Olen 16-vuotias tyttö, olen ihan niin kuin muut. Normali lapsi.
Paitsi, että takana on 9 vuotta koulukiusaamista, alkoholisti isä, tärkeimmän ihmisen menetys ja järjetöntä masennusta. Olen viillellyt seiskaluokalta asti, tällä hetkellä oon lukion ekalla.
Minulla on rakastava poikaystävä, perhe joka välittää ja muutama ytävä. Minulla on harrastus jossa pärjään, minulla on asioita mistä tulen onnelliseksi, kotona on kaikki hyvin.
Eli ei mitään syytä viillellä, eikö vaan?
Koulussa arpeni paljastui, kun liikuntatunnilla PAKOTETTIIN ottamaan huppari pois, joten olen nyt leimautunut luokan huomiohu*raksi. Opettaja näki myös käden, mutta asiaan ei puututtu, sillä ei ole mitään väliä. Elämä tuntuu lipuvan sormien välistä ja millään ei tunnu olevan väliä. Opettajan reaktio toi mieleen, ettei mulla ole väliä. Että sille ja muille on ihan sama mitä teen.
Luin kuitenkin erään kirjan, joka käsittelee masentunutta tyttöä, joka saa viiltelyyn apua, rohkaistuin miettimään asiaa. Entäpä jos, entä jos voisin saadakin apua?
En mä tiedä, miks tätä tänne kirjotan, mua vaan pelottaa ihan hirveesti mennä maanantaina kertomaan kuraattorille, että tarviin apua, en osaa enää lopettaa tätä... Onnistuin poikaystävän tuella olemaan ilman viiltelyä lähes kaksi kuukautta ja olin tosi ylpeä, mutta en ollut siltikään päivääkään ilman sitä tunnetta, että on ihan sama kuolenko, on ihan sama mitä teen ja kukaan ei oikeasti välitä.
En mä tiedä, mua pelottaa vaan puhua... Ää, meenkö puhumaan maanantaina kuraattorille ja pyydän, että se vois kuunnella, pyydän että saisin jostakin apua? Tää ei oo enää normaalia, mua pelottaa joka ilta mennä nukkumaan, mua pelottaa se, että ihmiset jättää mut yksin.. Mä haluun oikeesti että kaikki ois niin kun ennen.
Paitsi, että takana on 9 vuotta koulukiusaamista, alkoholisti isä, tärkeimmän ihmisen menetys ja järjetöntä masennusta. Olen viillellyt seiskaluokalta asti, tällä hetkellä oon lukion ekalla.
Minulla on rakastava poikaystävä, perhe joka välittää ja muutama ytävä. Minulla on harrastus jossa pärjään, minulla on asioita mistä tulen onnelliseksi, kotona on kaikki hyvin.
Eli ei mitään syytä viillellä, eikö vaan?
Koulussa arpeni paljastui, kun liikuntatunnilla PAKOTETTIIN ottamaan huppari pois, joten olen nyt leimautunut luokan huomiohu*raksi. Opettaja näki myös käden, mutta asiaan ei puututtu, sillä ei ole mitään väliä. Elämä tuntuu lipuvan sormien välistä ja millään ei tunnu olevan väliä. Opettajan reaktio toi mieleen, ettei mulla ole väliä. Että sille ja muille on ihan sama mitä teen.
Luin kuitenkin erään kirjan, joka käsittelee masentunutta tyttöä, joka saa viiltelyyn apua, rohkaistuin miettimään asiaa. Entäpä jos, entä jos voisin saadakin apua?
En mä tiedä, miks tätä tänne kirjotan, mua vaan pelottaa ihan hirveesti mennä maanantaina kertomaan kuraattorille, että tarviin apua, en osaa enää lopettaa tätä... Onnistuin poikaystävän tuella olemaan ilman viiltelyä lähes kaksi kuukautta ja olin tosi ylpeä, mutta en ollut siltikään päivääkään ilman sitä tunnetta, että on ihan sama kuolenko, on ihan sama mitä teen ja kukaan ei oikeasti välitä.
