Huoh, en tiiä miks edes kirjoitan tänne, koska kukaan ei oikeasti edes välitä..Täytyy vaan saada kaikki nää inhottavat ajatukset pois päästä.
Mun elämä on pelkkää ahdistusta ja täysin merkityksetöntä, kukaan ei menettäisi mitään jos kuolisin pois. Olen nyt 22-vuotias nainen ja vajoan aina tähän samaan epätoivoon.. yleensä pitkän kauden jälkeen kun on mennyt tosi kovaa, suorittanu vaan kokoajan ja ollu aivan yliaktiivinen. Töissä mua on kehuttu parhaimmaksi työntekijäksi ja siellä annankin kaiken selkärankaa myöten. Ironista on, että oon asiakaspalvelutyössä ja aina hymyileväinen..oikeesti en edes uskalla puhua muutoin ihmisille.
Saan paniikkikohtauksia ja en voi liikkua talostani pois, koska ahdistaa tavata ihmisiä. Pelkään sosiaalisia tilanteita yli kaiken ja monesti oon melkein pyörtyny.. Lopetin yliopiston, vaikka tykkäsin hirveästi psykologiasta ja halusin auttaa muita ihmisiä, mikä täysi vitsi..Jäin siellä jälleen yksin, kuten aina koko kouluaikana ja paniikkikohtaukset kävi niin mahdottomiksi, että lopetin sen ja tunsin itteni täydeksi luuseriksi. Kouluaikoina mua kiusattiin pahasti, jätettiin ulkopuolelle ja pahoinpideltiin. Kotona ei kauheesti välitetty ja ilmapiiri on aina ollu joko ahdistava tai mitättelevä.
On tosi toivotonta, kun ei pääse eteenpäin missään ja ei koskaan riitä kenellekkään. :( Olen aika paha suorittaja ja perfektionisti. Oon kärsiny anoreksiasta 15-vuotiaasta, mutta se diagnosoitiin vasta muutaman vuosi myöhemmin, kun tuli täysi romahdus. Tolloin aloin myös viillellä itteeni ja oli yksi itsemurhayrityski.. Meni usko kaikkiin ihmisiin, poikaystävä ahdisteli, kiristi ja uhkasi.. Sillon join aivan törkeesti ja käytin aineita paljon. Lenkkeilin ja pyörtyilin ympäriinsä ja olin aika sekasin kaikinpuolin.
19-vuotiaana jouduin alkoholin takia hoitoon, mulla todettiin vakava masennus ja määrättiin lääkkeet ja se autto hetkeksi, mutta sitten ku loppu tapaamiset ajauduin vähitellen taas samaan.
Mulla ei oo yhtään ystävää, joten on aika ihana istua aina päivät kotona ja vihata itteensä..Mua käy sääliksi mun vanhempia, kun joutuu kestämään tällasta luuseria. Olin työttömänä 7kk, ja sen takia koitin "hyvittää" kotona oloani, siivosin, tein muille ruokaa, pesin pyykit, vein koiraa, hoidin puutarhaa.. Teen noita edelleen ja joudun kuuntelemaan isäni raivokohtauksia, jos jotain ei ole tehty tai hänestä muuten vain tuntuu paskalta.. Oon joutunu olemaan isän terapeuttina 16-vuotiaasta, kun veli sairastu vakavasti ja isäni purki kaiken kiukkunsa muhun. Tuntu, että joudun olemaan erityisen hyvä veljenikin puolesta ja sulkeuduin, suoritin, suoritin ja sitä rataa..
Ahdistaa koko tää elämä, oon aivan yksin ja kohta täysin syrjääntyny kaikesta ja mieli on täynnä kaikkee hirveetä..
Tuntuu naurettavalta, että nyt taas alkaa tää sama kauhee masennus. Oon lopettanu syömisen taas, tuntuu hemmetin läskiltä. Vihaan naamaani, ja kroppaani. Viiltelen, välillä vedän lääkkeitä, juon aika paljon ja oon taas miettiny itsemurhaa. Oon koittanu ottaa hengiltä itteni kaks kertaa, mutta ei oo onnistunu, eikä perhe tiedä niistä..mietin et miks mun täytyy kestää tätä jatkuvaa kärsimystä. Kaikki josta välitän jättää mut lopulta.. Kaks kaveria on lähteny jo täält maailmasta ja muut "ystävät" on vaa jättäny, ei niitä kiinnosta, ei ketään kiinnosta.
Pelottaa että jos meen hoitoon (taas), mulla todetaan kaks suuntanen.. oireet on viitannu siihen ja meillä on suvussa kaikki mielenterveysongelmat mitä voi olla, masennuksesta skitsofreniasta aina kaksuuntaiseen..
Inhottaa kun mielialat heittelee niin rajusti, nyt kesällä meni taas niin kovaa, tuntu että voisin saavuttaa mitä tahansa ja olin voittamaton! Maksoin sukulaisten laskuja, nukuin yössä muutaman tunnin, ajatus kulki hirveen nopeesti ja mieli oli jossain taivaissa. Ja nyt tää masennus, tää on ihan hirvee mielentila...En taida koskaan olla normaali tai saavuttaa mitään.
Oon kun näkymätön tyyppi, joka huomataan aina kun tarvitaan jotain, töitä, rahaa tai muuta pinnallista.
Anyway, tällasta mun elämä on, pelkkää vastoinkäymistä ja ahdistusta. Tässä maailmassa ei kukaan oikeasti välitä toisesta, ehkä mä pääsen täältä pian pois. Oon pelkkä taakka kaikille ja ihan hirveän ruma, mitätön ihminen.
