Suostun näkemään hänet nuorena aikuisena vasta, kun täyttää 30. Tai vähintään 25.
Olenko outo, kun pidän 21-vuotiasta tytärtäni lapsena?
outolintu777
33754
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Olet vain realisti. Tutkittu on, että aikaisintaan 25 vuotiaana ihminen kykenee tekemään järkeviä elämänsä päätöksiä.
Höpö höpö... 21 vuotias on jo nuori aikuinen. Monet yli 20 vuotiaat osaavat jo tehdä hyvinkin järkeviä päätöksiä jopa nuoremmat. Itse ostin/ostettiin mieheni kanssa aikonaan ensimmäinen omistusasunto ollessani 23 vuotias, kävin töissä ja hoidin laskut. Muutama lapsi tehtiin. Myöhemmin kouluttauduin työn ohella lisää, siinä vaiheessa oli jo omakotitalo. Nyt 40 vuotiaana olen velaton ja ollut jo jonkin aikaa. Anna nuoren itsenäistyä ja luota häneen.
Yleensä nuorena tehdyt päätökset kaduttaa. Joku asunnon osto tai naimisiinmeno ei ole peruuttamaton asia, mutta lapset, niitä ei kannata liian nuorena hankkia. Joku päälle 30v on hyvä ikä perhesuunnittelulle. Niin paljon näkee eroperheitä ja niissä kituuttavia onnettomia ihmisiä, ja kaikki vain nuorena tehdyn ratkaisun takia.
Eikö todellakaan kannata puhua siitä, kun sinä teit niin ja näin, kun sinä et ole kaikki.
Meidän tuttavapiirissä, joka käsittää todella, todella, todella paljon alle nelikymppistä, on kaikki jotka hankkivat lapset alle 35-vuotiaana eronneet.
Todellakin tutkimuksia on.
että aivot kehittyvät 25v asti.
Aivot joo, mutta otsalohkot eli ne, joissa tällaiset pitkän linjan henkilökohtaiset elämänpäätökset tehdään, kehittyvät kolmikymppiseksi ja näin ollen 25v on hyvinkin kykenemätön ajattelemaan järjellä, kun vaikka lapsia hankkii. Tässä siis syy perheiden pahoinvointiin; lapset hankitaan liian nuorena, koska muutkin hankkivat.
Milloin aivot sitten ovat täysi-ikäiset? - Myöhemmin kuin yleensä luullaan, tuumaa Jay Giedd.
Giedd on kollegoineen kuvannut eri-ikäisten ihmisten aivoja vuodesta 1991. Osa koehenkilöistä on käynyt tutkittavana kahden vuoden välein viisivuotiaasta lähtien.
Tulokset paljastavat, että aivoalueet aikuistuvat eri tahtiin. Ensimmäisinä maaliin pääsevät kehityshistoriallisesti vanhimmat alueet, kun taas nuoret rakenteet, kuten otsalohkot, kypsyvät viimeisten joukossa. Aivokuoren muutokset jatkuvat ainakin 20 vuoden ikään - sen ikäisiä ovat nyt Gieddin pisimpään seuraamat nuoret.
Giedd arvelee, että rakennustyö tyrehtyy vasta 25-vuotiailla. Tätä tukee myös Abigail Bairdin tuore yliopisto-opiskelijoilla tehty vertailututkimus. 18- ja 25-vuotiaiden aivoista paljastui vielä merkittäviä anatomisia eroja.
Näyttää siis siltä, että aikuistuminen vie vähintään neljännesvuosisadan. Hyvä uutinen, jos olet nuori. Jämähtämiseen on vielä aikaa.
Vasta julkaistiin tutkimus jonka mukaan otsalohkot, jotka tärkeiden tulevaisuuden päätöksen tekee, kehittyvät loppuun 30-vuotiaana. Ja kun eihän se ole vain otsalohkoista kiinni, niin kokonaisuutena ajatellen paras lastenhankitaikä on 35-v.
Mutta tämä selittää perheiden pahoinvoinnin. Lapset kannattaa hankkia 35-vuotiaana, jos muuten asiat kunnossa eli päälle 10v parisuhde jne.
