Raimo 'Raato' Summanen

Iskis kirjoitti:

Kun Raimo Raato Summanen tuli kovalla kohulla suomen kiekko a-maajoukkueen valmentajaksi ja alkoi kaivaa verta nenästää heti ensimmäisinä päivinä, niin ajattelin silloin, että voiko olla mahdollista, että noinkin kokenut ja raavas mies voi olla niinkin lapsellinen ja käyttäytyä tavalla, joka on saanut lähes jokaisen suomen kiekko a-maajoukkueen pelaajan hakemaan askeliaan ja aiheuttanut toimillaan se, että itse Kalervo Kummola joutuu nyt miettimään sitä tosiseikkaa, että Summasella on kärpänen ehkä mennyt liian syvälle persesilmään. Jotta asia olisi poissa päiväjärjestyksestä on Kummolan ehkäpä ruvettava todellakin rajuihinkin ja armottomiin toimenpiteisiin, jotta asiaan saataisiin, joku tolkku ja kärpänen saataisiin pinsettejen avulla ulostettua pois Raimo Summasen ah niin kiinteästä ja ruskettuneesta peräpäästä. Tämän vuoksi Kale Kummolan on syytä käydä baarikaapilla ja ottaa sieltä ensin miestä väkevämpää, jotta miehellä olisi edes jotakin asiaa Summaselle, sillä nythän voi hyvinkin olla niin, että Summanen on aivan itse keksinyt koko tarinan tästä tapahtumasta ja pistänyt sen aivan härskisti ja haikailematta itsensä ja Kalervo Kummolan syyksi. Tämä tapaus on siis syytä tutkia huolella, ennenkuin ruvetaan hutkimaan, mutta tätä ennen on varmasti syytä varautua ja onkin syytä varautua siihen tosiseikkaan, että SUOMEN KIEKKO A-MAAJOUKKUE tekee nyt sen rajun tempun johon suomalaisessa urheilussa ei ole totuttu ja alkaa ottamaan itseään niskasta kiinni, siten että saadaan ryhtiä siihen tekemiseen, tunnetasoihin ja jopa luisteluunkin, kuten jo Aravirta aikoinaan sanoi, niin nyt mennään hyvällä sykkeellä ja sen jälkeen mennään ehkäpä jopa vielä kovemmalla sykkeellä ja ammutaan one timer oikeaoppisesti, jotta saadaan vastustajan puolustus pysymään kurissa ja kuten Aurinkokuningaskin sanoi, niin HOLD YOUR HORSES sano ruottalainen kun suomalaista takaa yritti, ja tämän jälkeen voidaankin miettiä kunnallistalouden suhdetta koronaan, onko se liian pessimistinen vai onko arvio sittenkin liian optimistinen, jotta kiekko pystyttäisiin ampumaan kohti maalia siten, että jokainen tarina täytynee aloittaa alusta, mikä on varmasti ihan viisas päätös. Eli, minä synnyin Kemissä kahden vanhempani syliin, joista molemmat ovat minulle täysiä mysteerejä. Äidistä olen kuullut monta tarinaa, yhden mukaan olin iloinen yllätys perheeseen sillä lääkärit olivat epäilleet lapsensaantia äidilleni tehdyn toimenpiteen jälkeen. Noh, jokatapauksessa olen aina ollut jokin Toivon ja Rakkauden Väline kaikille lähisukulaisilleni äidin puolelta, vaarini oli näet kuollut vain kaksi viikkoa ennen syntymääni. Lisäksi kun laskee sen, että olen iloinen ja värikäs persoona, jossa riittää hyväntahtoa ja mielikuvitusta, on yhtälö selkeä kylmän harmaassa pohjolassa.

Ei taida olla kovinkaan suuri ihmetys se, etten ensimmäisistä elinvuosistani osaa kertoa mitään sen tarkempaa, omaan vaan muistikuviksi kehittyneitä oletuksia, jotka olen saanut mieleeni tarinoista ja kuvista lapsuuteeni liittyen. Puolentoista vuoden päästä minulle syntyi pikkuveli, tuolloin asuimme jo Riihimäellä ja isä reissasi sähkömiehentöissään ulkomailla. Äiti sitten piti huolta meistä ja maalasi taidettaan. Muistanpa joskus jopa että Peltosaaren koululla oltiin jossakin kuvataiteen kurssilla ja minä piirsin kirahvia värityskirjan läpipiirtokalvolle. Olin varmaan värittänyt itse kirahvin kuvaa tai jotain, äiti kävi minua neuvomassa. Istuin luokan vasemmassa takanurkassa tai keskivaiheilla vasemmalla reunalla, hankala muistella kun on ollut niin pieni, ei osaa suhteuttaa. Muistan kuinka verhot olivat semmoista tummaa raskaanvahvaa kangasta, vaalentuneet kuitenkin toiselta puolelta ja jos oikein yritän, muistan punaisen hihan. Minulla oli varmaan punainen pusero.

Äiti oli Peltsin aikoinaan melkein julkkis, lehtimiehet kävivät jopa tekemässä jutun äidistä ja ikoneistaan, minä olin tullut ovella vastaan laukomaan viisauksiani ja päässyt täyttämään ensimmäistä kappaletta puolen sivun jutussa Riihimäen paikallislehdessä. Veli taas pääsi kuvaan ihan, nyyköttämään äitiä vasten kun hymy kasvoillaan esittelee komeaa ikonia. Harmiksi mustavalkoinen kuva ei anna teoksen nousta oikeuksiinsa. Muistan äidistä pieniä paloja, sitkeän lihakeiton, makaroonilaatikon jonka piilotin roskiin ja josta sain satikutia. Muistan kun minulta vietiin tutti kauheaksi harmiksi ja kuinka suuri sota aina tuli siitä, että rikoimme LP-soittimen levyneulan jatkuvasti. Ne ajat olivat onnellisia, en halua muistaa hetkiä, jolloin äiti oli hiljaa kyynel silmässään, kun epilepsiakohtaus yllätti tai kuinka vanhemmat riitelivät. Suurena tunteenpurkauksena muistan kun herätessä kipusin sängystä ja ovelle, näin vanhempieni halaavan ja sain hysteerisen itkukohtauksen, ehkä se oli sitä, että isä oli vieras ihminen lyhyen elämän eläneelle pienelle, joka ei muista omaa isäänsä kolmen kuukauden poissaolon jälkeen ja joka säikähtää äidin puolesta löytäessään oudon ihmisen aamulla kotoa.

