Jokainen voi helposti määritellä unelmiensa miehen tai naisen. Totuus on kuitenkin se, että aika moni meistä joutuu tyytymään, ei ainoastaan siihen toiseksi parhaaseen vaan iän karttuessa jopa aiemmin ylönkatsomaansa vaihtoehtoon. Minulla on tällainen tilanne.
Olen syrjäiseltä paikkakunnalta kotoisin, 52 vuotias yksinäinen naisihminen. En ole koskaan vielä ollut vakavassa suhteessa mieheen, alunperin siksi, että säästin itseäni lähes nelikymppiseksi asti "sille oikealle" jonka vielä uskoin vastaan tulevan. Kun karu totuus alkoi valjeta, yritin nopeasti korjata tilanteen lähestymällä useita miehiä varsin suorasukaisesti. Se ei tuottanut tulosta luultavasti siitä syystä, että miehet kokivat otteeni liian ronskeiksi.
Paikkakunnallani on kyllä runsaasti poikamiehiä. Mutta suurin osa heistä ns. peräkamarin aikamiespoikia joilla ei ole myöskään juuri mitään kokemusta naisista, asuvat yleensä iäkkään äitinsä kanssa. Kait he ovat niitä ylijäämämiehiä.
Yksi tällainen poikamies on nyt minulla tähtäimessä. Olemme jopa päässeet niin pitkälle, että suhteen solmimisesta on ollut puhetta (minun aloitteestani). Hänellä ei tunnu olevan mitään ajatusta vastaan. Voin sanoa olevani häneen hienokseltaan myös ihastunut - vaikkei häntä parhaalla tahdollakaan voi ihannemiehekseni sanoa. Mutta kukapa meistä täydellinen olisi.
Haluaisin nyt kuulla kommenttejanne, kuinka "omituisiin" miehiin ennen pitkää tottuu, missä menee raja ettei enää siedä? Avioliittohan ajan oloon ilmeisesti kuitenkin arkistuu.
Sen verran kerron, että tämä mies on vähän yli kuusikymmenvuotias ja aika riippuvainen iäkkäästä äidistään joka vielä asuu kotona, muttei varmaan enää kauaa. Äitinsä kanssa hän on kuin pieni poika, äiti tekee leivätkin valmiiksi.
Ehkä häiritsevintä miehessä on hänen saituutensa. Kun kävimme kylän kuppilassa kahvilla sen kunniaksi, että olin ottanut suhde-asian puheeksi, ei hän tarjonnut minulle kuitenkaan edes kahvikupposta vaan totesi kassalla ykskantaan, että molemmat maksaa omansa-säästäväisyyssyistä. Minun tunnelmani lässähti sillä hetkellä, tuli tosi paha mieli. Tiedän muutenkin hänet pihiksi mieheksi, esim. kotitalo on varsin vaatimaton (ei vesijohtoa, sähköt kyllä, mutta valoja ei turhaan polteta eikä kodinkoneita juurikaan ole) ja senkin hän on kertonut johtuvan "säästäväisyyssyistä". Onko pihiys verissä vai voiko siitä oppia pois?
Minä olen kuitenkin kauppakoulun käynyt ihminen ja toimessa, jolla pystyn itseni elättämään. Jos jotain jää palkasta yli, haluaisin käyttää sen johonkin mukavaan.
Haluaisin kovasti avioliittoon, olen haaveillut siitä niin kauan kuin muistan. Pelkään kuitenkin, että tämän miehen luonteenpiirteet voivat viedä minut ojasta allikkoon. Sitä en tiedä, kuinka vahvatahtoinen hän on, ei puhu paljoa.
Myöskään en ole havainnut mitään merkkejä siitä, että hänellä olisi tunteita minua kohtaan, ei edes halua pitää kädestä kiinni. Onko se vaan tottumattomuutta vai mistä on kysymys?
Olen kristillisen elämänkatsomuksen omaava ihminen enkä missään tapauksessa halua avioerota.
Onko meillä mehdollisuuksia? Onko samassa tilanteessa olleita?
Olen syrjäiseltä paikkakunnalta kotoisin, 52 vuotias yksinäinen naisihminen. En ole koskaan vielä ollut vakavassa suhteessa mieheen, alunperin siksi, että säästin itseäni lähes nelikymppiseksi asti "sille oikealle" jonka vielä uskoin vastaan tulevan. Kun karu totuus alkoi valjeta, yritin nopeasti korjata tilanteen lähestymällä useita miehiä varsin suorasukaisesti. Se ei tuottanut tulosta luultavasti siitä syystä, että miehet kokivat otteeni liian ronskeiksi.
