Tilanne on varmasti hyvin tuttu monelle tämän palstan kävijälle. Eilen oli 35. syntymäpäiväni, eikä onnitteluja keltään muulta kuin äidiltäni. Siksi minä niin vihaankin, niin syntymäpäivääni, kuin muitakin merkkipäiviä. Silloin yksinäisyys korostuu.
Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole valitusvirsi siitä, miten yksinäinen olen. Tämä on itseasiassa eräänlainen loppuraportti kuluneesta vuodesta. Kuten ehkä moni muukin, päätin viime vuonna, että vuosi 2012 jää historiaani viimeisenä yksinäisenä vuotena. Muutin uuteen kaupunkiin, jossa minulla ei ollut mitään menneisyyden painolastia. Kuten tästäkin kirjoituksesta varmasti paljastuu, olen syvästi masentunut, joten pyrin myös terapiaan. Olen hyvä kirjoittamaan, ja laitoin kaikki kykyni kynnelle kirjoittaen ehkäpä parhaan treffiprofiilini ikinä. Ainakin vastausten määrästä päätellen. En kuitenkaan jättänyt parisuhteen muodostumista vain nettitreffien varaan, vaan lähdin ulos, harrastamaan ja kuntoilemaan. Seurasin uutisia ja paikallislehden keskustelupalstaa, jotta minulla olisi keskusteltavaa. Opettelin hymyilemään, aloin jälleen pitämään huolta itsestäni. Ostin uusia vaatteita, ajoin partani, leikkasin hiukseni, ja niin edelleen.
En eläessäni ole käynyt näin usein treffeillä, kuin viimeisen vuoden aikana. Treffikumppanien ikäskaala oli välillä 19-41 vuotta. Mukana oli opiskelija, työtön, pappi(!), graafikko, opettaja, poliitikko (tosin vain paikallistason), kirjanpitäjä ja labotarionhoitaja. Koulutustaustat vaihtelivat peruskoulusta aina tohtorin tutkintoon asti. Paikkakunnista kävin läpi Turun, Tampereen, Helsingin, Mikkelin, Jyväskylän ja Oulun. Osa oli sohvaperunoita, osa taas himourheilijoita, kropat siis vaihtelivat yhtä leveästä kuin pitkästä aina mallien mittoihin asti. Ensitreffit kestivät 4-6 tuntia. Jokaiselle toin pienen lahjan, aina olin pukeutunut siististi, aina keksin keskustelunaiheita, aina olin hauska. Pyrin aina tarjoamaan, useimmat kieltäytyivät kohteliaasti, eräs nainen yllätti minut maksamalla kahvini (hänkin kysyi ensin, sopiiko se), joka oli mukavaa vaihtelua. Naisia tapasin niin nettitreffien, kuin tämän palstan kautta, mutta myös kuntosalilla.
Lopputulos ei yllättäne. Sama tyhjyys, sama yksinäisyys, sama seinien ahdistava katse. Sama kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne, sama huono itsetunto. Joku saattaa lukea tämän naisia vihaavan, katkeran miehen tilityksenä, mutta se ei ole tarkoitukseni. En vihaa naisia, en yhtäkään tapaamistani, jokaisen kanssa minulla oli mukavaa. Yhden kanssa minulla oli rakentava keskustelu siitä, miksei hän tuntenut minua kohtaan mitään. Siis ihan hyvässä hengessä käyty. Hänen sanoi, että olisin ollut täydellinen mies hänelle, mutta kun tunteet eivät syty, niitä ei voi pakottaa syntymään, ja eihän siitä voi olla kuin samaa mieltä.
Nyt minä kirjoitan tässä, kaikkien teidän edessä, että enää en yritä. En enää yritä löytää parisuhdetta, en enää yritä löytää kavereita, en ystäviä. En mitään. Oli se sitten Kohtalo, Allah, Jumala, tai ihan mikä tahansa, mikä elämämme kohtalot päättää, niin sen edessä minä myönnän tappioni. Sinä, kuka tai mikä oletkin, sinä voitat. Minä luovutan. Tyydyn siihen ainoaa tiehen, jonka minulle sallit, täydellisen eristäytymisen ja syrjäytymisen tien.
Miksi? Minulle selvisi, ettei yksinäisyys johdu minusta. Yksinäisyys johtuu jostain syvästä, eläimen vaistojen tasolla, olevasta piirteestämme, eikä sitä vastaan voi taistella, sitä ei voi voittaa. Yrittäminen johtaa vain pettymysten kautta huonompaan itsetuntoon, syvempään masennukseen, ja entistä kurjempaan oloon. Yksinäisyys on toisten ihmisten väkivaltaa, meille sanotaan, "sinua ei ole olemassa." Sosiaalisina eläiminä olemassaolomme riippuu toisista. Yksi emme ole mitään. Emme yhtään mitään. Huono itsetunto rakentuu ketjuuntuneista pettymyksistä, pettymyksiähän elämässä tulee kaikille, mutta hyvän itsetunnon saamiseksi pitää elämässä tapahtua jotain hyvääkin joskus, koska muuten mielemme ei suostu maailmaa hyväksi uskomaan. Ja kun yksinäisen mieli ei pysty uskomaan maailmaa hyväksi, se uskoo ihmisen itsensä pahaksi.
Ilman siskoani ja äitiäni, olisin jo kuollut. Loogisesti kun elämääni mietin, ei mikään muu vaihtoehto tunnu järkevältä. He eivät pystyisi sitä ymmärtämään, en halua heitä satuttaa, joten keskityn elämässä enää kehonrakennukseen, liikuntaan ja lukemiseen. Töitä en aio enää hakea, en tarvitse paljoa rahaa, ja työpaikoilla olisin sielläkin vain yksin, syntipukkina, kiusattuna, heikkona, inhoittavana miehenä.
Tämä on yhtä paljon tilinpäätös kuin yritys saada edes jonkinlainen sosiaalinen kontakti toiseen ihmiseen. Siinäkin on jotain lohduttavaa, että tiedän jonkun lukevan tämän, vaikkei mitään vastaisikaan. Ja mitä tähän voisikaan vastata?
Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole valitusvirsi siitä, miten yksinäinen olen. Tämä on itseasiassa eräänlainen loppuraportti kuluneesta vuodesta. Kuten ehkä moni muukin, päätin viime vuonna, että vuosi 2012 jää historiaani viimeisenä yksinäisenä vuotena. Muutin uuteen kaupunkiin, jossa minulla ei ollut mitään menneisyyden painolastia. Kuten tästäkin kirjoituksesta varmasti paljastuu, olen syvästi masentunut, joten pyrin myös terapiaan. Olen hyvä kirjoittamaan, ja laitoin kaikki kykyni kynnelle kirjoittaen ehkäpä parhaan treffiprofiilini ikinä. Ainakin vastausten määrästä päätellen. En kuitenkaan jättänyt parisuhteen muodostumista vain nettitreffien varaan, vaan lähdin ulos, harrastamaan ja kuntoilemaan. Seurasin uutisia ja paikallislehden keskustelupalstaa, jotta minulla olisi keskusteltavaa. Opettelin hymyilemään, aloin jälleen pitämään huolta itsestäni. Ostin uusia vaatteita, ajoin partani, leikkasin hiukseni, ja niin edelleen.