Mun elämä on pelkkää ahdistusta ja täysin merkityksetöntä, kukaan ei menettäisi mitään jos kuolisin pois. Olen nyt 22-vuotias nainen ja vajoan aina tähän samaan epätoivoon.. yleensä pitkän kauden jälkeen kun on mennyt tosi kovaa, suorittanu vaan kokoajan ja ollu aivan yliaktiivinen. Töissä mua on kehuttu parhaimmaksi työntekijäksi ja siellä annankin kaiken selkärankaa myöten. Ironista on, että oon asiakaspalvelutyössä ja aina hymyileväinen..oikeesti en edes uskalla puhua muutoin ihmisille.
Saan paniikkikohtauksia ja en voi liikkua talostani pois, koska ahdistaa tavata ihmisiä. Pelkään sosiaalisia tilanteita yli kaiken ja monesti oon melkein pyörtyny.. Lopetin yliopiston, vaikka tykkäsin hirveästi psykologiasta ja halusin auttaa muita ihmisiä, mikä täysi vitsi..Jäin siellä jälleen yksin, kuten aina koko kouluaikana ja paniikkikohtaukset kävi niin mahdottomiksi, että lopetin sen ja tunsin itteni täydeksi luuseriksi. Kouluaikoina mua kiusattiin pahasti, jätettiin ulkopuolelle ja pahoinpideltiin. Kotona ei kauheesti välitetty ja ilmapiiri on aina ollu joko ahdistava tai mitättelevä.
On tosi toivotonta, kun ei pääse eteenpäin missään ja ei koskaan riitä kenellekkään. :( Olen aika paha suorittaja ja perfektionisti. Oon kärsiny anoreksiasta 15-vuotiaasta, mutta se diagnosoitiin vasta muutaman vuosi myöhemmin, kun tuli täysi romahdus. Tolloin aloin myös viillellä itteeni ja oli yksi itsemurhayrityski.. Meni usko kaikkiin ihmisiin, poikaystävä ahdisteli, kiristi ja uhkasi.. Sillon join aivan törkeesti ja käytin aineita paljon. Lenkkeilin ja pyörtyilin ympäriinsä ja olin aika sekasin kaikinpuolin.
19-vuotiaana jouduin alkoholin takia hoitoon, mulla todettiin vakava masennus ja määrättiin lääkkeet ja se autto hetkeksi, mutta sitten ku loppu tapaamiset ajauduin vähitellen taas samaan.
Mulla ei oo yhtään ystävää, joten on aika ihana istua aina päivät kotona ja vihata itteensä..Mua käy sääliksi mun vanhempia, kun joutuu kestämään tällasta luuseria. Olin työttömänä 7kk, ja sen takia koitin "hyvittää" kotona oloani, siivosin, tein muille ruokaa, pesin pyykit, vein koiraa, hoidin puutarhaa.. Teen noita edelleen ja joudun kuuntelemaan isäni raivokohtauksia, jos jotain ei ole tehty tai hänestä muuten vain tuntuu paskalta.. Oon joutunu olemaan isän terapeuttina 16-vuotiaasta, kun veli sairastu vakavasti ja isäni purki kaiken kiukkunsa muhun. Tuntu, että joudun olemaan erityisen hyvä veljenikin puolesta ja sulkeuduin, suoritin, suoritin ja sitä rataa..
Ahdistaa koko tää elämä, oon aivan yksin ja kohta täysin syrjääntyny kaikesta ja mieli on täynnä kaikkee hirveetä..
Tuntuu naurettavalta, että nyt taas alkaa tää sama kauhee masennus. Oon lopettanu syömisen taas, tuntuu hemmetin läskiltä. Vihaan naamaani, ja kroppaani. Viiltelen, välillä vedän lääkkeitä, juon aika paljon ja oon taas miettiny itsemurhaa. Oon koittanu ottaa hengiltä itteni kaks kertaa, mutta ei oo onnistunu, eikä perhe tiedä niistä..mietin et miks mun täytyy kestää tätä jatkuvaa kärsimystä. Kaikki josta välitän jättää mut lopulta.. Kaks kaveria on lähteny jo täält maailmasta ja muut "ystävät" on vaa jättäny, ei niitä kiinnosta, ei ketään kiinnosta.
Pelottaa että jos meen hoitoon (taas), mulla todetaan kaks suuntanen.. oireet on viitannu siihen ja meillä on suvussa kaikki mielenterveysongelmat mitä voi olla, masennuksesta skitsofreniasta aina kaksuuntaiseen..
Inhottaa kun mielialat heittelee niin rajusti, nyt kesällä meni taas niin kovaa, tuntu että voisin saavuttaa mitä tahansa ja olin voittamaton! Maksoin sukulaisten laskuja, nukuin yössä muutaman tunnin, ajatus kulki hirveen nopeesti ja mieli oli jossain taivaissa. Ja nyt tää masennus, tää on ihan hirvee mielentila...En taida koskaan olla normaali tai saavuttaa mitään.
Oon kun näkymätön tyyppi, joka huomataan aina kun tarvitaan jotain, töitä, rahaa tai muuta pinnallista.
Anyway, tällasta mun elämä on, pelkkää vastoinkäymistä ja ahdistusta. Tässä maailmassa ei kukaan oikeasti välitä toisesta, ehkä mä pääsen täältä pian pois. Oon pelkkä taakka kaikille ja ihan hirveän ruma, mitätön ihminen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.