Paikkakunnallani on kyllä runsaasti poikamiehiä. Mutta suurin osa heistä ns. peräkamarin aikamiespoikia joilla ei ole myöskään juuri mitään kokemusta naisista, asuvat yleensä iäkkään äitinsä kanssa. Kait he ovat niitä ylijäämämiehiä.
Yksi tällainen poikamies on nyt minulla tähtäimessä. Olemme jopa päässeet niin pitkälle, että suhteen solmimisesta on ollut puhetta (minun aloitteestani). Hänellä ei tunnu olevan mitään ajatusta vastaan. Voin sanoa olevani häneen hienokseltaan myös ihastunut - vaikkei häntä parhaalla tahdollakaan voi ihannemiehekseni sanoa. Mutta kukapa meistä täydellinen olisi.
Haluaisin nyt kuulla kommenttejanne, kuinka "omituisiin" miehiin ennen pitkää tottuu, missä menee raja ettei enää siedä? Avioliittohan ajan oloon ilmeisesti kuitenkin arkistuu.
Sen verran kerron, että tämä mies on vähän yli kuusikymmenvuotias ja aika riippuvainen iäkkäästä äidistään joka vielä asuu kotona, muttei varmaan enää kauaa. Äitinsä kanssa hän on kuin pieni poika, äiti tekee leivätkin valmiiksi.
Ehkä häiritsevintä miehessä on hänen saituutensa. Kun kävimme kylän kuppilassa kahvilla sen kunniaksi, että olin ottanut suhde-asian puheeksi, ei hän tarjonnut minulle kuitenkaan edes kahvikupposta vaan totesi kassalla ykskantaan, että molemmat maksaa omansa-säästäväisyyssyistä. Minun tunnelmani lässähti sillä hetkellä, tuli tosi paha mieli. Tiedän muutenkin hänet pihiksi mieheksi, esim. kotitalo on varsin vaatimaton (ei vesijohtoa, sähköt kyllä, mutta valoja ei turhaan polteta eikä kodinkoneita juurikaan ole) ja senkin hän on kertonut johtuvan "säästäväisyyssyistä". Onko pihiys verissä vai voiko siitä oppia pois?
Minä olen kuitenkin kauppakoulun käynyt ihminen ja toimessa, jolla pystyn itseni elättämään. Jos jotain jää palkasta yli, haluaisin käyttää sen johonkin mukavaan.
Haluaisin kovasti avioliittoon, olen haaveillut siitä niin kauan kuin muistan. Pelkään kuitenkin, että tämän miehen luonteenpiirteet voivat viedä minut ojasta allikkoon. Sitä en tiedä, kuinka vahvatahtoinen hän on, ei puhu paljoa.
Myöskään en ole havainnut mitään merkkejä siitä, että hänellä olisi tunteita minua kohtaan, ei edes halua pitää kädestä kiinni. Onko se vaan tottumattomuutta vai mistä on kysymys?
Olen kristillisen elämänkatsomuksen omaava ihminen enkä missään tapauksessa halua avioerota.
Onko meillä mehdollisuuksia? Onko samassa tilanteessa olleita?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ne on just tuommosia ihan kauheita munahaukkoja nuo vanhatpiiat. aivan hirveitä naisia on mullekki sattunu. paljouessaan olen naisiin tutustunut kirjeenvaihton kautta ja muutamiin sitten täälä Interrnetissä kun olen tämän koneen tänne karjakeittiöön hommannu. oikeesti tämä kone on lehmien siemennyskirjanpitoa varten ja myös maitoseurantaan. aluksi ollaan niin ystävällistä ja kauhian kovia työihmisiä. ollaan säästäväisiä ja kunnollisia muutenki. mutta entä mitä tapahtuu naisissa. jos ehtotat likenpää tuttavuutta on hyvä että henkesi saat pitää. jos sitte et ehtotakkaa on nainen kimpussa ku kiimanen sonni vaikka ei kait se nainen voi sonni olla. olen raatannu monen tuttavan kans siitä millon se semmonen ehtotus pitää tehtä. ei sitä kukkaan tietä. kaikki on kokeneet saman että käsilaukusta tulee päähän kun vähänkään otat paistista kiini ja silti koko ajan näyttää että nainen sitä paistikkaansa oikeen siihen tarjoo. kuule nyt Helmi vai mikä se sinun nimeis oli niin millon se on otollinen aika tehä lähempää tuttavuutta. oon minä äitimuoriltaki yrittäny kysellä mutta ku se raukka ei etes nimeäsä muista niin on se vähä hataraa