En eläessäni ole käynyt näin usein treffeillä, kuin viimeisen vuoden aikana. Treffikumppanien ikäskaala oli välillä 19-41 vuotta. Mukana oli opiskelija, työtön, pappi(!), graafikko, opettaja, poliitikko (tosin vain paikallistason), kirjanpitäjä ja labotarionhoitaja. Koulutustaustat vaihtelivat peruskoulusta aina tohtorin tutkintoon asti. Paikkakunnista kävin läpi Turun, Tampereen, Helsingin, Mikkelin, Jyväskylän ja Oulun. Osa oli sohvaperunoita, osa taas himourheilijoita, kropat siis vaihtelivat yhtä leveästä kuin pitkästä aina mallien mittoihin asti. Ensitreffit kestivät 4-6 tuntia. Jokaiselle toin pienen lahjan, aina olin pukeutunut siististi, aina keksin keskustelunaiheita, aina olin hauska. Pyrin aina tarjoamaan, useimmat kieltäytyivät kohteliaasti, eräs nainen yllätti minut maksamalla kahvini (hänkin kysyi ensin, sopiiko se), joka oli mukavaa vaihtelua. Naisia tapasin niin nettitreffien, kuin tämän palstan kautta, mutta myös kuntosalilla.
Lopputulos ei yllättäne. Sama tyhjyys, sama yksinäisyys, sama seinien ahdistava katse. Sama kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne, sama huono itsetunto. Joku saattaa lukea tämän naisia vihaavan, katkeran miehen tilityksenä, mutta se ei ole tarkoitukseni. En vihaa naisia, en yhtäkään tapaamistani, jokaisen kanssa minulla oli mukavaa. Yhden kanssa minulla oli rakentava keskustelu siitä, miksei hän tuntenut minua kohtaan mitään. Siis ihan hyvässä hengessä käyty. Hänen sanoi, että olisin ollut täydellinen mies hänelle, mutta kun tunteet eivät syty, niitä ei voi pakottaa syntymään, ja eihän siitä voi olla kuin samaa mieltä.
Nyt minä kirjoitan tässä, kaikkien teidän edessä, että enää en yritä. En enää yritä löytää parisuhdetta, en enää yritä löytää kavereita, en ystäviä. En mitään. Oli se sitten Kohtalo, Allah, Jumala, tai ihan mikä tahansa, mikä elämämme kohtalot päättää, niin sen edessä minä myönnän tappioni. Sinä, kuka tai mikä oletkin, sinä voitat. Minä luovutan. Tyydyn siihen ainoaa tiehen, jonka minulle sallit, täydellisen eristäytymisen ja syrjäytymisen tien.
Miksi? Minulle selvisi, ettei yksinäisyys johdu minusta. Yksinäisyys johtuu jostain syvästä, eläimen vaistojen tasolla, olevasta piirteestämme, eikä sitä vastaan voi taistella, sitä ei voi voittaa. Yrittäminen johtaa vain pettymysten kautta huonompaan itsetuntoon, syvempään masennukseen, ja entistä kurjempaan oloon. Yksinäisyys on toisten ihmisten väkivaltaa, meille sanotaan, "sinua ei ole olemassa." Sosiaalisina eläiminä olemassaolomme riippuu toisista. Yksi emme ole mitään. Emme yhtään mitään. Huono itsetunto rakentuu ketjuuntuneista pettymyksistä, pettymyksiähän elämässä tulee kaikille, mutta hyvän itsetunnon saamiseksi pitää elämässä tapahtua jotain hyvääkin joskus, koska muuten mielemme ei suostu maailmaa hyväksi uskomaan. Ja kun yksinäisen mieli ei pysty uskomaan maailmaa hyväksi, se uskoo ihmisen itsensä pahaksi.
Ilman siskoani ja äitiäni, olisin jo kuollut. Loogisesti kun elämääni mietin, ei mikään muu vaihtoehto tunnu järkevältä. He eivät pystyisi sitä ymmärtämään, en halua heitä satuttaa, joten keskityn elämässä enää kehonrakennukseen, liikuntaan ja lukemiseen. Töitä en aio enää hakea, en tarvitse paljoa rahaa, ja työpaikoilla olisin sielläkin vain yksin, syntipukkina, kiusattuna, heikkona, inhoittavana miehenä.
Tämä on yhtä paljon tilinpäätös kuin yritys saada edes jonkinlainen sosiaalinen kontakti toiseen ihmiseen. Siinäkin on jotain lohduttavaa, että tiedän jonkun lukevan tämän, vaikkei mitään vastaisikaan. Ja mitä tähän voisikaan vastata?
Vastaukset 47
Vanhimmat
24h:
18 774 viestiä.
Ei aivan, parhain päiväkohtainen viestimäärä oli 6, yleensä viestejä tuli noin 1 - 4 per viikko. En toki kaikkien kanssa käynyt treffeillä, valitsin joukosta ne, joiden kanssa oli miellyttävää kirjoitella.
Nyt olen profiilini jo poistanut, enkä aio enää nettitreffejä kokeilla.
Surullinen tarina.
Haluan kuitenkin kertoa, että vielä on tosiaan se Jumala, joka on sinutkin luonut.
Mene mukaan kristillisen seurakunnan toimintaan ja ehkä löydätkin sen parhaimman ja tärkeimmän asian eli Jeesuksen.
Ja en halua saarnata sulle mitään, kerroin vaan tämänkin mahdollisuuden.
laitan tähän ihanan laulun, joka on minua koskettanut.
http://www.youtube.com/watch?v=SlZdZqG-VLs
Hei, älä raahaa mukanasi uuteen asuinkaupunkiisi entistä painolastiasi. Sekin auttaa että teet asioita uudella tavalla, mutta pidä samalla itsestäsi oikeasti. Masennuksen voi hyväksyä että pääsee sen kanssa eteenpäin. Työn kautta ei tarvitse itseään määritellä. Ei kannata sanoa itselleen etukäteen, että työpaikallakin jäisi yksinäiseksi, kiusatuksi ja heikoksi. Jospa tämänkin ajatuksen voi jättää siihen entiseen elämään ja asuinpaikkaan. Katso sitä etäämpää jo. Älä siis hylkää itse itseäsi.