Isän reissailu oli äidille hyvin raskasta, koko elämänsä kemissä viettäneelle nuorelle naiselle muutto etelään kahden lapsen kanssa ja elämä yksin kun mies kantoi ruokaa pöytään kuukausienkin poissaolojen välillä, lisäksi miehen työasioiden hoito amatööritasolla kotoa käsin oli oma taakkansa. Rahasta oli kinaa, kirjeillä pidettiin yhteyttä ja äiti kyllästyi pihistelemiseen, opetteli tekemään lampunvarjostimia, joiden myyntituloilla maksoi sitten oman ruokansa. Talousrahat taas riittivät hyvin lasten ruokiin. Kuitenkin vuodet kuluivat minun päässäni hyvin nopeasti, kävin musiikkileikkikoulua ja tanssin ja lauloin, joka on dokumentoitu jokaikisellä mahdollisella tavalla omaksi harmiksi ja onnekseni. Olin perheen suurin pienin ja muistan kuinka tärkeä paikkana Kemin mummula oli minulle, itkeä raivosin aina kun lähdimme takaisin etelään. Mummuni on ollut minulle aina se yksi ymmärtäjä, meillä on miltei telepaattinen yhteys vaikka ikäeroa onkin 51 vuotta. Itseasiassa olen pariin otteeseen tuntenut suurta sydämenpaloa Kemiin pääsemisestä, esimerkiksi ihan pienenä äitini eläessä kun lähdin ystäväni kanssa sukkahoususiltaan kävelemään kemiin ja kun ystävällinen naapuri käytännössä pelasti henkemme suostuttelemalla meidät palaamaan takaisin kotiin. Ajatus oli, että olisimme voineet nukkua vaikka tienvarsien hiekkapömpelöissä. Tämä tapahtui kun olin 3-4 vuotta. Äiti varmaan huomasi perheen huonovointisuuden kun seuraavaksi muistan meidän palanneen kotiin pohjolaan.

Eroa tehtaillessa äiti asui pohjoisessa ja tunsi olonsa tukalaksi, onneksi sentään oli mummu ja eno lähellä, että äiti sai rauhassa parannella elämäänsä sydänsurujen ja stressin keskellä. Sairasteluakin oli ilmassa, nuha tai muunlainen yskä tuntui vaivaavan loputtomiin. Lääkäri oli julkeasti kehottanut vaan jättää juomiset vähemmälle, kun äiti ääni käheänä oli mennyt kysymään syytä. Isä otti yhteyttä ja pyysi perhettään Intiaan elämään kanssaan, uutta mahdollisuutta yhteiseen elämään lastensa ja vaimonsa kanssa. Me sitten lähdimme, asuimme Intiassa kaksikerroksisessa betonitalossa ja isä kävi voimalalla töissä. Meillä oli alhaalla tupakeittiö ja ruokatila, muurilla varustettu sisäpiha, aidattu etupiha ja ylhäällä nukkuma- ja muut elintilat. Minun ja veljeni huone oli kapea yksi-ikkunainen huone, jonka seinät olivat muistaakseni sinapinkeltaiset, huoneen perällä oli pitkä puusänky, jonka päällä oli katosta asti valkoinen verkko. Nukuimme normaalisti pää toisen jalkopäässä ja pienten alkuvaikeuksien jälkeen se sujui ihan hyvin. Muistan hopeisen ruukun leikeissämme, joka kolhiintui aivan, oli jotain pehmeää ainesta. Lisäksi muistan kamalan paksun asterix-kirjan, joka oli pääasiassa englanniksi, kaapin ruokatilamme päädyssä portaiden vieressä jonka takana oli sisiliskoja ja joita tykkäsimme säikytellä koska ne tiputtivat häntänsä lattialle sätkimään. Maitojauhetta ryystimme ja kanaa oli jokaikinen päivä, muistan jo nyrpistelleeni nenääni kanamenuulle.. Mutta kokemuksena oli erittäin kiehtovaa nähdä kun päivällinen teurastettiin takapihan altaalla. Pihalla oli käärmeitä, minäkin olin seurannut yhtä kivenkoloon ja kurkkinut vielä perään. Onneksi se ei sentään hyökännyt, metrin pituinen oli ainakin. Lisäksi naapurit joskus lähtivät pariksi päiväksi muualle kun talossa oli nähty kuningaskobra, tiikeri oli hypännyt bussin eteen jossain viidakon sivussa ja minä veljeni kanssa varastimme jonkin onnettoman paimenen kilipukin laitumelta. Isä myöhemmin kertoi lähettäneensä rahaa paimenelle pukista vuokraksi, että lapset saivat pitää lemmikkinsä. Meille tyytyi vaan toteamaan myöhemmin pukin kohtaloa ihmetellessä että "Kai ne on sen jo syöny".

Kokkimme Aziz oli aika hermona aamuisin kun pukki oli papanoinut pitkin poikin takapihaa. Me taas tykkäsimme pitää sitä etupihalla vapaana kun siinä oli korkea aita ja äiti otti aurinkoa. Muistan harjanneeni sitä mustalla harjallani. Kilipukki oli aivan musta, rinnassa sillä oli vähän valkoista ja sen virallinen nimikin oli Kilipukki. Se oli ainoa, jonka saimme laitumen eläimistä kiinni. Myöhemmin ajattelimme että Kilipukilla on yksinäinen olo ja rahtasimme sille äidin, viimeisimmillään tiineenä olevan vuohittaren, jonka johdosta isän otsavaltimo pullistui ja me saimme nopeaan tahtiin palauttaa tulevan äidin laitumelleen. Muita mukavia tarinoita joita isä muunmuassa tykkää kertoa, on se, kuinka minä ja veljeni onnistuimme jäädä mutakuoppaan jumiin. Jompikumpi meistä pääsi irti ja hakemaan isän paikalle, joka sitten vei molemmat suihkuun. Veli oli kuulemma huutanut isän meitä vaatteet päällä suihkutellessa "Päästä mut pois tai mää oskennan!". Isä muistaa aina lisätä nokkelan vastauksensa "Ihan sama vaikka paskentaisit mutta nyt olet siinä". Iskä on niin fiksu.

Mitähän muuta me intiassa, opin yhden sanan englantia: "no". Kokilla oli ihmeteltävää kun lapset vaan vastasivat kaikkeen että Nou. Lisäksi opin koalariipunnan ja muistan kuinka kuuma ritsan penkki oli kun pääsimme ajelulle. Työmiehille rakennettu sauna oli myös hyvin muistettava tapaus, perussauna, jossa käytiin illalla kun oli jo pimeää, kaksi kynttilää mukana, joista toinen meni pesuhuoneeseen ja toinen laudehuoneeseen, kun ei koko höskässä ollut sähköjä, piti saunominen suorittaa nurkkaan pystyyn valutetun kynttilän valossa. Kaupungilla tuli myös käytyä ja markkinoilla, kuolleita kulkukoiria oli joka kulmassa, niitä kun tökki kepillä, ilmaan nousi satoja raatokärpäsiä. Suuremmassa kaupungissa näki taas lehmiä paljon huonommassa kunnossa kuin maaseudulla, leprasta kärsivät niin eläimet kuin ihmisetkin, kerjäläisiä ja liikenneruuhkia, valoja ja viidakkoa. Muuta ei jäänyt mieleeni kuin järkytyksenpoikanen katsoessani erästä sairasta lehmää silmiin, raukkaparan niska oli juntturalla jatkuvasti, se ei saanut päätään suoraksi vaan oli ikäänkuin sivulle katsomassa jatkuvalla syötöllä. Minuun on aina koskenut kärsimys, olen sen yrittänyt kitkeä ainakin lähipiiristäni pois, yhtälailla kuin julmuuden ja epäoikeudenmukaisuudenkin. Pieni harrastukseni.