Pahoinvointihan on lisääntynyt, vaikka ennen hankittiin lapset jo parikymppisinä vuoden suhteen jälkeen.
Pahoinvointi on ihan samassa kuin ennenkin, mutta nyt siitä puhutaan ja naisillakin on oikeus ja mahdollisuus päättää asioistaan. Ja onpa nykypäivänä houkutuksiakin enemmän, ja ne kait sitä pahoinvointia aiheuttavat yhdessä naisten vapautuneemman aseman kanssa.
Olen sitä mieltä että lapset kannattaa hankkia nimenomaan siinä vaiheessa kun aivot vielä kehittyvät. Silloin ihminen pystyy oppimaan vielä paremmin uutta ja mukautumaan paremmin. Lastenhankinta tuo mukanaan paljon uusia asioita ja päätöksiä. Silloin tarvitaan kasvamista, jonka kehittyvät aivot mahdollistavat. Kun aivot lakkaavat kehittymästä, alkaa ihminen helposti kyynistyä ja lukkiutuu helpommin omiin näkemyksiinsä ja mielipiteisiinsä. Se näkyy hieman keski-ikäisissäkin ja sitä vanhemmissa. Nuoret usein ovat radikaalimpia ja keskittyvät ajamaan omia oikeuksiaan, eivät arvostelemaan muiden omassa elämässään tekemiä ratkaisuja. Mielestäni näin sen olisi hyvä olla kaikilla. Usein nimenomaan vähän vanhempien ihmisten vähäinen suvaitsevaisuus - tai ehkä juuri suvaitsemattomuus - nuoria kohtaan saa arvostelemaan liiaksi nuorten ihmisten valintoja ja elämää. Antakaa jokaiselle tila tehdä itse omat ratkaisunsa ja elämästään sellaista kuin hän itse kokee hyväksi. Luottakaa toisiinne, myös lapsiinne...
Onnittelut siitä, että itse huomaat asian.
Et sitten niin hämmästy ja loukkaannu, kun lapsesi sanoo suoraan. mitä ajattelee tästä holhottina olemisesta.
Itse ajattelen juuri näin. en ole kehdannut suoraan sanoa vanhemmilleni että nyt riittää. Hienovaraisesti olen yrittänyt vihjata ja sitten pyytänyt omaa tilaa ja että lopettaisivat, koska se saa minut voimaan pahoin ja ahdistumaan. Eivät ymmärrä, loukkaantuvat ja jatkavat sen jälkeen samalla tavalla. Itseasiassa ovat alkaneet ohjeistaa ja kytätä entistä pahemmin. Sen takia en halua kovin usein nykyään nähdä heitä, tuntuu etten saa henkeä heidän seurassaan ja tapaamisen jälkeenkin ahdistaa niin että kestää muutaman päivän päästä takaisin sinuiksi itseni kanssa. Jos te omat vanhempani sattuisitte jostain syystä lukemaan tämän, niin tunnistatte varmaan tilanteen, joten pyytäisin vain, antakaa tilaa ja hyväksykää minun omat valintani, vaikka ne teistä tuntuisivatkin vääriltä. En halua pahoittaa kenenkään mieltä, mutta tarvitsen vähän omaa tilaa ja hengähdystaukoa itselleni ja perheelleni.
Hyvä outolintu777, esität varmaan asian väärin. Mitä se aikuisena pitäminen tarkoittaa? Itsellä 30:n tytär, äiti jo itsekin. Jos hänelle jotakin sattuu, murehdin valtavasti, uni ei tule ja viimein kysyn josko tarvitsisi apua. Sitten hän onneksi kertoo, joko pärjää itse tai sitten on kiitollinen avusta. Hänellä on tosin ollut kohtuuttomia vaikeuksia. Ja pidän tätä ihan normaalina, tyttö on järkevä, mutta kuka tässä yksin pärjäisi. Itse tulin äidiksi 20:nä, mutta aina sain kotoa tukea kun tarvitsin. Sitä taphatui aniharvoin, koska mitään isoja vastoinkäymisiä ei tullut.