Kiitos. Ongelma vain on siinä, että työpaikoilla(kin) olen jäänyt yksinäiseksi, ja joutunut kiusatuksikin. Minua on niin tönitty, kuin suljettu ulkopuolellekin. Tervehdyksiini ei vastattu, minua ei noteerattu lainkaan. Tiimityössä eräät tekivät mieluummin töitä vaikka vajaalla miehityksellä, kuin ottivat minut mukaan. Tuli elävästi mieleen peruskoulun aikaiset liikuntatuntien joukkuejaot.
Ainoa löytämäni paikka, jossa tuntuu, että minusta pidetään, ja että minua arvostetaan, onkin kuntosali. Kun hintakaan ei päätä huimaa, työttömänäkin on kuntosaliin helposti varaa, aionkin juuri kuntosalin tuoman, edes jollain tavalla itsetuntoa parantavan, kehonrakennusharrastuksen jättää ainoaksi asiaksi, jota enää teen tai kokeilen. Fyysinen kuntoni on jo aika hyvä, ja liikunta onkin osoittautunut varsin mainioksi henkisen hyvinvoinninkin lähteeksi.
Moi vaan. Kokeiles tehdä niin, että lopetat masturboinnin kokonaan. Lueskele tätä palstaa: http://www.reddit.com/r/NoFap Kunhan olet päässyt esimerkiksi ensimmäisen 30 päivän ohi, kokeile treffejä uudestaan. Uskon vahvasti, että ne alkavat mennä paremmin.
Kokeilin kyllä tuotakin, ja muitakin vinkkejä, joita luin esimerkiksi Lifehacker -sivustolta. Lopputulosta se ei muuttanut.
Treffit johtavat vain pettymyksiin, ja pettymykset syövät itsetuntoa, jonka uudelleenkokoamiseen sirpaleista menee päivätolkulla. Silloin mikään ei huvita, ja kuntosalillekin lähteminen tuntuu vaikealta. Ja koska kuntosali on miellyttävin paikka, mitä olen löytänyt, lienee viisaampaa vain lopettaa treffailu, unohtaa parisuhde, ja keskittyä lihasten kasvattamiseen.
http://www.iltalehti.fi/seksuaalisuusjasuhteet/2013083017432652_se.shtml
Mielenkiintoinen juttu. Muidenkin kannattaa lukea.
Mielenkiintoinen aloitus.
Minä en usko kohtaloon, vaan siihen että elämässä on tienristeyksiä. Voi kääntyä vasemmalle, oikealle, jatkaa suoraan. Kuin ne treffit joissa vain koukkasit johonkin suuntaan, mutta jatkoit suoraan. On risteyksiä joita et ole huomannut, eli asioita jotka on jäänyt tekemättä tai kokematta. Ihmisiä joihin ei tutustunut.
Parisuhteisiin pääsee eläinmaailmassa se jolla on vahva tahto yhdistettynä vahvaan fysiikkaan, siinä ei kohtalo vaikuta muutoin kuin siten sattuuko joku vahvempi ensin paikalle.
Joihinkin ihmisiin ihastuu vaikka he eivät ole edes kauniita. Yleensä he ovat iloisia, ja silmät kiiltävät. He eivät mieti kelpaanko minä, vaan mitä tehdään jotta olisi kivaa.
Ja muista että treffeihin tarvitaan kaksi, eli se toinenkin hakee jotakuta.
Tuo keskittyminen siihen mikä onnistuu eli kuntosaliin ja liikuntaan voikin tuottaa sellaisen tuloksen, että se tarttuu muihinkin elämän alueisiin. Sivutuotteena voi syntyä mitä tahansa, vaikka parisuhde tai uusi työ, kun ei enää kerta kaikkiaan jaksa miettiä mikä oli jatkuvasti vikana. Kun ei keskity entisiin epäonnistumisiin ja antaa mennä odottamatta mitään tiettyä asiaa, tulee samalla leikattua poikki pettymysten ja epäonnistumisten ketjut vaikka kuntosalin kautta.
Olen samaa mieltä. Yleensä rakensinkin juuri kuntosalin avulla itsetuntoni taas kohdalleen, treffien pettymysten jälkeen. Kuntosalitkin kun ovat varsin monipuolisesti varustettu peileillä, joista voi seurata muutakin, kuin sitä, miten tekee liikkeet... kasvanut lihas nostattaa miehistä itsetuntoa.
Mutta jotenkin siitä katoaa pointti, että romahtanut itsetunto pitää joka kerta parsia kokoon uudelleen. Jotenkin tuntuu selvältä, että työ ja/tai parisuhde eivät vain ole niitä asioita, jotka olisivat minulle valmiita. Mietinkin, pitäisikö sitä keskittyä esimerkiksi leuanvedon SM-kilpailuihin, olisin tulosten puolesta pärjännyt tänäkin vuonna aika hyvin.
Ettei nyt vain olisi niin, aloittaja-rakas, että sinä oletkin liian kranttu? Siihen olen nimittäin satoja ja taas satoja kertoja törmännyt miesten kanssa. Ei vaan kelpuuteta ketään. Ehkä joku niistä läskimmistä akoista oiskin sinut halunnut, mutta sinä et halunnut läskiä. Itse läskinä akkana en oo kelvannut kellekään. Aikoinaan juoksin treffeiltä toisille, kukaan ei kiinnostunut, päinvastoin, juoksivat karkuun. Kuulin jatkuvasti mielenkiintoisia tekosyitä, miksi piti yhtäkkiä karata treffeiltä. Läskiä ei vaan kukaan halua, enkä itsekään halua enää ketään. Vihaan ihmisiä :( Valitettavasti...
Itseasiassa, ei edes se "läskein" nainen halunnut minua. En juossut yhtäkään karkuun. Harva naisista sanoi suoraan, että kiitos, mutta ei kiitos, useimmat vain jättivät vastaamatta sähköposteihin, tekstiviesteihin tai puheluihin. Siis kohtelivat minua siten, etten olisi olemassa, kuten varsin monet muutkin ihmiset, niin miehet kuin naisetkin. Älä ymmärrä väärin, en kirjoita tätä siksi, että haukkuisin näitä naisia, tai naisia ylipäätään. Miehet tekevät varmasti aivan samoin. Suoraan sanominen on kuitenkin vaikeaa, on helpompaa vain lopettaa yhteydenpito. Raukkamaista, tietysti, mutta minkäs teet.
Toki, edes tämä "läskein" ei ollut loppujen lopuksi kovinkaan läski, vaikka selvästi olikin ylipainoinen. Ehkä ne isoimmat naiset eivät kirjoittaneet minulle, koska kerroin jo profiilissani kuinka paljon harrastan liikuntaa, mittani ja kuvani kertoivat kehonrakennusharrastuksestani, vaikken mitään kokovaatimuksia naisten suhteen esittänytkään. Ylipaino ei ole mielestäni mikään syy olla pitämättä toisesta ihmisestä, ylipainonhan voi aina laihduttaa.
