärsivät jos teet lopullisen ratkaisun lähteä. Mulle tuottaa edelleen tuskaa oman vaarini itsemurha jonka teki ennen mun syntymään: ei yhteisiä jouluja tai kesiä kuten muiden lapsilla oli puheiden mukaan :(