Yritän kertoa asiani mahdollisimman lyhyesti. Olemme seurustelleet mieheni kanssa kolme vuotta. Ensimmäisen seurusteluvuotemme aikana vietin todella paljon aikaa mieheni kotona ja käytännössä asuin siellä. Näin siis heidän perheensä elämää oikein aitiopaikalta. Olemme nuoria, mieheni on 21 ja minä 20. Meillä on mielestäni ihan normaali ja hyvä elämä. Olemme molemmat töissä, olemme avoimia toisillemme, selvitämme riitamme/erimielisyytemme aina heti, seksiä on kerran pari viikossa, olemme läheisiä, rakastamme toisiamme yms.
Mikä siis mättää?!
Mieheni välit vanhempiinsa ovat ulkopuolisin silmin hyvät ja normaalit. Näin ei kuitenkaan ole todellisuudessa. Mieheni vain esittää heille, vaikka oikeasti hän vihaa heitä. Hänet on kasvatettu siten, että vanhemmat ovat aina oikeassa ja heitä tulee aina totella. Mieheni uskoi vielä seurustelumme alkuaikoina vanhempiaan KAIKISSA asioissa. Hänellä oli esimerkiksi kotiintuloajat, hän ei saanut hallita omia rahojaan, hänen piti kysyä lupa joka asiaan, hän sai syödä vain tiettyinä aikoina, koulutehtävät piti käydä tarkistuttamassa heillä, huoneen ovea ei koskaan saanut laittaa kiinni, hän ei saanut valita omia vaatteitaan yms. Ja hän siis oli jo 18-vuotias. Hän totteli aina kuuliaisesti, mutta jos edes yksi sana kääntyi vanhempia vastaan, syntyi kauhea riita.
Hän on kertonut, että hänen elämänsä on ollut vankina olemista koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Hän ei saanut itse päättää edes, mihin ammattiin alkaa opiskelemaan, vaan hänen vanhempansa "pakottivat" hänet nykyiseen ammattiinsa. Asiaa ei auta yhtään se, että mieheni vihaa tuota ammattia yli kaiken. Hän yrittää koko ajan päästä opiskelemaan haluamaansa ammattia, mutta vielä ei ole tärpännyt.
Miehelläni on myös isoveli. Olen tässä kolmen vuoden aikana tutustunut läheisesti häneenkin ja huomannut, että napanuoraa ei ole vieläkään leikattu. Hän kyllä asuu tyttöystävänsä kanssa, mutta vanhemmat menevät aina kaiken edelle. Hänen äitinsä päättää esimerkiksi hänen työvuoronsa ja vanhemmilla on avaimet ja "vapaa pääsy" hänen (HEIDÄN) asuntoonsa. Vanhemmat ovat myös päättäneet asunnon sisustuksen ja isoveli kysyy tietenkin aina luvan, saako hän ostaa esimerkiksi uuden sohvan tai telkkarin. He myös muuttivat vastikään uuteen vuokra-asuntoon, koska vanhemmat KÄSKIVÄT. Vanhemmat eivät tykänneet entisen rappukäytävän väristä, joten heidän mielestään se oli riittävä syy muuttoon. Ja heidän poikansahan tottelee tietenkin kyselemättä! Mutta nyt ei puhuta kuitenkaan isoveljestä, vaan miehestäni.
Siitä päästäänkin tähän masennukseen. Mieheni oli todella masentunut silloin, kun tapasimme. Hän oli jo päättänyt tappaa itsensä ja järjestänyt kaikki asiat niin, että se olisi valmista. Hän oli niin väsynyt vanhempiinsa ja ajatteli, ettei hän ikinä pääsisi pois siitä loukusta. Hän pelkäsi, että hänen elämästään tulisi samanlaista, kuin veljensä elämästä. Mutta sitten me siis tapasimme ja kaikki alkoikin kääntyä pikkuhiljaa paremmaksi. Minä olin myös se, joka "opetti" mieheni irtautumaan vanhemmistaan, nousemaan heitä vastaan, kertomaan oman mielipiteensä yms. Vieläkään mieheni ei siis sano heille päin naamaa ikinä mitään kielteistä, mutta nykyään hän uskaltaa esimerkiksi facebookin välityksellä kertoa joitakin harkittuja mielipiteitään.