Niin sinäkin voit tehdä, voit laihduttaa. Minulla oli vielä viisi vuotta sitten 15 kiloa ylipainoa, mutta nyt olen ihannepainossani. Kunto on myöskin ikäisekseni todella hyvä. Enkä koe, että olisin luopunut mistään, tai että tämä oli kovan työn takana. Päinvastoin, nyt minulla riittää paljon enemmän energiaa tekemiseen, kuin silloin, jolloin vain makasin vain sohvalla ja lihoin lisää.
Minä en yhdenkään runkkarin takia laihduta kuule poika grammaakaan. Olen täysin tyytyväinen itseeni juuri tällaisena, läskinä. Enkä edes kaipaa miestä, en ainakaan sellaista jolle en kelpaisi tällaisena! Mieluummin olen yksin kuin jonkun runkkarin arvosteltavana.
Sinun kannattaakin laihduttaa itsesi takia. Varmasti tiedät, että ylipaino altistaa erinäisille aineenvaihduntasairauksille, erityisesti 2-tyypin diabetekselle. Minulla on diabetes, muttei 2-tyypin, ja vaikkei tämä erityisen kurja tauti olekaan, mieluummin olisin ilman tätäkin.
Jos olet yhtään sellainen kuin minä olin ylipainoisena, olet myös aika usein väsynyt, ja jo kauppakassien kotiin raahaaminen saa hengästymään. Saatat myös valita paljon mieluummin hissin kuin portaat. Ehkä jalkasikin särkevät, kun ne joutuvat kannattelemaan ylimääräistä painoa.
Laihduta siis itsesi ja oman terveytesi tähden, ei se muille kuulu.
"Olen täysin tyytyväinen itseeni juuri tällaisena, läskinä."
Et ole. Sen tiedät itsekin.
Kultarakas, kyllä olen. Sitä sinä et voi tietää. Ja miksi täällä pitää aina vaan vittuilla toinen toisilleen? Onko se sinulta pois, jos minä olen lihava? Lupaan, että jos läskisairauksieni vuoksi tulee tilanne, että pitäisi mennä sairaalaan, lupaan tappaa itseni. Niin ei mene sinun pikkuisen rakkaan verorahoja läskisairauksieni hoitoon. Deal? :)
Ihmiset nyt ovat sellaisia, simpanssin lähisukulaisina osaamme olla hyvin julmia ja ilkeitä. Kettuilu keskustelupalstalla on yksi lievimmästä tavoista, mutta yhtä kaikki, samaa perusjuonta sekin. Tarvittaneen vielä satoja vuosia kulttuurista kehitystä, että viimeinkin ihminen vapautuu eläimellisistä vaistoistaan ja tavoistaan. Toivoahan on, eiväthän kaikki ihmiset nykypäivänä ole enää petoja toisiaan kohtaan. Vaikka sitä onkin vaikea uskoa. Jopa minä olen kokenut ihmisten taholta ystävällisyyttä, ja kyllähän sellainen lämmittää mieltä päivien ajan.
Mutta niin, usko pois, ei ne lihavuuden aiheuttamat sairaudet ole noin kevyen suhtautumisen arvoisia, vaikka ymmärrän kyllä, miksi niin ajattelet. Emmehän me koskaan ajattele, kun nautimme jostain, esimerkiksi alkoholista tai tupakasta, että maksu nautinnosta koittaa ennemmin tai myöhemmin. Meiltä puuttuu usein näkökyky tulevaisuuteen, ja elämme vain tätä päivää.
Uskon, että olet nyt onnellinen, olit läski tai et. Mutta sinäkin voisit uskoa sen, että jos laihdutat, et vain olisi onnellinen, olisit myös terveempi ja energisempi. Mitään sinä et menetä, kuin kiloja, ja saat niin paljon, luonnon sinulle tarkoittaman kehon ja kestävyyden. Eikä laihduttaminen ole vaikeaa, ei siihen tarvita poppaskonsteja, vain hyvin yksinertainen toimintatavan muutos riittää; vähennä esimerkiksi 25% siitä ruokamäärästä, mitä nautit nyt, syö hitaammin, jotta saavutat kylläisyyden tunteen vähemmällä ruualla, ja aloita vaikkapa puolen tunnin aamukävelyt, rauhalliseen tahtiin.
Ihmisen energiatalous on yksiuloitteinen jana; jos kulutat enemmän, kuin saat, laihdut.
Mietin itsemurhaa joka ikinen päivä. Mutta olen munaton raukka, joka ei pysty sitä tekemään. Siksipä ei paljoa kiinnosta, vaikka läskiyden myötä tulee diabetes ja verenkiertoelimistön sairauksia. Tupakoinnin myötä tulee syöpä (kyllä, tiedän että tulee, 4 lähisukulaistani on kuollut keuhkosyöpään, 2 ei edes polttanut tupakkaa, joten suvussa on vahvana). Mutta väliäkö tuolla, ei tällaista luuseria kukaan kaipaa. Elänyt täysin eristyksissä muusta maailmasta jo vuosikaudet. Kaikki on yritetty ja tehty mitä voidaan. Kiitos.
Ymmärrän oikein hyvin, mistä kirjoitat, koska olen itse ollut, ja olen toisinaan yhä, samassa tilanteessa. On päiviä, aika useinkin, kun millään ei vain tunnu olevan mitään väliä. Elämässä olevat hyvät asiat eivät tunnu silloin miltään. Joskus on niin turta olo, että voisi viettää tuntikausia(?) vain tuijottamalla seinää.
Tiedän kyllä, mistä tämä olo johtuu; yksinäisyydestä. Siis siitä, ettei yksikään muu ihminen (lähisukulaisten lisäksi) pidä minua tärkeänä, eikä ketään välitä, olenko minä olemassa vaiko en. Puhe siitä, ettei kukaan voisi pitää ihmisestä, joka ei pidä itsestään, on potaskaa. Sosiaalisena eläimenä ihminen TARVITSEE toista ihmistä, tarvitsee tunteen siitä, että on tärkeä. Jos kukaan toinen ei minusta pidä, on itsestään hyvin vaikeaa pitää.
Ymmärrän myös, miksei sinua kiinnosta terveytesi. Teet tavallaan hidasta itsemurhaa. Joskus olin samanlainen, ja välillä vieläkin tulee kausia, jolloin mietin, mitä järkeä on ylläpitää lihaksikasta kroppaa ja hyvää kuntoa.
Ei minulla ole antaa yleispätevää vastausta. Minun itsemurhani on estänyt äitini ja siskoni, joille en tahdo pahaa tehdä. On kuitenkin eräs neuvo, minkä voin antaa. Elimistömme on luotu liikkumaan, ja se palkitsee meidät mielihyvällä, joka riittää kääntämään mustankin päivän auringonpaisteeksi. Erityisen surkeana päivänä lähden pitkälle lenkille, ja kotiin palattuani olen raukean onnellinen.