Tietenkin jos alvariinsa sekaannut lapsesi asioihin ja väheksyt hänen omia ratkaisujaan, niin sitten on käytöksessäsi korjaamisen varaa ja muutos paikallaan.
En käsitä kaltaisiasi eukkoja. Olen tavannut vuosien varrella kolme tuollaista äiti-ihmistä, joista yksi hoiti alusta loppuun 22-vuotiaan poikansa asunnonhankinnan ja muuton, toinen soitteli 20-vuotiaan tyttärensä puolesta työnantajille saadakseen tälle kesätöitä ja kolmas soitteli omalla työajallaan parikymppisen lapsensa työnantajalle selvitelläkseen töissä ilmenneitä erimielisyyksiä kulukorvausten suhteen. Ja nämä eivät siis olleet mitään syvästi masentuneita tai syrjäytyneitä tapauksia, vaan ihan tavallisia nuoria aikusia, joiden äidit vaan pitävät heitä täysin vauvoina.
Eivätkö nämä ihmiset tajua, minkälaisen karhunpalveluksen tekevät lapsilleen? Tuolla menolla ne eivät opi koskaan pärjäämään omillaan ja joutuvat vielä kaikkien silmissä täysin naurunalaiseksi.
...kuin äitinsä.
Onneksi äitini ei ollut kuten avaaja. Ostin ensimmäisen asunnon rivitalosta 21-vuotiaana. Itse olen lainani maksanut ja asun nyt velattomassa omakotitalossa perheineni.
No 23456789, menivätkö nämä 20-vuotias poika ja 20-vuotias tyttö jotenkin lopullisesti pilalle? Kun äiti hoisi asioita. Ovatko pärjänneet hyvin vai keikkuvatko pärjäämisen rajamailla? Olisi mielenkiintoista tietää.
Itsellä on ollut aika kovat tavoitteet, jotka olen saavuttanut ja luonne on siirtynyt tyttärelle. Hänestä on tullut aika tasokas, mutta tuskin olisi ihan yksin pystynyt. Olen jotain asioita hoidellut.
On toki niin että tärkeintä on selviytyminen, ei kaikkien tarvitse olla pyrkyreitä. Meillä nyt vaan ollaan eli ehkä vielä vähän enemmän kuin tuo Sellainen tytär. Minkäs seepra raidoilleen...
En tiedä oletko outo, mutta ilmiselvästi olet huono äiti.
Onko lapsesi vammainen?
Ei vaan äitinsä vammauttama.
Täällä näitä vammaisia näköjään riittää....?
Tsemppiä alkuperäiselle. Olet hyvä äiti.
Lapsensa hän on aina, mutta jos kohtelee aikuista lapsena, sen lapsen voi menettää, mutta ehkä se äidin mielestä on se arvoista.
On olemassa naisia, joille oma äitiys on tärkeämpää kuin lastensa hyvinvointi. Ap kuuluu niihin.
Minulla myös tällainen äiti. Hän on jopa sanonut että pitää oikeutenaan puuttua ja neuvoa koska hänellä on elämänkokemusta ja hän tietää paremmin kuin minä. Ja hän myös neuvoo vaikka pyydän lopettamaan. ja utelee, kyttää, yrittää urkkia asioita jos en suoraan kerro. Ja jos jotain kerron, hän heti kertoo oman mielipiteensä asiaan, joko että hän hyväksyy asian (ei tajua etten tarvitse hänen hyväksyntäänsä elämälleni) tai kertoo että minun pitää nyt tehdä näin ja näin. Jos en tee niin kuin hän sanoo, hän loukkaantuu todella pahasti. Ja jos salaan henkilökohtaisia asioitani koska en halua että hän vaikuttaa elämääni tuolla tavoin, hän luulee että nyt on varmasti jotain kamalaa tapahtunut tai joku pahasti vialla. Tai sitten hän tavatessamme jyrää suoraan minun ylitseni, sanoen että et kyllä varmaan tykkää kun teen näin mutta minä nyt... ja sitten toimii niin kuin itse haluaa. Aiemmin en saanut sanottua että hei, tämä on minun perheeni ja minä lasten äitinä päätän miten toimitaan tai ettei hän voi toimia noin kun tietää etten pidä siitä tai että olen asiasta eri mieltä. Aivan sairasta! Olen jo yli 30 mutta sama meno edelleen.