Vielä yhden muistan, kun eräänä iltana veli ja minä leikimme synttärileikkiä, kannoimme vuorotellen lahjaksi toiselle jotain ja sanoimme "Hyvää syntämäpäivää!". Pian olimme kuitenkin antaneet kaiken, mitä huoneesta löytyi ja rupesimme varoen miettimään mitä muuta uskaltaisi lainata jostain. Lahjoissa alkoi jo painamaan niiden ainutlaatuisuus, ei niinkään käyttötarkoitus. Se joka löysi aina vain ihmeellisemmän lahjan, oli parempi lahjanantaja. Minä löysin karvaisen madon ja pidin sitä ylettömän hyvänä lahjana, ajattelin vielä jonkin toisen hauskan etsiä ja muistin että Azizin pesusieni olisi hieno lahja! Ryntäsin alakertaan, kävin keittiöllä mutta en mistään löytänyt sientä. Palatessani näin ovensuussa seisovan maalipurkin takana jotain hopeista ja lapsen logiikalla ajattelin löytäneeni sen, maalipurkin taakse kurkotellessani huomasin hopeisen pinnan sileäksi ja mietin erehtyneeni. Mutta jos vaikka tästä tulisi vielä hienompi lahja. Kuitenkin kun sormeni koskivat sen kiiltävää selkää, se värähti. Vetäisin käteni pois ja kummastelin kovasti. Sitten konttasin maalipurkin toiselle puolelle ja huomasin kauhukseni pienen käärmeenpään. Kauhistuin vallan hirveästi ja juoksin ylös veljelle kertomaan "Kääjme! Tuu kattomaa", joka taas vuorostaan juoksi mukanani alakertaan, käärmeraukka ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan. Veli ja minä juostiin taas yläkertaan "Äiti! Äiti!" ja taas alas näyttämään mitä löydettiin. Äiti kauhistui ja taas mentiin ylös hakemaan isää ja joka tuli alas ja kävi ylhäältä taas juoksemassa pitkän kepin, verhotangon tai sun muun, jolla sitten tappoi käärmeen ja heitti sen ikkunasta pihalle. Muiden ihmetellessä miksi käärme oli sisälle kerälle hakeutunut, isä selitti tietäväisenä "Se varmaan tuli ovenraosta sammakoita metsästämään".

Kuitenkin vaikka elämä oli pääosin onnellista aina lapsuusvuosinani, päiviä varjosti isän poissaolo ja pieni kireys selvittämättömistä asioista. Äiti oli kyllästynyt vaikeaan elämäänsä ja ikävään oloon fyysisesti, määrätyt nuhalääkitykset eivät olleet auttaneet. Tässä kohdin mennään vähän sekaisin kahden, kolmenkin erilaisen muiston kanssa, ensimmäisessä istumme kesää Kreikan hiekkarannoilla, meillä lapsilla on puhallettavat käsikellukkeet koska emme vielä osaa uida. Katselin ihaillen kaukana rannasta ylpeänä seisovaa harmaan betonista sukelluslauttaa, poikia jotka hyppivät korkealta veteen ja tekivät ties minkälaisia temppuja. Isä otti minut sitten reppuselkään ja ui rintauintia minun istuessa selkänsä päällä, maisemista nauttien. Katselin kuinka pohja oli kirkkaasti näkyvissä, jokaikinen kivenmurikka näkyi selvästi useankin metrin päästä. Ihastelin kauniin sinistä merta. Isä ui nopeasti hyppytelineelle, se oli puolisen metriä vedenpinnan alapuolella ja sitten sitä tukivat vain kapeat teräsjalat lyötynä maahan, kiipeämistä varten oli sivuun lyöty teräksiset tikapuut, joita pitkin minun piti kiivetä. Otteeni kuitenkin lipesi ja vajosin vedenpinnan alle. Kellukkeet vetivät minua pintaa kohden ja jollei isäni olisi minusta saanut melkein heti otetta, olisin lipsahtanut telineen alapintaa vasten. Läheltäpiti-tilanne.. Olen aiemminkin meinannut hukkua, jolloin ajoin kolmipyöräisellä muovitraktorilla syvään ojaan parin vuoden vanhana. Taas minut onnekseni joku sieltä kiskoi ylös. Tästä lomasta ei ole kummempaa muistikuvaa, saattoi olla intianmatkan alussa, kuka tietää, kuitenkin siihen liittyen mutta erilaisilla tunnoilla muistan heränneeni hotellihuoneessa siihen, kun äiti minut herätti. Minulla oli punavalkea minni-yöpaita, joka oli kauhean rakas ja muistin sen olevan isän vieressä yöpöydällä, oli hämärää ja piti olla ihan hiljaa kun isä nukkui, kurotin paitaa ja käteni osui johonkin märkään. Isä oli tainnut oksentaa paitani päälle. Äiti käski minun pestä käteni ja pakkasi tavaroitamme, sitten lähdettiin hotellista jonnekin, joka oli loppujen lopuksi lentokenttä. Itseasiassa useampi, äiti matkasi kipeänä kahden lapsen kanssa 13 tunnin matkan vaihtoineen takaisin Kemiin. Mahdollisuudet oli tutkittu.

Kemissä äiti lähti taas lääkäriin, kuitenkin se samainen omalääkäri oli lomalla, joten täytyi mennä tuuraavalle. Tuuraava mieslääkäri kuunteli tapausta ja katsoi keuhkot, kurkut, kaikki, onhan se kumma kun ääni ei kulje ja köhistyttää ihan ilman muita nuhaoireita. Kaikkien kauhuksi lääkäri teki diagnoosin ja lähetti äidin suoraan Oulun Keskussairaalaan.

Tästä sitten alkoi minun elämäni kulmakivi.

Näin sitä sitten istuu ja miettii tapahtumia 20 vuoden takaa, kaikkea sitä, mikä teki minusta oman itseni. Monisyisen paketin ajatuksia. Äiti sairastui, kärsi muutaman vuoden ja kuoli. Kyseessä oli kilpirauhassyöpä, kasvain, joka painoi kurkkutorvea niin, ettei äidin ääni ollut enää koskaan entisensä. Viisivuotiaasta jouduin näkemään ainoan äitini kuihtuvan kokoon hiljaa, ymmärtämättä mitä tapahtui. Muistan äidin lukeneen meille iltasatuja niin että kasettisoitin nauhoitti vieressä ja laulavan yhtä lailla, sillä tiedossa oli tuleva leikkaus, joka veisi hänen äänensä iäksi. En saata edes kuvitella miten kamalaa on ollut tietää tuollaisia asioita kolmenkymmenen vuoden iässä, kahden pienen lapsen äitinä. Äidilläni ei kuitenkaan sisu loppunut kesken, vaikka lääkäriin joskus mentiin ambulanssikyydillä ja kemoterapia söi voimia roimasti, löysi äiti elämänsä rakkauden ja alkoi yrittäjäksi. Töitä tehtiin vaikka leikkaus vei äänen, minä puhuin monesti äidin puolesta puhelimessa ja muistan kyllä kuinka hermo napsui kun pieni taapero ei saanut selvää sanoista joita äiti yritti kuiskata. Lääkäri tarjosi sellaista puheraattoria käyttöön, joka synnyttää äänen kun sen painaa kurkkuaan vasten, mutta meille ei semmoista hankittu, se oli jotenkin niin eloton ja ikävä ja luonnoton tapa. Kauniin äänen omistanut ei tahtonut kuulostaa koneelta lopun ikäänsä, äiti opetteli uudestaan puhumaan kuiskaamalla. Nyt kun sitä miettii, ymmärtää vasta ettei kyseessä ollut kuka tahansa, vaan nainen, joka voitti hankaluudet ja eli täysillä loppuun saakka.