Elämästä, jopa yksinäisen elämästä, voi saada ihan hyvän ja mielekkään, kun liittoutuu oman elimistönsä kanssa. Kun ymmärtää, miten mielihyvä toimii, kun ymmärtää, miten elimistömme toimii, oppii tapoja ja menetelmiä, joilla voi olon, joka on niin lähellä onnellisuutta, kuin se yksinäisellä ihmisellä voi olla.
Onneks olkoon vielä minunkin puolestani. * Tässä siulle synttäripulla/-munkki/-kakkukahvit *. Saa punttaajakin herkutella... ;)
Kiitos :) Se, että sain tähän aloitukseeni näinkin paljon viestejä, saa kyllä olon tuntumaan paremmalta, vaikka eivät nämä toki "aitoja" sosiaalisia suhteita olekaan.
On kuitenkin mukava tietää, että vaikka onkin yksin, ei välttämättä ole täysin eristyksissä.
Olen 19-vuotias tyttö. Kun täytin 18, äitini teki minulle kakun ja istuin kotona syömässä sitä yksin. Repikää siitä.
Ja nimenomaan painotan tässä tuota ikää. Jos olisin täyttäny 40 tai vastaavaa niin mua ei olisi vittuakaan kiinnostanut olinko yksin, koska mitä väliä siinä iässä, ei ainakaan mulle, jos siihen asti edes tulen pääsemään. Mutta tulin täysikäiseksi täysin yksin. Tästä syystä en uskalla edes ajatella, millaista on, kun täytän vaikka 30.
=> Jos olisin täyttäny 40 tai vastaavaa
Elämme kaikki tätä hetkeä, ja ikä näkyy parhaiten peilistä. Kyllä se tuntuu aina yhtä pahalta ellei ole kenellekään tärkeä. Olisit iloinen siitä että äitisi teki sinulle kakun, eikä vain ostanut sitä.
Minulle 18-vuoden ikä ei ollut hyvää aikaa, elämäni lähti käyntiin oikeastaan vasta 22-vuotiaana. Hyviä ja huonoja hetkiä on mahtunut sen jälkeiseen aikaan paljon.
Kurja juttu, jos se lainkaan lohduttaa, niin yksin istuin minäkin 18-vuotissynttärini. Ja 30-vuotis. Ja varsin todennäköisesti kaikki muutkin tulevat merkkipäivät.
Yksinäisen ihmisen täytyy olla vahva, todella vahva, jotta vain jaksaisi ylipäätään päivästä toiseen. Luulenpa, että jos henkiseltä vahvuudeltaan ihmisiä arvosteltaisiin, yksinäiset olisivat kärkipäässä.
Ainakin ne, jotka ovat vielä hengissä.
Minulle on sattunut kohdalle erilaisia naapureita. Osa ei "ilmoittaudu" ollenkaan, osa tervehtii kerran, osan kanssa ystävystyy mutta sitten se hiipuu, ja osa käyttäytyy kuin olisimme olleet kavereita aina.
Minä valitettavasti kuulun niihin joka luulen olevani epäkiinnostava, vaikkei siihen ole realistista syytä. Joskus vaan tuli muutama negatiivinen kokemus, mutta sitä ei pitäisi soveltaa kaikkiin ihmisiin.
Edellisessä asunnossani, edellisessä kotikaupungissani, minulla oli oikeastaan ensimmäistä kertaa hyvät välit naapureihini. Tosin, he olivat minua paljon vanhempia, 70-80 -vuotiaita. Oli kuitenkin mukava jutustella heidän kanssaan, ja kuunnella heidän tarinoitaan. Nyt paikassa jossa asun, suurin osa on minua nuorempia, tai lapsiperheitä. Kaipaan tuota vanhaa asuntoani, ja niitä naapureitani, mutta se lienee luonnollista. Ehkä ajan kanssa löydän täältäkin naapureita, joiden kanssa tulen toimeen, kestihän se viimeksikin vuosia.
Muuten tämä on kyllä mukava kaupunki ollut, ainakin toistaiseksi, on jotenkin vapauttavaa, kun täällä ei ole mitään menneisyyden painolastia. Voin jollain tavalla mennä vapaammin eri aktiiviteetteihin, en sitten tiedä, mistä johtuu. Vaikka olen edelleen hyvin yksinäinen, koen silti olevani onnellisempi.
Ensi viikolla aloitan uuden harrastuksen, nyrkkeilyn. Hehe, vähän itseänikin naurattaa nämä harrastukseni ja kehoni, suhteessa mieleeni :) Harva ehkä ajattelee nyrkkeilykehässä, tai muuallakaan, että kalju, tatuoitu ja lihaksikas mies ei olekaan vanha linnakundi, vaan hyvin ujo ja itsestään epävarma hiirulainen.
Epävarma hiirulainen... :) minusta sie kuulostat hivenen hotilta hiirulaiselta, jos suot anteeksi näin epäkorrektin ilmaisun. Kuulostat fiksulta ihmiseltä, elämä on tosin näyttänyt sulle kurjempia puoliaan. Hyvä että olosi on jo jonkin verran parempi - toivottavasti uusi harrastuskin tuo mielekkyyttä ja hyvää oloa.
Haha, hottis hiirulainen :) Ei sentään. Tiedostan kyllä olevani ruma mies, naamaltani, mutta tiedostan myös, miten lihakset ovat tehneet minusta naisten silmissä haluttavamman. Koska esiinnyin treffiprofiilissani ihan omalla kuvallani, normaalissa kuvassa, ei mikään pullistelukuva, lihakset kuitenkin näkyivät siinäkin, ja ne taisivat kiinnittää naisten huomion. Eihän siinä ole mitään väärää sinänsä, samalla tavalla miehetkin tekevät. Kyllä itsetuntoani kieltämättä kohotti, kun naisten päät kääntyivät kesällä uimarannalla :)
Kerroin kyllä pitäväni tatuoinneista, vaikkei niitä kuvassa näykään, ne jäävät paidan alle piiloon. Seuraavat tatuoinnit tulevatkin sitten käsivarteen, näkyville. Tatuointeja voidaan pitää rumana, mutta minusta ne ovat kauniita, ja alan hankkimaan niitä lisää, tiettyyn rajaan asti. Kokonaan en itseäni aio kuvilla sentään peittää.
En tiedä, en pidä itseäni fiksuna ihmisenä, koulutkin jäivät kesken aikanaan. Kirjoitustaitoni saattaa saada minut vaikuttamaan älykkäämmältä kuin olen, ja taidankin olla pettymys kun tavataan kasvokkain. Olen pohtinut, että myös ääneni voi olla ongelma; joskus menee viikkoja / kuukausia, etten sano muuta kuin "moi/kiitos/näkemiin" kaupan kassahenkilölle tai kuntosalin vakiokasvoille. Ääneni murtuu helposti, eikä siinä ole mielestäni "miehekästä" syvyyttä, varmasti käytön puutteen takia.