En mä tiedä, mua pelottaa vaan puhua... Ää, meenkö puhumaan maanantaina kuraattorille ja pyydän, että se vois kuunnella, pyydän että saisin jostakin apua? Tää ei oo enää normaalia, mua pelottaa joka ilta mennä nukkumaan, mua pelottaa se, että ihmiset jättää mut yksin.. Mä haluun oikeesti että kaikki ois niin kun ennen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Onkohan niin että opettaja on ajatellut, että tuollainen on tyypillsitä ja kuuluu nuoruuteen. Myös hän on voinut olla huomaamatta kunnioittaen sinun yksityisyyttä. Tavallaan se on kyllä ihan hyvä sinun kannalta että asia paljastui ja nyt olet saanut sysäyksen lähteä avautumaan pahasta olostasi.
Onnekis sinulla on nyt kaikki hyvin; poikaystävä joka ymmärtää ja tukee ja kiva perhe.
Tuo viiltely on ollut tähän asti sinun keinosi käsitellä pahaa oloa ja noiden menneiden vuosien painolastia. Kyllä puhuminen kuraattorin ja ihan jonkun tavallisen luotettavan ihmisen kanssa auttaa enenmmän kuin vain ajtusten ja tunteiden pakeneminen fyysiseen kipuun.
Olipa hyvä että sait käsiiisi tuon kirjan. Mene vain kuraattorille ja kerro elämästäsi ja murheistasi. Jos tuntuu että on vaikea aloittaa puhetta, kirjoittele jo jotain vaikka paperille. Ei vaikeuksia kannata pantata ja ei misään nimessä hävetä.
Itse sain lopetettua viiltelyn vasta suljetulla osastolla. Tauko katkaisi jo riippuvuudeksi tulleen tapani, enkä ole sen jälkeen enää aloittanut uudelleen. Mieli on kyllä tehnyt monesti.
Opettajilta voi tietysti kysyä apua tai kouluterveydenhoitajalta. Uskoisin että järjestäisivät niin että pääsisit lasten mielenterveyspoliklinikalle... Älä nyt pelästy. keskustelemaan siellä pääsee osaavan psykologin tai sairaanhoitajan kanssa ongelmastasi halutessasi säännöllisesti. Ns. Avohoitosuhteessa olen ollut itsekin, siinä ei ole hävettävää eikä haittaa. Sain apua mitä tarvitsin ja voin nyt paremmin.
Hae apua ja avaudu ongelmistasi. Nuo lapsuuden möröt tuppaavat kasautumaan mieleen ja patoutuvat. Tekee ihan hyvää selvittää ja käsitellä ne vaikeat asiat joko omassa mielessään tai keskustelemalla.
Olet vielä noin nuori. Nyt olisi hyvä aika tehdä niin.
Itse en niin tehnyt ja sain katua.
Hyvää jatkoa sinulle.
Niin ajattelinkin maanantaina käydä kysäisemässä lukiomme kuraattorilta, että olisiko sillä tai koulumme miekkarilla aikaa vähän kuunnella..
Ja kiitokset teille, jospa uskallan enkä taas jänistä..
Varmasti koulu kohtaista minkälaiset terkkarit ja kuraattorit on mutta mun lukio aikainen kuraattori järjesti mulle ajan nopeasti nuorten mielenterveys puolelle. Sain apua ja loppu aika opinnoissa sujuikin hyvin. Jaksoi kuunnella ja vastaanottaa vielä ton ''polilla'' käynnin jälkeenkin. :)
Toivon voimia ja onnea sulle opintoihin! Koita käydä jos vain suinkin jaksat ja ehdit luonnon helmassa kävelemässä. Aivot kaipaa happea jotta voivat vastaanottaa tietoa ;)
Jos oikein painetta kertyy niin lisää ripeyttä tai juoksuaskelia mukaan. Väsyneenä näkee usein asiat eri tavalla ja jaksaa nukkua hyvin.