Olen sulkenut ikävimmät muistoni sivuun, kuitenkin äidin kuolinpäivän muistan kuin eilisen. Isä oli saapunut kaupunkiin ja vei veljeni ja minut hotelliinsa yökylään. Kuitenkin muistan pettyneeni kun ajattelin illasta tulevan mukava, sillä isän huone oli meidän huoneemme vieressä ja en muista nähneeni häntä paljonkaan. Hotelli oli hyvin lähellä äitimme sairaalaa, oli lohdullinen ajatus että äiti oli niin lähellä, kun sairaalassakäynnit tuntuivat vain pitenevän. Nukuimme yömme ja aamupalalla hotellin aulassa muistan katselleeni jotain hauskaa nuortenohjelmaa, jossa aina lensi limaa jonkun päälle kun tämä teki jotain tiettyä, harmikseni lähdimme ennenkuin ohjelma oli loppu, isä ei jaksa odotella turhien juttujen vuoksi. Kotiin saavuttuamme kello oli varmaan jossain keskipäivän paikkeilla ja keittiössä seisoi mummu hellaa vasten vakavana. Minä tulin ensimmäisenä keittiön ovelle ja muistan huomanneeni jonkin olevan vialla. Sitten mummu puhuu ja kaikki on kuin sumussa, halataan ihmisiä ja veli näytti niin huolettomalta. No jos minulla oli vaikeuksia käsittää asian laita, mitä seitsenvuotias ymmärtää. Myöhemmin päivällä katsottiin hiljaa televisiota ja isä kirjoitti 5 vuoden päiväkirjaani seuraavan tekstin: "8.4. 1989 Äiti kuoli Kemin Keskussairaalassa vaikean sairauden murtamana". Se oli palmusunnuntai.

Seuraavan viikon kuluessa järjestettiin hautajaisia. Syntymäpäiväjuhlani joko siirrettiin tai peruttiin järjestelyiden tieltä, pappi saapui jossain välissä keskustelemaan messun virsistä ja järjestyksestä. Ehdotin kauneinta virttä minkä tiesin, joka tosin sattui olemaan Adventtivirsi, eihän meillä koulussa ole laulettu mitään muuta vielä kahden luokan aikana. Muistan kuinka kieroon pappi minua katsoi ja minua ärsytti. Haloo.

Hautajaiset järjestettiin seuraavana sunnuntaina, 15. pvä. Minun 9. syntymäpäiväni. Isä oli ostanut minulle housuhameella varustetun seiloripuvun ja hienot juhlakengät. Muistan kuinka istuimme kirkossa kuuntelemassa kirkonkelloja. Oloni oli ahdistunut ja halusin pois mutta perheen on oltava paikalla alusta asti ja lasten istuttava kunnolla paikoillaan. Oli huhtikuisen loskainen sää ja äiti makasi arkussa alttarin edessä. Tuntui kuin kellot soisivat ikuisesti. Hautajaiskappaleena oli murheellinen adagio, äidin lempikappaleita, koristamassa juhlallisesti toimitusta. En muista oliko ihmisiä paljon paikalla, kappelin perällä oli kyllä tilaa penkeissä, mutta äitini oli oikein pidetty ihminen niin ammatillisessa kuin sosiaalisessa mielessäkin, joten luulisi osanoton olleen suuri. Arkkua kannettaessa muistan hypelleeni sohjoisella tiellä kuin ei huolta olisi ollut mistään. Luulenpa monen katselleen meitä kuin pelkäisivät, miettien mitä meidän päässämme liikkui. Viattomuuden äkillinen loppu on julma tapahtuma.

Kotona taas hermostuin kun missään ei voinut olla rauhassa. Jokaikisessä huoneessa oli joku, kaikilla kädessä liian pieni kahvikuppi ja vaisu hajuvesi tuoksui. Pappi näytti kuin piispalta sohvannurkassa, enkä pitänyt herraa kovin mukavana ihmisenä. Eikä kukaan puhunut meille mitään. Epäkohteliasta näin jälkeenpäin ajatellen, vaikka varmaan kaikki ovat miettineet mitä sanoa, niin että pää halkeaa. Hermostuin kun pihallekaan ei saanut mennä eikä omassa huoneessa leikkiä ja kärräsin lemmikkikanini Aatun olohuoneeseen esille. Siitä on otettu kuvakin, kun minä silitän kaniani ja veli istuu vieressä, molemmat haudanvakavina silmät punoittaen. Vasta siitä ymmärtää asian mittavuuden, kun näkee oman surunsa. Isä muistelee sitä päivää aina suru äänessään kuinka minä olin tullut kysymään: "Saako mennä yläkertaan aukaisemaan syntymäpäivälahjoja?".

Koulu käytiin sitten loppuun Kemissä, seuraavana syksynä alotettaisiin kolmas luokka Riihimäellä. Joskus muistan isän lähteneen meitä ajamaan etelään Kemistä kun jollain metsäpätkällä illan suussa äiti onkin selän takana ja juoksee autosta lelukoira kädessään. Se oli veljen unilelu, jota ilman oli hankala olla. Isä hörähteli mitä turhuuksia, mutta tällä kertaa ei kukaan ajanut meidän perässämme huolissaan. Aikuisuus odotti oven takana.

Vanha tuttu Peltosaaren asunto odotti meitä, saimme omaan huoneeseemme oikein telkkarinkin, isä kun on semmoinen maailmanmies, tottunut hemmottelemaan itseään kotona ollessaan, hotellielämän karut totuudet tietävä ja tyylikäs sekä jämpti kaikessa mitä tekee. Vaikka elämä oli tehnyt täyskäännöksen, ei isällä ollut mahdollisuutta lopetta työssäkäyntiä. Siispä arki koostui pääosin siitä, että minä perheen esikoisena aloin käymään kaupassa isän jättämillä ruokarahoilla ja kauppalistalla, ostin pitsoja ja einesruokia ruoaksi ja pidin huolta siitä, että kouluun ehdittiin ajoissa. Isä lähti joskus ennen kuin heräsimme ja palasi kun olimme jo nukkumassa. Elämä oli hiljaista mutta sujuvaa. En ole koskaan ollut kovin viisas tietääkseni, kuitenkin ihmiset ovat ihmetelleet miten hyvin ymmärrän tietyt asiat. Ehkä se on vain kiinni siitä, mihin kohdistaa huomionsa. Minun oli pidettävä perhe koossa.