Olen ajatellut tätä(kin) lähteä nyt korjaamaan nyt sillä, että ensiksi ostan Sing Star -pelin, ja alan laulelemaan kotona omaksi (ja naapurien!) iloksi. Kun olen ensin näin harjoitellut, aion lähteä karaokeiltoihin. Siinäkin mennään niin pahasti mukavuusalueeni ulkopuolelle, että sen on pakko tehdä hyvää! Siksi minä nyrkkeilynkin aloitan, minä nimittäin pelkään ihan tuhottomasti ajatusta siitä, että joku löisi minua, tai että minä löisin jotakuta. Nyrkkeilyssä voin kohdata pelkoni turvallisesti, sääntöjen puitteissa.
Hehe, hieman kyllä vieläkin naurattaa se, mitä ensimmäinen vastustajani mahtaa miettiä :D Kehään astuu lihaksikas, tatuoitu kaljupää, joka ei paljoa hymyile, mutta syvällä sisimmässään pelkää ihan kaistapäisesti ja olisi mieluummin melkeinpä missä tahansa muualla, kuin kehässä!
Harjuvalta siis, kirotusvire paholainen huonossa paikassa :)
Hottis on subjektiivinen käsite... :) yks tykkää kauniista pojista ja toinen vähän rosoisemmista. (Miulla alkaa nykyisin hälytyskellot soimaan jos toinen on liian lihaksikas, mutta kauniit pojatkaan eivät sytytä.) Mutta kuulostaa positiiviselta että jaksat kokeilla uusia asioita ja haastaa itseäsi. Kumpa itekin uskaltaisin kohdata pelkojani... Mutta että, jos tuonne karaokeen vielä lähdet niin aika epeli heppu olet! :D
Taidat olla analysointiin taipuvainen. Suurta fiksuutta ei ole minullakaan vaikka olen päällisin puolin akateeminen, olen kyllä ihan aito puupää. :) Kaitpa täällä pärjätään jos asenne on kohdallaan?
"Kehään astuu lihaksikas, tatuoitu kaljupää, joka ei paljoa hymyile, mutta syvällä sisimmässään pelkää ihan kaistapäisesti ja olisi mieluummin melkeinpä missä tahansa muualla, kuin kehässä!"
Niin, ei kai sinne kehään hymyilemään mennä. :D Oli pakko päästä sanomaan...
Kauneus on toki katsojan silmissä, olen lihaksikas, mutten mielestäni liiaksi asti, koska harrastan myös paljon aerobista liikuntaa. Olen ikäisekseni hyvässä kunnossa, eikä isot lihakset ja hyvä aerobinen kunto asu kovinkaan helposti samassa kropassa. Rasvaprosenttini on huippu-urheillijoiden tasolla, mikä saa tietysti lihakset näyttämään paremmilta, kun niiden päällä ei ole rasvakerrosta.
Kaunis poika en todellakaan ole, kirveellä veistetyt piirteet ja kuoppainen iho saa minut ehkä näyttämään enemmänkin julmalta, kuin rosoiselta. Etenkin kun en juuri hymyile, vieläkään, vaikka olen sitäkin taitoa yritellyt opetella.
Kyllä joku kuitenkin ulkonäöstäni pitää, sainhan omalla kuvallani aika paljon viestejä. Jotkut pyysivät toistakin kuvaa, sellaista, missä näkyisi päivämäärä, eivät ilmeisesti luottaneet kuvani kertomaan informaatioon. Heille sitten toki lähetinkin ihan uunituoreen otoksen, eivätkä viestit siihen loppuneet. Viestit loppuivat vasta, kun tavattiin kasvokkain, mikä tuo väistämättä mieleen sen, että vika voisi olla heikossa äänessäni. Vaikka olenkin lopettanut parisuhteen etsimisen, äänelleni haluan silti jotain tehdä, ja luulen, että sekin paranee, kun alan käyttämään sitä enemmän.
Luulen, että kyllä sinne karaokeen sitten menen, kun olen ensin kotonani hieman treenaillut :) Olen viimeisen vuoden aikana hypännyt niin monta kertaa mukavuusalueeni ulkopuolelle, ettei askel kuulosta kovinkaan suurelta. Olen vieraassa kaupungissa, kukaan ei tunne minua täällä, joten mikä on pahinta, mitä voisi sattua? Minut naurettaisiin ulos. Minulle on naurettu muutenkin jo elämäni aikana, joten ei vaikuta kovinkaan suurelta asialta.
Samalta kannalta sinunkin olisi hyvä miettiä pelkojasi; mikä on pahinta, mitä voisi sattua? Ellei pahinkaan ole loogisesti ajatellen kovin pahaa, mitä menettävääkään tässä on?
Tämä kirjoittelu helpoittaa kyllä yksinäistä oloa, ainakin minulla. Olisikin mukava löytää sähköpostittelukaveri, jonka kanssa voisi pohtia maailman menoa ja syntyjä syviä. Sellaisia olen kyllä tämän palstan kautta löytänyt, mutta nekin ovat sitten hiipuneet.
Tosiaan, ei kehään hymyilemään mennä, saattaisi huolestuttaa vielä hieman enemmän, jos ottelukumppanilla olisi naamallaan lisäksi vielä sadistinen hymy :D
Sattuuko siulla hätävaramailia olemaan, jonka osoitteen voisit antaa..? Jotain kysyisin...
Loin tällaisen hätävarameilin: harjuvalta at europe.com
Kysy mitä vaan, minä sitten vastaan mitä vaan :)
Kappas.
Olemme melkein saman ikäisiä ja tuossa yhtenä päivänä mietin tuota samaa syntymäpäiväjuttua. Viimeksi ei tullut yhtään viestiä, ketään ei viissiin kiinnostanut.
Olen myös sinun tavoin käynyt salilla ja lenkkeillyt sekä urheillut jumalattoman himona. Kävi kuitenkin niin että pukkasi päälle ylikunto ja nyt olen vain väsyneempi eikä jaksa mitään tehdä. No onneksi tästä selviää viikossa kun muistaa ravinnon ja levon.
Sosiaalinenkin olen yrittänyt olla, käynyt yksin baareissa ja juottoloissa, joskus jonkun kanssa olen jopa puhunutkin ja yleensä joku nainenkin on osoittanut jotain kiinnostusta mutta ei ne koskaan ole sen pitemmälle johtaneet. Ja kun vielä asuu tämmöisessä perähikiässä niin paikallisten kanssa ei kannata edes jutella koska niillä on NIIN omat piirit ettei niiden sisään kannata edes yrittää. Kontakteja on yritetty luoda ja yritetty olla sosiaalinen mutta ei se vaan onnistu. Vaikka miten sosiaalinen olen niin viikonlopun olen aina yksin. Viikolla harrastukset vie kaiken ajan joten ne ovat helpompia kun ei tarvitse käydä kuin töissä, salilla, lenkillä ja nsyönnin kautta nukkumaan.