se raati kanssaan. minä muuten sanon tuosta rahan tuhlaamisesta että ei ole ainaskaan meitän talossa ollu tapana haaskata. se on tuo rahan kylvö semmonen kylvö että satoa ei tarvi oottaa. maalikylissä etenki naiset syytää sitä rahhaa ihan ilman tolkkua on vaikka mitä tarvista yhä vaan hullumpaa. oon minä sen verran naisten kans pelannu että oon neki tavat nähny. yhellekki naiselle vaikka kuinka sanoin että et kait niin hullu ole että potuista soittoruokalassa maksat ku meillä kotona on kellarikuoppa pottuja täynnä niin hirmu tinka vaan että ruokalaan pitäs syömään päästä. se vaan sano että hällä on senverta säästöjä itelläänki että voi potut ostaa vaikka valmiina appeena jos haluaa vaan minä sanoin että se se vielä puuttus ettei niitä säästöjä hällä itellään ois. mutta jos aikoo minun kelkassa kulukea niin säätöjä ei soittoruokaloihin kanneta. minä luulin että pitää arvossa säästäväisyyttä ku niin säästäväisenä itekki esiinty ja minun säästöjen määriä oli aijemmin tietustellu. seki nainen oli niinku sinäki palkkatyössä kulkeva ja varmaan siksi niin törstiksi tullu ja oli niin ollakseen ku oli lukenu ihminen oliko se kotitallousteknikko vai mikä lie samapa se. höpöksi se kuitenki meni se suhte. piti käyvä välillä tuossa navetan puolella ku niin kauhee mölinä alko kuulua ei siellä mittään hättää ollunna se tuo Omena on vaan ummessa ja siksi kait se mölisee. aattelin ku Orvokki pitäs tällä viikolla vasikoija niin että jos se nyt mutta Omena se oli. no niin mitä minun piti vielä tähän kirjottaa ku en muista mitä sinä olit kirjottanu Lailahan tuo nävyt olevan. mutta sitä minä vaan haluan sannoo että aina on varsinki naisilla semmonen kanta että meitä ei kukkaan huoli ja siksi ollaan poikamiehiä täällä maalla ja äitejä hoijetaan. mutta vaikka ei huoliskaa niin ei sitä kyllä teitäkään kukkaan huoli en ainakaan minä vaikka en tiiä vaikka huolisinki. voitashan sitä tehä niin että jos se nykynen suhte ei maistu niin anna minun vähä sinua maistella niinku leikkisästi sanotaan.
Sepäs oli oivallisesti kijuuteltu! Meinasi mennä aamupuurot väärään kurkkuun, kun niin makeasti nauratti.:D
Sinulle Onni ensinnäkin sanoisin, että minua ei naurattanut kun luin viestisi. Minusta on sydämetöntä nauraa toisen ihmisen hädälle. Jokainen meistä tarvitsee vastakkaisen sukupuolen rakastavaa läheisyyttä eikä se ole mikään naurun asia. Minusta sinä olet tyhjän nauraja ja muistatko mitä sanoo kansanviisaus siitä?
Sinulle taas "yksi mies" haluan korjata, etten ole mikään sellainen miksi minua ensimmäisessä lauseessasi nimität. Minulle ihmissuhteessa on tärkeintä yhteiset arvot, olen syvällisesti elämään suhtautuva, en mikään hempukka. Ymmärtääkseni kuvailinkin jo asiaa riittävän selvästi kertoessani, että olen uskovainen ihminen enkä ole kuunaan miesten kanssa vehdannut tähän ikään mennessä.
Kuitenkin kaipaan parisuhdetta siinä kuin suurin osa ihmisistä, kai minulla siihen on oikeus?
Kuulostat näkemyksinesi kyllä muuten aika paljonkin minun miesystävältäni (jos häntä nyt siten voi kutsua). Myös hän ottaa asiat niin kovin konkreettisesti. Esimerkiksi hän on sitä mieltä, että kotipaikkakunnalta ei muualle matkusteta. Lähes kaikkea, mikä poikkeaa normaalista päivärytmistä, hän nimittää rahantuhlaukseksi. Vieläkin motkottaa siitä "kalliista" (70 cent) kahvikupillisesta, minkä muka hänellä ostatin (osti siis ainoastaan itselleen, minä ostin omani). Äitinsä kanssa he keittävät vain vieraille uusista pöönistä kahvit, itselleen käyttävät samat purut useampaan kertaan.
Myös sadevettä hyödynnetään tiski-ym. käyttövetenä.