Aika vaisuiksi muistuu mieleen nuo ajat kolmannen luokan alussa, tapasin koulussa Tatun, tyttösen, josta tuli paras ystäväni silloin, joka myös auttoi minua eteenpäin myöhemminkin. Minä uskon, että jokaikisellä ihmisellä, olkoonkin sitten kuinka yhdentevältä tuntuvalla, on jokin merkitys elämässäni. Yksi tönäisy ihmisjoukossa on voinut saada minut ajattelemaan jotain tärkeää, tai estänyt minua kulkemasta väärästä paikasta. Tässä vaiheessa elämästäni hävisi kaikki tuttu ja turvallinen, olin uudessa koulussa, etelä-suomessa ja minulle naurettiin kun kirjoitin vanhan kaunon malliin hyvin koukeroista tekstiä. Matematiikantunnilla minut pistettiin taululle kirjoittamaan laskun vastaus ja siinä vaiheessa kun piirsin seiskan koukeroineen ja komeine hattuineen, koko luokka räjähti huutamaan "Hienostelija!". Kovasti olen tullut sen huomaamaan, että ihmiset eivät ymmärrä erilaisuutta, eivätkä sitä ettei toiset välttämättä tiedä mistään muusta. Elä ja anna elää taitaa olla ihan teoreettinen asenne, niiltä sen mukaan eläviltäkin.

Asuttiin sitten Peltosaaressa vuosi, parikin. Isä löysi rakkauden, Hannelin, joka oli ihan mukava ihminen. Siitä ihmisestä en paljon muista, lentokentällä oli töissä ja Mikkelissä asui, kotonaan hänellä oli Tarot-kortit ja Päivänsäde ja Menninkäisen-kirja. Oli kauhean mielenkiintoista kuulla kuinka sotakentällä isä oli kirjoittanut sadun lapsilleen ja nyt se on suosittu tarina jokaisessa kodissa, se on yksi niistä Suurista asioista jotka tekevät maailman paremmaksi. Kerrostalon pihalla muistan nähneeni pienen koiran ja jostain syystä olen miettinyt sitä kotia usein sen jälkeenkin.

Isän ja Hannelin elämä oli aika lyhyt tarina, Hanneli katosi jossain vaiheessa ja hänen lahjaksi antamansa yöpaitakin hävisi kuin ihmeen kaupalla. Heille oli tullut riitaa, isä oli löytänyt jonkun toisen, ja Hanneli oli löytänyt nämä kaksi. Tiedä sitten, antoiko yöpaitansa minulle vain muistutukseksi tai kiusaksi isälleni vai todella lahjaksi, mutta isä sen on kaapistani vienyt vaikka pidin paidasta todella. Se oli keltainen suuri yöpaita, jossa oli norsun naama edessä, kärsä ja korvat ommeltuina siihen ja selkäpuolella taas norsun takamus, häntä roikkuen kriittisellä kohdalla. Se taitanee ollakin ainoa asia, josta olen todella katkera isälleni. Hän oletti liikaa. Tosiasia on, että omat tunteeni jäivät täysin huomiotta sillä isä ei tutustunut minuun sen vertaa, että olisi käsittänyt kuinka yksi paita voi minulle merkitä. Toinen mahdollisuus on, että siitä ei välitetty. En tiedä, kumpi on pahempi.

Elämä oli leppoisaa, joskus isä hermostui niin, että tukisti meitä molempia raivonsa puuskassa lujaa ja kerran muistan nähneeni kuinka tukku hiuksia oli jäänyt isän nyrkkiin. Seuraavana aamuna isä rupesi meille keittiössä juttelemaan, että jos joku meihin koskaan koskee, oli se sitten hän itse tai kuka tahansa tuttu tai tuntematon, meidän pitää mennä poliisille. On laitonta lyödä lasta. Minä ainakin päätin että menen heti, eikä isä sen jälkeen ole meihin koskenutkaan, tosin väkivaltaa on monenlaista ja minä olen ajan mittaan huomannut, että suurin osa siitä on huomaamatta tehtyä henkistä väkivaltaa, mitä ihmiset toisilleen tekevät. Se, joka tekee enemmän haittaa kuin mikä tahansa lyönti.

Isä kantoi usein vapaailtoinaan kotiin naisia baarista, muistan jossain vaiheessa aina viikonloppuaamuisin löytäneeni jonkin tuntemattoman naisen keittiöstä. Loppujen lopuksi pidimme huoneemme oven kiinni ja tulimme ulos vasta kuin vessahätä tai nälkä pakotti. "Kukas se sieltä tulee, oi kun olette suloisia, minä olen sejase, terve. Olen isäsi kaveri". Hiukan erilaista elämää mitä olin Karihaarassa tottunut viettämään. Isällä ei ollut aikaa auttaa läksyissä ja opetusmenetelmät olivat hiukan julmia kun koulukokeet menivät penkin alle. Isä istui parvekkeella lukemassa ja minä tein matematiikan koetta niin monta kertaa uudestaan kunnes se meni oikein. Oli hankalaa yrittää ymmärtää jotain, mitä ei ymmärtänyt alkujaankaan ja epätoivo vallitsi aina kumittaessa väärät laskutoimitukset pois ja koepaperin ohentuessa entisestään. Muistan itkeneeni, paljon.

Kuitenkin kerran keittiössä istui taas nainen, jolla ei kuitenkaan ollut miljoonaa helyä ja hajuvesilitraa päällään. Hänellä oli hymy kasvoillaan, mikä oli aito eikä teennäisyyden perikuva, hän oli hauska ja turvallisen oloinen. Tällä kertaa kun isä tuli kysymään mitä mieltä oltiin "äitipuoliehdokkaasta", pystyin sanomaan että ihan kiva. Oikeasti. Tämä nainen tulikin sitten usein näkymään elämässämme, hänellä oli kolme tytärtä, kissa ja koira ja minua nauratti kovasti kun kertoi tulleensa pyörällä baarista isän juostessa perässä.

Tämä kyseinen nainen tyttärineen olikin sitten osa elämäämme seuraavan 10 vuoden ajan, isä osti isomman asunnon riksun toiselta laidalta, kun äitipuolen oma omakotitalo alkoi käydä 7lle ihmiselle ahtaaksi. Ensimmäisenä päivänä kun näin uuden kotimme, se tuntui palatsilta. Kamalan suuri keltainen talo, junarata selän takana ja paljon omakotitaloja vieressä, paljon suuria huoneita jotka näyttivät mystisiltä ja valtavilta iltahämärässä ja se ajatus kaikista niistä mahdollisuuksista, joita talo tarjosi. Kaikista niistä hauskoista hetkistä. Muuttokin sujui helposti, isällä oli korillinen limua, josta sai käydä juomassa sillä muuttopäivänä oli kuuma. Jollain ilveellä kaikki saatiin taloon muutettua ja olo oli ihana. Tyttäristä nuorimman kanssa kannoimme patjan yhteen huoneista, asetimme radiosoittimen viereen ja soitimme Raptoria samalla kun suunnittelimme tulevaa elämää ja huonejärjestystä. Kaikki oli niin huoletonta.