Työpaikaikka minulla tosin on ja pidän työstäni, ongelmana on vain se että ole liian kiltti ja omakohtaisen kokemuksen mukaan kiltteyttä käytetään aina hyväksi jossain vaiheessa. Melkein jokainen ihminen sen tekee. Tämä taas johtaa siihen että työ menee jossain vaiheessa vituilleen. Näin on käynyt aina mutta en ole alkanut itseäni ilkeämmäksi muuttaa koska silloin pelkään että pollani räjähtää.
Kiteytettynä koko skaala voidaan sanoa että et sinä ole ainut jolla on samankaltaisia ongelmia. Minulle on jopa sanottu että olen komea ja hyvännäköinen mutta eipä sekään ole mihinkään johtanut. Kirjoituksessa herätti mielenkiinnon se kuinka hyvin ja fiksusti osaat asiat ilmaista, minun on vaikea uskoa että et pystyisi samaan jonkun kanssa kasvotusten. Ehkä sinulla on sama ongelma kuin minulla, tulee jonkinlainen tiedostamaton paniikki ja pelko että loukkaa toista sanomisillaan, varoo sanojaan ja vaikuttaa varautuneelta.
Ylikunto se on minullakin uhkana, kun muuta elämänsisältöä ei ole, tulee elämä täytettyä urheilulla. Ne pakolliset lepopäivät tuntuvat karmeilta, kun ei keksi mitään, mitä tehdä, ja veri vetäisi juoksulenkille tai kuntosalille. Olen yrittänyt täyttää näitä tyhjiä hetkiä muilla asioilla, esimerkiksi leipomisella(!) tai kirjoittamisella, mutta kumpikaan ei, ainakaan vielä, ole tuonut samanlaista henkistä tyydytystä kuin liikunta.
Pieneltä paikkakunnalta minäkin olen kotoisin, mutten usko, että sen omissa piireissä olisi ollut yksinäisyyteni syy. Sama yksinäisyys on jatkunut täällä, suomalaisittain suuressa, kaupungissakin, vaikka ihmiset tuntuvatkin olevan mukavia. Eipä sillä, ne ihmiset, joihin täällä olen tutustunut, olen löytänyt kuntosalilta, ja sieltä löysin tuttuja myös edellisessä kotikaupungissani. Pidän pientä toivoa yllä, että näistä tutuista kasvaisi vielä kaveruus- tai ystävyyssuhteita.
Olen samaa mieltä siitä, että kiltteyttä käytetään hyväksi. Vielä kun töissä olin, sen huomasi selvästi, mutta kun lopetin olemasta kiltti, niin tuntui, että minua kunnioitettiin enemmän, vaikka jäinkin yksin. Mieluummin siis yksinäinen k*sipää kuin hyväksikäytetty yksinäinen. Lopputuloshan on oman itsensä kannalta sama.
Minua taas on sanottu harvinaisen rumaksi mieheksi :P Mutta, kuten aloituksestani käy ilmi, vientiä treffirintamalla riitti silti, ehkä joihinkin vetoaa karu, kirveellä veistetyn, kraateripeitteisen ihon, synkkä miehinen komeus. Ei niistäkään mitään tullut, ja päätin luovuttaa. Itsetuntoa ei riitä tuhlattavaksi asti, ei enää.
Ajattelin vaikuttavani varautuneelta, ja hienovaraisesti yritinkin tästä treffikumppaneilleni vihjaista. Kuitenkin, tunsin tapaamisissa itseni rennoksi ja hyväntuuliseksi, jännitin tietysti etukäteen, mutta jännitys kaikkosi kun ensimmäistä kertaa näin treffini. Yksi heistä kirjoitti myöhemmin, etten vaikuttanut lainkaan ujolta introvertilta, jollaiseksi olin itseni kuvaillut.
Enpä siis oikein tiedä. Minusta tuntuu, ettei yksinäisyys ole tietystä käytöksestä johtuvaa, vaan sillä on jokin syvempi pohja. Ehkä me ihmisetkin eritämme "sosiaalisuusferomonia", mitä se sitten onkaan, ja jos sitä ei geenivirheen yms takia erity, jää ihminen yksinäiseksi, teki sitten mitä temppuja tahansa. Kovin lopulliselta tämä yksinäisyys ainakin tuntuu.
"Hänen sanoi, että olisin ollut täydellinen mies hänelle, mutta kun tunteet eivät syty, niitä ei voi pakottaa syntymään, ja eihän siitä voi olla kuin samaa mieltä. "
Kukaan nainen ei pysty yhden tapaamisen perusteella noin sanomaan. Kyse oli epäilemättä ulkonäöstäsi johtuvaa tai jostakin muusta tilanteesta tms.
Halusiko yksikään tavata myöhemmin? 4-6 tunnin ensitreffit kuullostavat varsin pitkiltä.
No, siitä, sanoisiko yksikään muu nainen noin, en tietenkään osaa sanoa mitään, mutta niin tuo nainen minulle kirjoitti. Tapasimme kasvokkain vain kerran, mutta kirjoittelimme pitkiä sähköposteja ja puhuimme tuntikausia puhelimessa. Ensitapaamisen jälkeen iskikin tuttuun tapaan "kiireet", ihmisten, niin miesten kuin naistenkin, lienee vaikea sanoa, ettei vain kiinnosta. Ymmärtäähän sen, aika harva tietoisesti haluaisi loukata.
Useimpien kanssa tapasin toisen, kolmannenkin kerran, mutta viimeistään kolmansiin treffeihin ne sitten jäivät.
Minustakin 4-6 tunnin ensitreffit olivat pitkiä, siksi minulla olikin niiden jälkeen yleensä toiveikas olo jatkosta. Tulin kuitenkin oppineeksi, ettei ensitreffien pituus korreloi menestyksellisen suhteen kanssa.
Järkevämpää tavata nopeasti kuin olla liikaa virtuaalisessa yhteydessä, koska mieli voi muuttua ensitapaamisen jälkeen. Virtuaalisuuden kautta voi taas tulla pelkkiä mielikuvia, jotka rikkoutuvat heti ensitapaamisen yhteydessä.
Mielenkiintoista on silti tietää että mitä tapahtui noiden 2 tai 3 treffien jälkeen? Sama tilanne eli kaikki sujuivat hyvin mutta lopulta vain jompi kumpi ei halunnut tavata?
Olen samaa mieltä, ja yritinkin saada tapaamiset järjestymään mahdollisimman pikaisesti, pitäen kuitenkin huolta herkästä tasapainosta, ettei nainen kokisi, että painostan häntä. Vaikutan kuvani ja kirjoitteluni ansiosta erilaiselta ihmiseltä virtuaalisesti, kuin mitä olen tietokoneiden ulkopuolella, ja luulenkin, että olin jollain tavalla pettymys näille naisille. He ehkä odottivat jotain muuta, kuin mitä saivat.