Mäki alotin viiltelyn 6. luokalla ja nyt oon kasilla. Mulla on just samoja fiiliksiä, kun ei viillä, ei pysty ajattelemaan mitään muuta, kuin sitä itseään. Ahdistaa, oksettaa, pakko, pakko, pakko. Loppujenlopuksi tulee aina huudetuksi itselleen "Miksi tein sen taas?!". 10kk oon yritelly pärjäillä ilman sitä, mutta tuntuu taas, että alamäki alkaa olemaan kestämätön. Onnistun lopettamaan aina hetkiksi, mutta vain pieni romahdus saa kädet verille.
Mulla muutamat on nähny hihansuissa haavoja, en oo silti varma onko ne tajunnu. Muutamalle on ollu pakko kertoa ja aina "Mutta eihän sulla voi olla mikään huonosti, menestyt koulussa, sulla on perhe plää plää..". Tiiän just sun tilanteen ja sydänäänellä kehotan, että mene puhumaan vaikka sille kuraattorille. Toivottavasti se auttaa, kumpa mäkin olisin aijemmin kääntynyt ammattilaisen puoleen, tee sä se sentään, jooko?
Voimia.♥
Mä viiltelin itseäni 5 vuotta... Lintsasin 9. luokalla melkein puolivuotta koulusta, eikä kukaan viitsinyt puuttua asiaan. Lukiossa moni opettaja näki arpeni ja lintsasin sielläkin.., vasta ystävät "pakottivat" minut koulupsykologille. Olen heille siitä ikuisesti kiitollinen.
Hae apua. Kaikki eivät tule ottamaan sinua tosissaan, ja se on väärin. Mutta kun pääset terapiaan, olosi helpottuu niin paljon. Lupaan sen.
Sinulla on poikaystävä, se on jotain.. joku välittää sinusta.
Älä kulta pieni jätä elämääsi käyttämättä. Ole kiltti, taistele.
16 vuotta viiltelytaustaa takana. Välissä pitkiäkin taukoja, mutta aina vain aloitan uudestaan kun alkaa tarpeeksi masentaa ja ahdistaa. En usko että tulen koskaan pääsemään tästä eroon.
Tulethan sitten kertomaan miten kävi? Ois ihan kiva kuulla, että minkälaisiin jatkotoimenpiteisiin sieltä sitten lähdetään, tekisi niin mieli mennä puhumaan.
Tsemii sulle!
Apua, mua pelottaa, että huomenna jänistän koko jutun kun en tiiä pelottaa vaan ihan hirveesti! En tiiä mitä mun pitäis sanoo, en ees tiiä miten mä esitän mun asian... No on tässä yö aikaa miettiä, jospa jotain keksis. Tuun sit tänne selittää miten kävi.
Noniin, uskaltauduin mennä juttelemaan kuraattorin kanssa ja sovimme huomiselle, että pääsen vähän enemmän kertomaan asioita. EN oikein saanut mitään sanottua kun itkuksi meni koko juttu:/
Sain mukaani hyvinvointikyselyn ja kovasti jaksoi kehua, kun uskalsin tulla puhumaan ja varmisteli, että pärjäänkö nyt varmasti huomiseen, että sitten tulisin juttelemaan. Oli tosi mukava huomata, että ei ruvennut arvostelemaan, että omaa tyhmyyttä olisin näin ruvennut toimimaan.
Ei kuulema olisi ikinä uskonut, että minä tuun kertomaan, ettei oikeen mee hyvin, kun kuulema olen niin iloiselta vaikuttanut mitä käytävillä törmäilty.
Huomenna se nähdään mitä tapahtuu!
OLE rehellinen tunteistasi. Viiltelyt ei oo muotijuttu. Ahdistuksen purkua tai sinnepäin
Hienoa että sait sen tehtyä. Kannattaa antaa itselles pisteitä. Kyllä he ymmärtävät ja jo tuo itkukin on ollut jo kuin palsamia sielulles. Ole vain avoin ja kerro kaikki mikä mieltäs masentaa. Vie valtavasti energiaa kun joutuu näyttelemään.