Ensimmäinen vuotemme yhteisessä asunnossa oli todella vaikea. Kerroin, että masennus kaikkosi, kun tapasimme, mutta kun muutimme yhteen masennus tulikin takaisin. Mieheni alkoi entistä selvemmin huomata vanhempiensa teot ja vihata heitä koko ajan vain enemmän ja enemmän. Yritin saada hänet kertomaan tunteensa vaikka kirjeellä, mutta ei. Hän ei vielä tänäkään päivänä ole kertonut vanhemmilleen, miksi hän vihaa heitä niin paljon. Hänen vanhempansa eivät edes tiedä, että hän vihaa heitä!
Tuo vuosi oli todella vaikea ja raskas, enkä haluaisi kokea samanlaista enää ikinä uudestaan. Masennus tuli siis hyvin tutuksi tuona vuotena minulle. Yritin KAIKKEA mahdollista auttaakseni häntä, mutta ei mikään auttanut. Sitten muutimme toiselle paikkakunnalle, 500 kilometrin päähän vanhemmista ja masennus kaikkosi taas. Sitä ei ole näkynyt siis vuoteen! Eilen poikaystäväni kuitenkin murtui ja puhuimme melkein koko yön. Hän kertoi, että hän on vieläkin masentunut, hän ei ole vain näyttänyt asiaa minulle. Hän ei halua mitään apua, kuten ei halunnut silloin viimeksikään. Kaiken lisäksi hän ei halua edes puhua muille, kuin minulle ja hän sanoo, että minä olen ainoa, joka osaa parantaa hänet.
Mitä siis teen!? Luulin, että hän on voittanut koko masennuksen, kun sitä ei ole enää vuoteen näkynyt. Hän ei siis ole ikinä saanut minkäänlaista oikeaa hoitoa masennukseensa, koska minä olen ainoa ihminen, joka edes tietää, että hänellä on se. Hän ei halua mennä terapiaan, koska ei halua puhua tuntemattomalle. Hän ei halua syödä mitään lääkkeitä. Hän haluaa vain, että minä parannan hänet. Olen loukussa!
Mikä siis mättää?!
Mieheni välit vanhempiinsa ovat ulkopuolisin silmin hyvät ja normaalit. Näin ei kuitenkaan ole todellisuudessa. Mieheni vain esittää heille, vaikka oikeasti hän vihaa heitä. Hänet on kasvatettu siten, että vanhemmat ovat aina oikeassa ja heitä tulee aina totella. Mieheni uskoi vielä seurustelumme alkuaikoina vanhempiaan KAIKISSA asioissa. Hänellä oli esimerkiksi kotiintuloajat, hän ei saanut hallita omia rahojaan, hänen piti kysyä lupa joka asiaan, hän sai syödä vain tiettyinä aikoina, koulutehtävät piti käydä tarkistuttamassa heillä, huoneen ovea ei koskaan saanut laittaa kiinni, hän ei saanut valita omia vaatteitaan yms. Ja hän siis oli jo 18-vuotias. Hän totteli aina kuuliaisesti, mutta jos edes yksi sana kääntyi vanhempia vastaan, syntyi kauhea riita.
Hän on kertonut, että hänen elämänsä on ollut vankina olemista koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Hän ei saanut itse päättää edes, mihin ammattiin alkaa opiskelemaan, vaan hänen vanhempansa "pakottivat" hänet nykyiseen ammattiinsa. Asiaa ei auta yhtään se, että mieheni vihaa tuota ammattia yli kaiken. Hän yrittää koko ajan päästä opiskelemaan haluamaansa ammattia, mutta vielä ei ole tärpännyt.
