Kaikki liikkumaan.

Tule sanomaan tuo sitten, kun olet menettänyt elämäsi rakkauden kuoleman kautta. Minä lenkkeilen joka päivä monta kertaa pakon vuoksi (on koira) ja se ei helpota oloa ollenkaan - tekee vain kamalammaksi koska näen onnellisia ihmisiä joilla on asiat hyvin, ja tiedän ettei minulla voi olla enää koskaan sitä mitä heillä on, ei edes rippeitä, ei edes toivoa mistään paremmasta. Heillä on puolisot, perheet, ystävät - kaikki, ja minulla ei mitään. Olen aina ollut muutenkin yksinäinen ihminen, ja nyt menetin sen ainoan joka minun elämääni valoa, iloa ja toivoa toi. Unikaan ei helpota oloa, enkä pysty edes nukkumaan enää kunnolla. Nämä viimeiset lämpimät ja aurinkoiset päivät mitä tässä jäljellä on tuntuvat vain rienaukselta. Olen aina tykännyt auringosta ja lämmöstä, mutta nyt se tuntuu pahalta. Minulla ei ole enää mitään jäljellä tässä maailmassa. Tunnen etten kuulu tänne enää itsekään. Ympärilläni on vain tyhjyys... Mikä tarve ihmisillä on tulla laukomaan jotain kliseitä, sillä ne eivät helpota kenenkään oloa? Eivät enää silloin, kun kaikki on menetetty lopullisesti, ja asioita ei voi enää perua ja korjata, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Jäljellä on vain loputon suru, tuska, yksinäisyys, toivottomuus,syyllisyys ja tieto siitä, että tätä se tulee olemaan tästä eteenpäin päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen... Illalla kun menen nukkumaan yritän olla tyytyväinen, että edes yksi päivä tätä on vähemmän jäljellä, mutta toisaalta tieto tulevasta aamusta ja päivästä ahdistaa... Kun pitäisi jaksaa tehdä se mikä velvollisuutena on, ja pysyä kasassa edes jotenkin. Voin itkeä vain omassa kodissani. Ei tätä oloa lenkkeilyllä ja yhtään millään muulla paranneta kuin kuolemalla. Tässä maailmassa ei ole helpotusta, eikä vastauksia. Saan ne sitten kun pääsen itsekin pois.

Jokaisella on oma syynsä masennukseen ja ahdistukseen. Ei liikkuminen auta kaikilla vaikka onkin hyvä keino. Tiedän oikeasti kanssa ihmisen joka kirjaimmellisesti kuoli suruun kun suri rakastaan niin paljon joka oli tehnyt itsemurhan. Luulin aluksi itsekin että suruun ei voi kuolla muuta kuin surullisissa tragedioissa vaan kun on omin silmin tullut todistettua tämäkin ikävä fakta niin en enää luule mitään. Tosin en ala myöskään kannustamaan suoraan pois lähtemiseen vaan enemmän annan omalle ajatukselle tilaa mikä ko. yksilöllä on. Jos on oikeasti paha olla ja kaikki kortit pelattu pöydältä juuriaan myöten niin sitten on hyvä kasvattaa siivet ylös päin.

Kyllä on oikeasti ihmisiä jotka rakastuu niin sydän juuriaan myöten etteivät enää menetyksen jälkeen näe valoa vaikka kuinka kirkastetaisiin päin näköä päin vastoin hapottuvat entistä enemmän.

Ps. itse juoksen ja liikun myös koiran kanssa mutta masennukseni syy ei liity läheisen menetykseen joten siksi pidän itseäni vielä lievänä tapauksena.

Mutta kun elää täytyy ja voi elää, vaikka ei ole ollut pitkään aikaan sitä elävää kävelysauvaa johon nojata. Menetin miehen erossa ja olen elellyyt pian kaksikymmentä vuotta yksin. Lähisukulaisetkin ovat kaikki jo nurmen alla. Ymmärrän surun ja sen kun joutuu luopumaan rakkaimmastaan. Kuolemankin jotenkin ymmärtää, mutta kun tulee joku toinen ja nappaa kumppanin rinnalta. Siinä on vielä petos ja totaalinen hylkäämisen kokemus: henkilö joka joskus vannoi rakkauttaan ja kulki rinnalla, lähteekin toisen matkaan.
Kun surunsa suree, niin elämä alkaa taas kantaa ja alkaa löytää niitä voimavaroja ihan omassa itsessään.
Kyllä yksinkin voi elää: Luoja on meihin istuttanut elämisen vietin.
Suru, kuolema ja menetys kuulvuat osana elämää.
Jos on mahdollista niin mene johonkin sururyhmään

Ei h-i ! Kylläpä on hemmetin kipeitä kommentteja. Eikö yhdellekään ole ikinä juolahtanut pieneen mieloseen, että omassa elämässään ja maailmassaan pitäisi rakastaa eka ensimmäiseksi itseään sen verran, niin paljon, että ei suostu omaa ainutkertaista elämäänsä panemaan menemään jonkun ns. rakkauven tms. soovan takia.

Jos tahtoo kuolla sen takia, että toisen korjasi kuolo eikä kestä sitä, että kaikilta muilta kuolo ei ole vienyt 'onnea' viereltä, niin unohtaa samalla, että maailmassa kuolee ihmisiä koko ajan. Eli on sokea ja tyhmä. Ihan yhtä sairasta on pitää kuolemaa parempana erokeinona kuin jätetyksi tulemista.

Ja sitäpaitsi: kuolema on monta kertaa parasta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Esim. vanha, sairas ja vuosikausia laitoksen petissä maannut toivoo ja odottaa poispääsyä. "Kuolema ei ole mikään rangaistus, joka ylhäältä annetaan. Se on ihmisen ihana oikeus väsyneenä nukahtaa."