Voi jeesus sentään.. Miten yli 20-vuotiaan voi nähdä minään muuna kuin aikuisena..
20v on juridisesti aikuinen, mutta muuten nuori, kehittyvä aikuinen, jonka tulisi tutustua maailmaan jne. Kolmikymppisenä ihminen alkaa olla kypsä realiatiseen ajatteluu , mutta kaikki ei edes sitten. Joillakin tulee tehtyä huonoja päätöksiä kovin nuorena, mutta niiden kanssa pitää elää - vaikka onnettomana.
Monissa sivistysmaissa muutetaan kolmikymppisenä omilleen, mennään naimisiin ja suunnitellaan mahdollisia lapsia. Kehitysmaissa tehdään kuten Suomessa - "lapset aikonaan jotta ehtii". Mutta tosiaan, niimpä Suomessakin moni hoidattaa itsensä ja mukulansa vanhemmillaan. Tiedän paljon päälle nelikymppisiäkin joita omat vanhemmat passaa.
Kyllä se on vanhempien vika, jos itse suostuvat hyysäämään. Minä olen tehnyt lapsille selväksi, että, koska minun vastuuni heistä loppuu täysi-ikäistymiseen, se tarkoittaa sitä, että heidän pitää valmistautua omillaan pärjäämiseen. Siihenhän se kasvatus perustuu, että lapsesta tulisi kunnollinen ja vastuullinen aikuinen. Vaikka en missään nimessä toivo, että kukaan lapsistani hankkii lapsia nuorena, pitää täysi-ikäisen olla niin kypsä henkisesti, että pystyy huolehtimaan toisesta ihmisestä, tai sitten, jos ei kykene käyttää mahdollisimman varmaa ehkäisyä.
Kaikki lähtee siitä osaako vanhemmat kasvattaa lasta vastuulliseksi ja omillaan toimeentulevaksi vai hyyssäkäänkö lapsesta peräkamarinpoikaa tai tyttöä.
Älkää olko lastenne kanssa jos ajattelette että he passauttavat itseään teidän kauttanne ja hoidattavat lapsenne teillä. Helpointa kun jättää lapset rauhaan, oppivat selviytymään itse. Turha kitistä. Ajattelen niin että turha kitinä on turhanpäiväistä, teot näyttävät sen mitä mieltä on. Kyllä lapsetkin kärsivät siitä että on liian tuppautuvat vanhemmat. Eivät luota itseensä eivätkä opi soveltamaan ja oppimaan uusia asioita. Eivät opi rohkeutta kokeilemaan ja epäonnistumaan. koska ei elämässä kaiken ole tarkoitus mennä juuri nappiin. Epäonnistuminen on sallittua, se on inhimillistä herran tähden! Mutta kun lapset kokeilevat omia siipiään, tapahtui se sitten 20- tai 30-vuotiaana, antakaa tilaa, älkääkä arvostelko virheistä tai erilaisista valinnoista, jotka nekään eivät ole aina virheitä, vaan jokaisella on vapaus tehdä omannäköisensä valinnat elämässään!
Minun äitini ja isäni elättää 40vuotiasta juoppoa veljeäni, joka ei käy töissä asuu äitin ja isän talon yläkerrassa ja juopottelee.
Minun käy sääliksi vanhat vanhempani ja juoppo veljeni käyttää niitä hyväkseen, tästä olen veljelleni puhunut sillon, kun on ollut selvä, mutta mitään muutosta ei ole tullut ja jotenkin äitikin tykkää et se veljeni on siellä, kun kuitenkin selvänä aikana jotain kotitöitäkin tekee.
Minkä ikäisiä ovat nyt. Tivaan sinultakin .leea, ovatko löytäneet paikkansa elämässä? Ovatko onnellisia?