Elämä viiden sisaruksen kanssa oli ainakin haaste, jos mitään muuta. Huoneita yläkerrassa oli neljä, yhden toisaalta kattaessa kaksi pelkällä koollaan, joten käytännössä kaikki saivat omansa. Aluksi kuitenkin suurin huone oli yleisenä tilana ja pienempiin huoneisiin asutettiin kaksi asujaa. Näin se siis meni, pienellä tilalla ja kovalla melulla. Nopeasti päätettiin ottaa suurinkin huone käyttöön ihan lastenasumuksena tilanpuutteen estämiseksi.

Näiden vuosien aikana, viidennestä luokasta yläasteen loppuun, minusta kasvoi hyvin keräilevä nuori, semmoinen kotona viihtyvä olento, joka hamstrasi muistoja kaikesta, millä oli ollut vähänkään väliä. Peitin seinäni hauskoihin postikortteihin, kun en osannut päättää mikä niistä oli hauskin ja pidin joitakin tarkoin valittuja julisteita seinälläni; minuun ei koskaan istunut se ajatus, että palvoisin jotain tiettyä bändiä tai ihmistä, yhden hauskannäköisen offspringin julisteen ripustin seinälleni, mutta taitoin nimen piiloon. Hain kai jotain omaperäisyyttä tai sitten nimi olisi kertonut ihmisille vääriä faktoja minusta. Olen monimutkainen, yksinkertaiset faktat eivät tee mutkilleni oikeutta.

Yksi sisustuksellisimmista ideoistani oli raahata jonkun vanhat pitkävartiset Nokiasaappaat huoneeni nurkkaan ja asetella ne ikäänkuin joku seisoisi rennosti juuri siinä. Sittemmin ne palvelivat hyvin säilytystilana, varsissa pysyi siististi pystyssä rullatut paperit ja aikojen saatossa säästyneet keikkajulisteet. Aluksi olin innoissani, talo oli kauniin keltainen ja kesät lempeitä, leikimme kaikki suurella joukolla kirkonrottaa ja pelasimme sulkapalloa, salkopalloa, jalkapalloa.. Äitipuoli rakensi pienen kasvimaan tyhjälle tontille talomme eteen ja elämä oli yhtä makoisaa kuin tuoreet mansikat juuri poimittuina. Kuitenkin, ajan mittaan meistä yhä useampi vanheni, asiat arkipäiväistyivät ja pikkuilkeydet yleistyivät. Kun ensimmäinen meistä viidestä oli jo niin vanha, että "lasten" kanssa leikkiminen oli out, rupesi yhä useampi meistä pyrkimään samaan. Lapsuus on katoavaista ja siinä olen ollut onnekas, että olen sentään jossain määrin yrittänyt taistella ennenaikaista aikuisuutta vastaan. Nyt en siis puhu päätöksenteoista, vastuusta, logiikasta ja muusta, vaan siitä aikuisuuden tuomasta sivuvaikutuksesta, jäykkyydestä ja vaihtuvasta mausta hauskanpidon suhteen. Olen leireillä ja muilla ekskursioilla huomannut, miten hankala aikuisen on leikkiä. Siis todella leikkiä. Juosta tervapataa ympäri, piileskellä tuikkiksen syövereissä, jopa hypätä narua, ja kun se jää murretaan, on taas huomattu miten hauskaa on olla rento. Oma itsensä.

Minusta tuli kamala hamstraaja, kaikki äitiini ja entiseen elämääni äidin kanssa liittyvä oli mukanani aina. Olin mummun kanssa kuunnellut äänikirjoja kirjastosta, ruohometsän kansaa varsinkin ja joitakin satuja. Olen aina rakastanut tarinoita ja on hankala lukea, kun ei ole vielä ensimmäiselläkään luokalla. Joten kirjaston äänitteet olivat kuin mannaa taivaasta, niiden kuuntelemista jatkoin aina siihen asti, kun kuuntelin Tove Janssonin muumitarinaa Näkymätön Lapsi; vanhin kolmesta siskopuolesta marssi huoneeseeni sisään (eikö olekin raivostuttavaa, miten yksityisyys on harvinaista perheissä, omasta mietteliäästä hetkestä ei voi nauttia vaan jonkun on aina tultava tyhjänpäiväisyyksineen siihen meuhkaamaan?) ja rupesi kailottamaan miten naiivi ja typerä olin kun kuuntelin lasten satuja. Nöyryyttävää. Olin 10 ja risat. Muistan miettineeni että minulla oli oikeus olla vielä lapsi mutta taipuneeni hylkäämään yhden asian, joka antoi minulle tuolloin rauhaa. Otin kasetin nauhurista ja viskasin reppuun. Palautettuani kasetit kirjastoon, en enää lainannut uusia.

Yksityisyys alkoi olla hyvin tärkeä osa elämääni, sain julmettuja raivokohtauksia jos joku oli siirtänyt yhtäkään tavaraa huoneessani, muistin jokaisen pikkujutunkin paikan tarkalleen, vaikka olisinkin vain heittänyt jotain kasaan. Joskus vanhin siskopuoleni, joka oli muutenkin kuuluisa ilkeistä kepposistaan, oli lukenut pientä suloista ja hyvinkin huonosti tarkoitustaan palvellutta päiväkirjaani ja rupesi naureskelemaan entisellä ihastuksellani. Sattumoisin olin edellisenä iltana kertonut siskoista keskimmälle tunnustuksenomaisesti ainakin siitä osasta elämääni ja se oli minulle herkkä paikka. Olen kovinkin äänekäs kun suutun ja osaan toisinaan asettaa sanani hyvin. Tällä kertaa sain kerrankin kaikkien sympatiat puolelleni, isäkin tarttui asiaan ja antoi vanhimman kuulla kunniansa. Minä sen sijaan käsitin etten voisi luottaa enää tärkeimpiä asioitani minnekään näkyville ja keräsin kaikki tärkeät muistoni piiloon.

Mukavimpia tarinoita mitä muistan Tienhaaran ajoilta, on kaupunkileikit Hallissa, joka oli siis yläkerran suurin huone. Meitä oli kuitenkin viisi leikkijää, joten jokainen rakensi tyynyistä sun muista välineistä itselleen jonkin kioskin tai ravintolan, yrityksen tai lääkärinvastaanoton. Harmillista oli vain se, että kun kaikki istuivat valmiin tiskinsä takana, ei ollutkaan enää niin hauskaa kiertää muiden tiskejä, kuin palvella ihmisiä, jotka tulivat sinun tiskillesi. Rakentamiseen meni aina kuitenkin parisen tuntia, joten se jo riitti hauskanpidoksi luulisin. Meistä vanhimmalla oli tuolloin kerran ravintola. Leikistä oikein verrattoman teki se, että tämä myi oikeaa ruokaa: vanhaa, jo kylmennyttä teetä kupinalustassilla ja hajotettuja paahtoleivänpalasia joukossa. Annoksen nimi oli "Eilisen Erikoinen" ja vieläkin toisinaan muistelen yököttävää leipäsössöä hymy suupielissäni.