Minä olen nähnyt maailmaakin, olen käynyt kerran Rhodoksella kirkkokuoron matkalla. Siellä saattoi aistia, että matkailu kyllä avartaa. Mutta muulloin eivät varani ole antaneet myöden matkustella. Ja arvata saattaa, mitä miesystäväni kommentoi, kun kerroin hänelle unelmani olevan ulkomailla käynti. Eikä hän ole mitenkään erityisesti "puilla paljailla" sillä hänen äitinsä möi metsää muutama vuosi takaperin ja sillä he esimerkiksi ostivat uuden Zetor-merkkisen traktorin ( ilmeisesti myös maataloustukiaisilla?). Hän on kertonut myös siinä yhteydessä laittaneensa rahaa "sukanvarteen". Kun kysyin, paljonkos sitä on siellä, niin mies tuli heti epäluuloiseksi ja alkoi syyttämään minua tuhlaamisaikeista. Kyllä minusta raha-asiat ovat pariskunnan yhteisiä. Itsekin olen kertonut säästöjeni tarkan määrän hänelle ja hän kyllä kuunteli kovasti kiinnostuneena. Kysyi vielä palkkanikin suuruutta oma-aloitteisesti.
Yksi kummallisuus tässä miehessä on se, ettei hän halua näyttäytyä ihmisten nähden kanssani. Sain houkuteltua hänet mukanani kirkkokuoron harjoituksiin, mutta kotimatkalla hän suuttui minulle että halusin vain esitellä hänet saaliinani. Se oli minusta loukkaavaa, sillä juuri vähän aikaisemmin hän oli sanonut, että saattaa hyvinkin harkita avioliiton solmimista kanssani sitten kun äitinsä on ajasta siirtynyt ikuisuuteen. Minä pidän sitä lupauksena, melkeinpä kihlautumisena. Tosin äitinsä on ikäisekseen vetreä ja virkku.
Pieni mutta hiukan epämiellyttävä yksityiskohta on se, että hän pitää kesät talvet saappaissaan heiniä. En ole sellaiseen tottunut. Hänen jalkansa heinineen myös roskaavat osakehuoneistoni siistit lattiat. Ostin hänelle sukat, mutta en ole niitä hänen jaloissaan nähnyt. Onko rakkaudettomuutta hänen puoleltaan olla huomioimatta minun toiveitani?
Myöskin, kun kerran lainasin hänelle autoani, oli hän kuljettanut takapenkillä lammasta. Kun asiasta hänelle mainitsin, ei hän nähnyt siinä mitään kummallista. Siitä tulikin riita ja jouduin itku silmässä vaatimaan, ettei hän enää saata minua tilanteeseen, että autossani on kuljetettu lammasta. Elikoita varten kun on omat kulkupelinsä.
Eikö mies kaipaa läheisyyttä? Rakkautta hän saisi minulta osakseen mielin määrin. Miksi hän vastustelee? Onko ujo vai mikä on? Pitäisikö minun olla määrätietoisempi? Olen ajatellut antaa aikaa ja tilaa hänen tunteensa kehittyä.
Kaipaisin kovasti neuvoja saman kokeneilta. En mielestäni ole ollut turhan nirso - vai olenko kuitenkin?
ja jätä tuollainen, noilla kirjallisilla kyvyillä pystyy hurmaamaan parempaakin. Ettet vain olisi jo niin tehnytkin ;-)
Oletko siis sitä mieltä, että ihastukseni ominaisuudet ovat tulevaisuutta ajatellen niin huonoennusteisia, että mieluummin kannattaa vaikka valita yksinäinen vanhuus?
On nimittäin todeksi osoittautunut, että miehistä en valitsemaan päässyt. Tiedän, että meitä tällä tavoin huono-osaisia naisia on enemmältikin. Tämä mies saattaa olla viimeinen vaihtoehto, ikää jo on ja hiljaisia vuosia runsaasti takana.
Ja jos vihjaat, että olisin tarttunut nimimerkki "erään miehen" suorasukaiseen tarjoukseen niin se ei pidä paikkaansa. Niin kevytkenkäinen en kuitenkaan ole vaikka parisuhde onkin nykyisin suurin unelmani. Jos sellainen osakseni suodaan niin haluan perustaa sen vakaalle pohjalle.
Tarkoitin, että voit aivan hyvin yrittää vaikka tuolla treffipalstalla. Osaat ilmaista itseäsi kirjallisesti hyvin, miksei muutenkin. Kyllä uskon edelleen että löydät hakemalla parempaa seuraa. Tämä maa on täynnä yksinäisiä miehiä.