Mielestäni selviytyminen (onnellisuus) tarkoittaa sitä että selviytyy taloudellisesti. Ja myös sitä että kestää elämän vaikeudet ja pystyy menemään eteenpäin eikä jää katkeroitumaan vastoinkäymisten kohdatessa.
Tähän oma 30:seni on pystynyt omien voimiensa ja tarpeen tullessa tukemiseni myötä. Tässä vaiheessa katson tehneeni oikeat ratkaisut hänen suhteensa. Mene tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
15, 18 ja 20.
Nuorin asuu kotona. Kaksi vanhempaa opiskelee, ja asuvat omillaan.
Olemme puhuneet myös taloudellisesta pärjäämisestä. Molemmat tekevät osa-aika töitä ja ovat nostaneet jonkin verran opintolainaa. Lapseni ovat järkeviä, eivätkä katkeroidu siitä,että joutuvat aikuisena maksamaan itse elämänsä. Sen pitäisi olla jokaiselle selvä asia.
Ihan hyvä ratkaisu tuokin. Tietenkin riippuu myös vanhempien tuloista, kaikki eivät voi maksaa opiskeluja, eikä tietenkää niin kuulu olla että isä tai äiti elää köyhyydessä, että saavat lapsilleen ammatit. Meillä on sattunut olemaan niin että on ollut varaa maksaa opiskelut (yo on ilmainen, mutta onhan muita kuluja) ja antaa pesämunaa asuntoonkin. Tuntui hölmöltä pitää rahaa käyttämättä, kun lapsi sitä tarvitsi. Mutta toki on hänellä asuntovelkaa vuosia eteenpäin maksettavana. Pääsi perheineen näin vain nopeammin omaan asuntoon kiinni.
Hänellä on myös ollut muita kuin rahavaikeuksia, joissa olen voinut olla tukena tarvittaessa. En tiedä, olisiko jaksanut talsia niitä ihan yksin. Sen tiedän, että itse en olisi jaksanut.
Ja näin aikuisena ajatellen, kun sain tarvittaessa aikanaan tukea vanhemmiltani ja vanhemmilta sisaruksiltani, niin ihan vastuulliseksi ja pärjääväksi olen silti tullut. Missään nimessä tuesta ei ole ollut vahinkoa. Siksi siirrän tämän kokemukseni lapselleni ja iloitsen että voin niin tehdä.
Olen tuosta samaa mieltä. Tuki on eri asia kuin liiallinen puuttuminen aikuisen ihmisen elämään tekemällä päätökset toisen ihmisen puolesta tai puuttumalla liikaa koska näkee että itse tietää asiat paremmin kuin toinen. Tilaa pitää jättää, oli kyseessä vaikka sitten oma lapsi. Jos kolhuja tulee, tukee sitten. Jos on ylimääräistä rahaa avustaa, auttaa, kunhan ei kitise siitä sitten tai esitä sen pohjalta vaatimuksia lapselle. Itse ajattelen juuri niin että lapset tekevät sitten omat ratkaisunsa elämässään, ja olivat ne millaisia tahansa, tuen heitä. Kasvatan siihen asti heitä niin että oppivat ottamaan muut ihmiset huomioon, kuitenkaan menettämättä itseään siinä, vaan tasapaino kaikessa. Mutta kun kotoa pois muuttavat, en arvostele vähimmässäkään määrin heidän tekemisiään enkä neuvo, elleivät he sitä erikseen kysy. Silloinkin mieluummin varovasti sanoisin että yksi tapa toimia on tällainen.
Olet outo, sinun pitää päästää irti ja antaa tyttäresi itsenäistyä.
Minulla oli sellaanen mutsi joka puuttui joka asiaan, en hänen mielestään osannut mitään ja en myöskään ymmärtänyt mitään, kun olin niin nuori, hän jopa tuli näyttään meille taulun paikat ja sisustaan meidän asuntoa vaikka olin jo avoliitossa.
No välithän siitä meni, jouduin nostamaan mutsini monta kertaa ulos kämpästäni ja tietty mutsi loukaantui ja pysyikin vähän aikaa poissa, mutta lauhtui taas ja rumpa alkoi alusta.
Nyt mutsi jo mullan alla ja vanhetessaan hiukan muuttui.