Toisinaan nukuimme yön parvekkeella makuupussiin kääriytyen, toisinaan nauroimme katketaksemme jollekin yleisesti hauskalle jutulle. Joskus piilosilla ollessamme meistä vanhin oli pukenut varaston puolella kyyköteltyään laskettelumonot jalkaansa ja klompsutellut niillä pitkin poikin, jolloin isällä meni hermo kolinaan ja leikki loppui lyhyeen. Sulkapallon peluu piti lopettaa kun nurmikko kului puhki. Salkopallo sai olla pystyssä yllättävän pitkään, mutta naapuri ei tahtonut meidän juoksevan rehevöityneellä tontilla, hänelle oli tärkeää luonnonkukkien säilyminen. Me tosin tiesimme, että tontti ei kuulunut meistä kummallekaan perheelle, eikä siitä pitänyt huolta käytännössä kukaan. Se kasvoi villinä horsmaa ja erilaisia heiniä, omenapuu ja marjapensaat olivat jo kauan sitten kadottaneet makean makunsa ja ainoa, joka siellä luonnonkukkia katseli oli naapurin vaimo, joka selkä vääränä kaivoi loputtomia määriä rikkaruohoja pois maaperästä, myöhemmin valitellen selkäänsä ja sen särkyjä. Taas kerran istuin hiljaa, kuuntelin mitä toisella on sanottavaa, ymmärsin kantansa ja jätin asian sikseen, minulle ei ollut niin tärkeää juosta tontin läpi. Sen pystyi kiertämäänkin.

Monet muistot ovat lämpimiä ja tuovat pienen kaipuun entisajoista sydämeeni, mutta jotenkin kauemmin muistellessa mielikuvat muuttuvat synkemmiksi. Jouluisin naurettiin pienelle muoviselle kuusiraasulle, joka ostettiin kun aitojen hinta oli korkea ja käyttötarkoitus siihen verrattuna naurettava. Muovikuusi oli lyhyt ja heiverä, se tuettiin pahvinpalasella pystyyn ja jokainen, joka meni liian läheltä, saattoi joutua keräilemään kaikki sekalaiset koristeet vuosien varrelta. Lahjat ovat aina olleet joulun kohokohta, meillä joulu kuitenkin kymmenen vuoden sisällä muuttui niin ikäväksi rituaaliksi, että oksat pois muovikuusestakin. Ensin annoimme lahjatoiveemme lapulla, että ne osattiin ostaa oikein. Hinnastakin ulistiin, yksi CD jouluna oli iso juttu. Tietenkin kaikki saivat vielä jotain yhteistä kivaa yksittäisen lahjansa lisäksi, mutta viidelle lapselle lahjat ovat aika kalliita. Lapusta vaihdettiin sitten niin, että kävin itse tilaamassa oman lahjani ja se käytiin sitten hakemassa aattoa varten ja loppujen lopuksi päädyttiin siihen, että enää en kertonut mitä itselleni hankin, hain rahat vanhemmilta, ostin lahjani itse, luultavasti valehtelin paljonko se maksoi että sain pitää vaihtorahat ja aattona itsepaketoidun lahjan avasin ikäänkuin muistoksi entisvuosien jouluille, joissa oli vielä jotain taikaa. Aikuisuus, ain't it a bitch.

Jouluateria oli ehdoton, kaikkien tuli käyttäytyä hyvin ja olla paikalla. Tosin ilo ei sitten loppunut ihan oman perheeni kohdalla, siskopuolien juhliessa joulua yläkerrassa istuimme minä ja veljeni vanhempien kanssa isän työhuoneessa, isän mukaan perhepalaverissa. Ensin oli ihanaa, olla oman isän kanssa keskenään, ilman vieraita, äitipuoli oli poikkeus tietysti. Isä oli jo hiukan maistissa joulun voimasta ja juttua tuntui riittävän. Kyseltiin kuulumisia, isä joutui olemaan niin kauan aina pois että emme tunteneet enää toisiamme, ihan kivasti mennyt, sain semmoisen numeron siitä ja se ja se oli tosi kiva juttu. Kuitenkin juttu vaihtui pian siihen, mistä isä halusi puhua ja loppujen lopuksi istuimme veljen kanssa kolme tuntia keskimäärin per joulu työhuoneessa kuuntelemassa työtarinoita. Näinä päivinä isä ei enää ymmärrä miksi en jaksa kuunnella juttuja työmailta, sähköturbiineista, lukemattomista työkavereista ja heidän edesottamuksistaan. Loppujen lopuksi molemmat olemme sitä mieltä, ettei toista kiinnosta ja jätämme vaan asian sikseen, sillä niin on helpompi.

Tämä onkin siis koko tämän tarinan ydin, suhteeni omaan isääni. Kaksi samanlaista erilaista ihmistä, jotka ajautuivat toisistaan erilleen ja olivat liian vahvoja antaakseen periksi. Isäni ei ole paha mies, tilanne kuitenkin ajoi meidät kaikki nurkkaan. Tietämättään koko perheeni on saanut minut niin sulkeutuneeksi ja onnettomaksi, että en ole kokenut elämäniloa kuin toisinaan sen jälkeen. Vuosien saatossa kukaan ei enää katsonut telkkaria yhdessä, jokaisella oli omassa huoneessaan oma, saunassa käytiin silloin kun mieli teki ja muille puhuttiin vain silloin kun oli asiaa. Ei ollut perheruokailuja, ei tehty enää aamupalaa. Pöytä kasvoi liian pieneksi, koon ja egon puolesta.

Kävin kaksi vuotta pienessä kuusi luokkaa käsittävässä koulussa, sitten siirryin muiden mukana yläasteelle. Koulu meni mukavasti, en yrittänyt miellyttää ketään, mutta en koskaan ollut vastahankaankaan. Opettajat pitivät minusta yleensä ja hengasin mukavimpien ihmisten kanssa, sattumoisin aina luokan priimusten seurassa. Koviksetkin yrittivät suosiotani kai jossain vaiheessa, epäilen yhdellä olleen ihastus minuun, mutta en viitsinyt ruveta leikkimään sen porukan kanssa, tahdoin olla siinä joukossa johon pystyin luottamaan. Kuudesluokkalaiset ovat vielä niin helposti massan mukana meneviä, otin asiat liian vakavasti jo silloin, minusta ei saanut yhdentekevää millään.

Yläasteella taas heittäydyin hiljaiseksi, tarkkailin ympäristöäni ja olin hyvin skarppina. Valitsin pari ihmistä enkä koskaan jäänyt yksin. Yseillä oli ikävä tapa pompottaa seiskoja, mutta tein mitä käskettiin ja sulauduin ympäristöön niin selviydyin ilman ongelmia. Kahdeksannella luokalla otin yhteyttä kaksi vuotta sitten hiljenneeseen ystävään, Tatuun. Kovin oli vuodet muuttaneet ihmistä, punk-tyyli oli silloin pop ja tupeeratun sekaiset hiukset, hippimäiset värit ja meikit astuivat elämääni. Yhden ainoan viikonlopun aikana opettelin meikkaamaan, värjäsin hiukseni, hain lasten t-paitoja ja miesten kauluspaitoja, suoria housuja pelastusarmeijan tyhjennyspäiviltä ja kun maanantaina astuin koulun pihalle, oli monella ihmettelemistä. Minulla oli rinnat, meikattu naama, koruja ja uudet paheet. Siitä päivästä eteenpäin aloin taistelemaan minuuteni puolesta.