Niin, mielestäni kaikki sujuivat hyvin, toisien tai kolmansien treffien aikanakin, mutta poikkeuksetta kävi niin, että nainen joko kertoi suoraan, ettei halua enää nähdä, tai sitten heistä tuli "kiireisiä". Ei siis niin, että minä en olisi enää halunnut tavata.
Miksi näin kävi, siihen minulta ei löydy vastausta, en ainakaan usko, että se johtui käytöksestäni. Siis ainakaan muussa mielessä, kuin siinä, etten käyttäytynyt niin, kuin minulta odotettiin. En osaa lukea naisia sellaisella tavalla, että tietäisin miten eri tilanteissa tulisi toimia, enkä siis tiedä, "odotettiinko" minun joissain tilanteissa tekevän fyysistä aloitetta, vai oliko oikein se, että "pidin käteni itselläni."
Hieman ihmettelen sitä miten sait lähes koko ajan treffikutsuja ja siitä huolimatta kaikki olisivat menneet samalla kaavalla.
En usko naisten ainakaan lähteneen sen takia että olisit ollut "liian puhelias" tms. Luultavasti voi tietysti sanoa että ulkoinen habituksesi auttoi pääsemään useisiin tapaamisiin mutta sitten jotkut muut seikat vaikuttivat ettei haluttukaan enää uudemman kerran tavata.
Noin pitkistä treffeistä ja useista tapaamisista niin voisi sanoa että aika paljon sitä kiinnostusta on taustalla ollut.
Oletkohan sanonut joistakin asioista liian rehellisesti tai jotakin muuta vastaavaa? Tai sitten ovat naiset pelästyneet jotakin juttua minkä ovat huomanneet tai olet kertonut tms.
Erikoiselta silti tuntuu että saat kymmeniä tapaamisia aikaiseksi ja siltikään ne eivät johda edes lisätapaamisiin.
Sitä samaa olen minäkin ihmetellyt, mutta en ymmärrä naisia niin hyvin, että osaisin minkäänlaista selityksenyritystä tarjota. Eikä naisia toki voi niputtaa yhdeksi keoksi, naiset ovat yhtälailla yksilöitä kuin miehetkin.
Olen samaa mieltä siitä, että oli juuri ulkoinen habitukseni, lihakset ja tatuoinnit, jotka saivat aikaan naisten kiinnostumisen minusta. Epäilenkin, ettei jutuista tullut sen enempää siksi, ettei käytökseni taida vastata sitä, mitä minusta ulkonäön perusteella voisi odottaa.
En usko, että naiset olisivat pelästyneet asioista, joista kerroin, ei minulle ole elämässäni kuitenkaan niin järkyttäviä tilanteita eteen tullut. En kertonut heille elämäni mustista puolista, enkä masennuksesta, enkä tietenkään itsemurha-ajatuksistani.
On se toisaalta mukava huomata, että jonkun muunkin mielestä tilanteeni tuntuu erikoiselta. Jollain tavalla se saa minusta tuntumaan oikealta vaihtoehdolta sen, että lopetan parisuhteen etsimisen ja keskityn urheiluun. Toki, jos olisin sellainen mies, saattaisin kehoni avulla saavuttaa yhdenillan suhteita menemällä näytteille kaupungin lihatiskeille, mutta minussa on mieheksi sellainen(kin) vika, ettei seksi juuri kiinnosta minua. Voihan olla, että se oli ongelma näissä tapaamisissa, ehkä minulta odotettiin seksuaalista aloitetta, ja kun en sitä tehnyt, tulkittiin niin, etten minä halua kyseistä naista.
Vähän vaikea toki arvailla, kun ei yksikään kertonut, miksei halua enää nähdä. Ehkä he eivät itsekään tienneet.
Harjuvalta.
Olen pohtinyt oman yksinäisyyteni syytä jo pienestä lähtien. Usein olen laittanut sen ujouden ja arkuuden piikkiin. Olen tajunnut sen, että maailmassa on vain pakko olla yksinäisiä, olemattomia ihmisiä, jotta olisi olemassa ihmisiä, joilla on aina seuraa ystävistään. Ei ole tasapainoa, jos meitä ei olisi.
En itse ole vahva, enkä usko, että jaksan tätä vielä kymmenen vuoden päästä (vaikka olenkin vielä nuori - mutta jos elämäni on tätä ollut tähän asti, niin vaikea uskoa, että se olisi yhtään erilaisempi kymmenen tai useamman kymmenen vuoden päästä).
Kyllähän se, että olet tähän asti jaksanut, jo kertoo sen, että olet vahva ihminen, vaikkei sinusta siltä tuntuisikaan. Sosiaalisen eläimen vahvuutta on juuri se, että yksinään pärjää, vaikkakin heikosti, mutta pärjää kuitenkin. Mietitään hetki esimerkiksi vankiloiden eristysrangaistusta, sitähän pidetään nykyisin erityisen julmana rangaistuskeinona. Toki, ei vapaalla jalalla olevan yksinäisyys ole puhtaasti katsoen sama asia, mutta niin, minusta käytännössä on. Rikollisia, erityisesti murhaajia, pidetään "vahvoina" ihmisinä, ja he ovat yleensä vankilapopulaation väestöpyramidin huipulla, mutta eristysrangaistuksessa hekin murtuvat. Kun taas sellaiset ihmiset, kuin sinä, minä, ja monet muut tällä palstalla, kärsivät hiljaa, mutta eivät murru.
Valitettavasti en usko, että jos elämäsi on ollut tähän astikin yksinäinen, se ei muuksi ajan saatossa muutu. Omien kokemukseni nojalla olen tämän suhteen hyvin pessimistinen.
Onhan niinkin, että ihminen, kuten muutkin eläimet, vahvuuksine ja heikkouksineen edustaa Gaussin käyrää; jotkut kuuluvat toiseen ääripäähän, muut toiseen, mutta useimmat ovat siinä keskellä. Luulenkin, että me yksinäiset olemme niitä, jotka asutamme käyrän vasemmanpuoleista, "väärää" reunaa. Luonnonvalinta vaikuttaa kivalta ja tehokkaalta asialta, mutta ei juuri silloin, kun luonto toteaa, että tästä yksilöstä ole sukuaan jatkamaan.
luin palstan ja ajattelin kommentoija semmosta et susi laumassa on aktiivisia susia 5-15kpl ja ei aktiivisia noin 2-4kpl ja tästä laumasta noin 1%on hylättyjä susia per lauma AINA, ja musta on tuntunu et nii se menee myös ihmisrintamalla
on ihmisiä mitkä on luonostaan aktiivisia ja niitä mitkä on laumasta hylätty.