Miehelläni on myös isoveli. Olen tässä kolmen vuoden aikana tutustunut läheisesti häneenkin ja huomannut, että napanuoraa ei ole vieläkään leikattu. Hän kyllä asuu tyttöystävänsä kanssa, mutta vanhemmat menevät aina kaiken edelle. Hänen äitinsä päättää esimerkiksi hänen työvuoronsa ja vanhemmilla on avaimet ja "vapaa pääsy" hänen (HEIDÄN) asuntoonsa. Vanhemmat ovat myös päättäneet asunnon sisustuksen ja isoveli kysyy tietenkin aina luvan, saako hän ostaa esimerkiksi uuden sohvan tai telkkarin. He myös muuttivat vastikään uuteen vuokra-asuntoon, koska vanhemmat KÄSKIVÄT. Vanhemmat eivät tykänneet entisen rappukäytävän väristä, joten heidän mielestään se oli riittävä syy muuttoon. Ja heidän poikansahan tottelee tietenkin kyselemättä! Mutta nyt ei puhuta kuitenkaan isoveljestä, vaan miehestäni.
Siitä päästäänkin tähän masennukseen. Mieheni oli todella masentunut silloin, kun tapasimme. Hän oli jo päättänyt tappaa itsensä ja järjestänyt kaikki asiat niin, että se olisi valmista. Hän oli niin väsynyt vanhempiinsa ja ajatteli, ettei hän ikinä pääsisi pois siitä loukusta. Hän pelkäsi, että hänen elämästään tulisi samanlaista, kuin veljensä elämästä. Mutta sitten me siis tapasimme ja kaikki alkoikin kääntyä pikkuhiljaa paremmaksi. Minä olin myös se, joka "opetti" mieheni irtautumaan vanhemmistaan, nousemaan heitä vastaan, kertomaan oman mielipiteensä yms. Vieläkään mieheni ei siis sano heille päin naamaa ikinä mitään kielteistä, mutta nykyään hän uskaltaa esimerkiksi facebookin välityksellä kertoa joitakin harkittuja mielipiteitään.
Ensimmäinen vuotemme yhteisessä asunnossa oli todella vaikea. Kerroin, että masennus kaikkosi, kun tapasimme, mutta kun muutimme yhteen masennus tulikin takaisin. Mieheni alkoi entistä selvemmin huomata vanhempiensa teot ja vihata heitä koko ajan vain enemmän ja enemmän. Yritin saada hänet kertomaan tunteensa vaikka kirjeellä, mutta ei. Hän ei vielä tänäkään päivänä ole kertonut vanhemmilleen, miksi hän vihaa heitä niin paljon. Hänen vanhempansa eivät edes tiedä, että hän vihaa heitä!
Tuo vuosi oli todella vaikea ja raskas, enkä haluaisi kokea samanlaista enää ikinä uudestaan. Masennus tuli siis hyvin tutuksi tuona vuotena minulle. Yritin KAIKKEA mahdollista auttaakseni häntä, mutta ei mikään auttanut. Sitten muutimme toiselle paikkakunnalle, 500 kilometrin päähän vanhemmista ja masennus kaikkosi taas. Sitä ei ole näkynyt siis vuoteen! Eilen poikaystäväni kuitenkin murtui ja puhuimme melkein koko yön. Hän kertoi, että hän on vieläkin masentunut, hän ei ole vain näyttänyt asiaa minulle. Hän ei halua mitään apua, kuten ei halunnut silloin viimeksikään. Kaiken lisäksi hän ei halua edes puhua muille, kuin minulle ja hän sanoo, että minä olen ainoa, joka osaa parantaa hänet.
Mitä siis teen!? Luulin, että hän on voittanut koko masennuksen, kun sitä ei ole enää vuoteen näkynyt. Hän ei siis ole ikinä saanut minkäänlaista oikeaa hoitoa masennukseensa, koska minä olen ainoa ihminen, joka edes tietää, että hänellä on se. Hän ei halua mennä terapiaan, koska ei halua puhua tuntemattomalle. Hän ei halua syödä mitään lääkkeitä. Hän haluaa vain, että minä parannan hänet. Olen loukussa!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Öh.. elätkö omaa elämääsi vai miehesi elämää?
Liian pitkä kirjoitus....
En ymmärrä näitä jotka selostaavat nettiin toisen elämää koskevia asioita!!!!!!