Jossain siinä -97 hujakoilla alkoi meidän perheessä mennä oikein huonosti. Minä elättelin kuolemantoivetta, olin uskotellut itselleni salaa, että olinkin todellisuudessa jossain sairaalassa koomassa reporankana, mummu ja äiti pääni yläpuolella silittelemässä hiuksiani ja juttelemassa, että kaikki tämä oli vaan kuvitelmaa, joka piti kestää. Kuinka rankasti se kolahtikaan kun ymmärsin että mahdollista olikin se, että tämä juuri oli kyseinen todellisuus. Ettei ollut muuta. Koulu meni luistellessa, menestys oli sitä samaa välinpitämätöntä huolehtimista mitä se oli ollut koko Riihimäellä asumani ajan, siskopuolet joko loistivat koulussa tai olivat kapinallisia, minä vaan yritin selvitä ja pitää perheen tyytyväisenä. Yhtäkkiä huomasin olevani ainoa, joka ei ollut riidoissa kenenkään kanssa. Isä ei voinut puhua käytännössä kenenkään kanssa suuttumatta, veli oli huonoissa väleissä vanhempiin ja vaihtelevalla menestyksellä sisarpuoliinkin, kun taas sisarpuolet milloin kinastelivat vanhempien kanssa tai keskenään. Talon sisällä varottiin tekemästä enää mitään, veli ei viihtynyt kotona kuin pakollisen määrän ja yksikin yritti itsemurhaa viillellen saksilla ranteitaan ja lopullisen kerran syömällä puoli purkillista lääkkeitä. Vatsahuuhtelussa kuulemma oli nähnyt kaikenlaista, mikä sitten selvensi kantaa asiaan, muistot olivat onneksi rajuja ja halu yrittää uudelleen väheni ainakin tietääkseni.

Koomista vain tämän kaiken keskellä on se, että vaikka äitipuolen perhe voi ihan yhtä pahoin kuin omani, kukaan heistä ei muista sitä enää. Tulevat jopa hyvin toimeen isäni kanssa, jonka osa suurimmissa riidoissa on ollut kiistaton. Äitipuoli muutti jossain 18-vuotispäiväni korvilla pois, olin itse joululomalla pohjoisessa, vietin mummulassa onnellista aikaa ja soitin aattona tai joulupäivänä kotiinpäin. Selvisi että joulu oli virallisesti peruttu tältä vuodelta, isä oli jossain vaiheessa rynnännyt toimistostaan ja lyönyt sakset vesisänkyyn huutaen äitipuolelleni "Tässä et enää makaa". Sitten oli ruvettu kauhea kuivausoperaatio kun litroittain ja litroittain seissyttä vettä oli vyörynyt sängystä ulos. Kotiin palatessani äitipuoli punkkasi sängyn reunan vieressä maahan asetetulla patjalla ja isä oli lukittautunut toimistoonsa.

Tunnelma kotona oli väheksyvästi sanottuna painostava. Lukio oli mukavaa vaihtelua kodin melkein veitsellä leikattavaan tunnelmaan, minäkään en sitä päässyt pakoon sillä olin oppinut elämään kotona, ilman kymmeniä ystäviä. Minulle oli normaalia kanssakäymistä ystävieni kanssa kun koulussa näin heitä ohimennen. Olin huomaamattani sulkeutunut ja nautin omasta rauhastani, inhosin ihmisiä mutta en osannut elää yksin. Tähän ongelmaan palaan aina, tekisi mieleni kaivaa jokin luola jostain kaukaa ja elää erakkona, mutta samalla tiedän sen olevan mahdotonta. Olen sosiaalinen yksilö. Kaipaan muiden mietteitä. Kuitenkin koulussa sain kuulla eräältä ystävältäni, miten vaikeaa keskimmäisellä siskopuolellani on, kun tämä oli purskahtanut itkuun kesken koulupäivän. Raivostuttavaa. Tämäkin ystävä on semmoinen, joka halaa kaikkia pienimmästäkin syystä, kyselee onko kaikki ok ja on todella huolissaan jos jokin on mennyt vikaan. Tätä ihmistä en koskaan ole uskaltanut ottaa lähelle, en uskalla katsoa silmiin enkä sanoa mitään syvempää, sillä muuri saattaisi murtua ja kaikki tilanteen pelastamiseksi patoamani raivo, suru, katkeruus ja väsymys saattaisi tulla kerralla alas. Semmoinen tunneryöppy olisi ollut minulle tuhoisa. Minulle, joka en ollut pystynyt edes halutessani itkemään jo kymmeneen vuoteen, edes äitini puolesta.

Tämän kuullessani "sillä on varmaan aika vaikeaa", tunsin oloni petetyksi, yksinäiseksi ja vihaiseksi. Tietenkin meillä oli vaikeaa. Kaikilla. Äitipuoli ei ymmärtänyt, ettei isä siitä tokene enää, mies istuu työhuoneessaan jo kuukauden päiviä ja kukaan ei ole tätä nähnyt sitten jouluaaton. Tämä asia ei mene leppymällä, ongelma on poistettava, äitipuolen perheineen muutettava pois. Tätä olimme perheen voimin takoneet aikuiselle ihmiselle päähän, me, murrosikäiset. Ja nyt minulle tullaan sanomaan että tilanne on vaikea? Toiset ovat aina tuntemassa tuskaa ja ahdistusta, minä pyysin päästä kuraattorille tuntemaan ja purkamaan mieltäni, mutta kukaan ei kuunnellut, nyt minun tehtäväni on yrittää saada räjähdysherkkä tilanne vakiintumaan ja vähin äänin saada äitipuoli ymmärtämään tilanteen vakavuuden. Nyt pitäisi vielä sääliä yhtä, joka pääsee muuttamaan pois siitä talosta?! Joku, jonka ei tarvitse ottaa isän työasioita hoitaakseen äitipuolen mentyä, jonka ei tarvitse käydä kaupassa tai siivota taloa, jotain, joka pääsee pois! Tämä seikka saa vereni vieläkin kiehumaan. Pitäköön ihmiset huolen omista asioistaan, kun eivät millään pysty ymmärtämään minkälaisessa talossa olen nuoruuteni viettänyt. Saakeli.

Isä tosiaan pysyi huoneessaan, jossa oli jääkaappi, vesihana ja ulko-ovi. Kaikenkaikkiaan päiviä taisi kertyä noin kahden kuukauden verran. Saattoi hyvin olla ylikin. Tänä aikana näin isäni vain kerran ja hyvin tuttuun tapaan mietin oven taakse menemistä viimeiseen hetkeen asti, en ollut enää pitkään aikaan mennyt mielelläni puhumaan isälleni mistään. Joskus rohkeana menin näyttämään yläasteen välitodistusta, jossa sain ensimmäisen kympin kuvaamataidosta. Ylpeänä näytin epävirallista todistusta, kun isä huomasi että ruotsin arvosana oli kuusi ja läksytti minua aiheesta. Ei ihme, että loppujen lopuksi vaan lakkasin kertomasta mitään.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä