Olen jo aikuinen ja lähdin kotoa heti kun sain vuokrattua asunnon.
Äitini oli yksinhuoltaja (leski), oikea teräsnainen ja osoitti jo lapsena kaikin tavoin, että olen vain lapsi, tollo, enkä oikeastaan edes ihminen.
Minun piti ansaita jopa puheenvuoro. Kaikkia mielipiteitäni väheksyttiin ja vieroksuttiin. Olin erilainen, en kuten veljeni ja äitini. He olivat kuin toistensa kuvat.
Kotoa lähdettyäni, yritin ystävystyä äitini kanssa ja oppia tuntemaan häntä, mutta se ei vain onnistunut. Hän ei voi sietää minua, enkä minä tajua häntä. Olen väsynyt yrittämään. En halua enää edes soittaa koska se aiheuttaa aina yhtä suuren surun, siitä ettei hän voi olla....elävä ja tunteva. Hän on sellainen kuin on ja hyväksyn asian muuttumattomana.
Tunnen silti joskus syyllisyyttä asiasta. En tunne enää aikuisena samanlaista epäonnistumisen tunnetta tyttärenä ja ihmisenä, kuin nuorempana. Ei sellaista epäonnistumisen tunnetta voi kantaa koko ikäänsä vain siksi että valitsin erilaisen tien kuin mitä hänelle on opetettu. En todellakaan ole onnistunut kaikessa kympillä, mutta olen vain ihminen. Yrittävä ja tekevä. Hoidan työni ja elämäni. Onnea ja epäonnea on kaiketi normimäärä.
Häneltä en voi mennä kysymään miltä tuntuu olla kylmä äiti? Mitä hän mahtaa ajatella siitä ettei voi sietää minua? Ei ole koskaan sietänyt ja sen hän on jo osoittanut (ja oikeastaan sanonutkin). Aihe on kai jossain määrin tabu. Mutta ei pelkkä synnytys tee kenestäkään naisesta Pyhää Madonnaa. Joskus äidit eivät vain pidä lapsiaan.
Varmaan kamalaa yrittää ottaa muodon vuoksi yhteyttä ihmiseen jota ei oikeasti siedä. Tunne lienee molemminpuolinen, vaivaantunut.
Minä en tehnyt lapsia, koska halusin lapselleni perheen ja rakastavan kodin; isän ja äidin..... Ja koska en saanut koottua niitä, en tehnyt lapsiakaan. Joten en tiedä siitä tunnemyrskystä sikäli mitään. Pidän lapsista silti todella paljon ja arvostan heitä arvokkaina yksilöinä ja lapset näyttävät pitävän minusta. Mietin nuorempana, että jos teen lapsia, niin voisinko vihata lastani ja olisinko yhtä kylmä omille lapsilleni? Tänään sanoisin, että en voisi vihata. Lapset ovat viattomia.
Tunnen huonoutta kulissiäidistäni ja siitä hyljeksinnästä. Koitan pitää oman elämäni hyvänä ja rakkaudellisena. Siksi pidän hänet nykyään kokonaan poissa kuvioista. Miltähän tällaisesta äidistä mahtaa tuntua? Minusta minulla on oikeus tähän etäisyyteen.
Miksi nainen tekee lapsia jos ei kerran oikeasti halua?
Ja vielä: raha ei ole tärkeää vaan välittäminen. Menetettyä yhteistä aikaa ei korvata tavaralla ja rahalla. Unohtakaa ne lahjukset. Mä saan sydänkohtauksen jos nän vielä edes yrittää tarjota rahaa tai materiaa....sanomatta edelleenkään .... ei kannata edes sanoa, ei ole mitään mitä paikata.
Jos vastaat vähättelevasti, ettei tunteeni ole totta, vastaan: ettet ole koskaan katsonut kylmyyttä silmiin jos niin väität.
Äitini oli yksinhuoltaja (leski), oikea teräsnainen ja osoitti jo lapsena kaikin tavoin, että olen vain lapsi, tollo, enkä oikeastaan edes ihminen.
Minun piti ansaita jopa puheenvuoro. Kaikkia mielipiteitäni väheksyttiin ja vieroksuttiin. Olin erilainen, en kuten veljeni ja äitini. He olivat kuin toistensa kuvat.
Kotoa lähdettyäni, yritin ystävystyä äitini kanssa ja oppia tuntemaan häntä, mutta se ei vain onnistunut. Hän ei voi sietää minua, enkä minä tajua häntä. Olen väsynyt yrittämään. En halua enää edes soittaa koska se aiheuttaa aina yhtä suuren surun, siitä ettei hän voi olla....elävä ja tunteva. Hän on sellainen kuin on ja hyväksyn asian muuttumattomana.
Tunnen silti joskus syyllisyyttä asiasta. En tunne enää aikuisena samanlaista epäonnistumisen tunnetta tyttärenä ja ihmisenä, kuin nuorempana. Ei sellaista epäonnistumisen tunnetta voi kantaa koko ikäänsä vain siksi että valitsin erilaisen tien kuin mitä hänelle on opetettu. En todellakaan ole onnistunut kaikessa kympillä, mutta olen vain ihminen. Yrittävä ja tekevä. Hoidan työni ja elämäni. Onnea ja epäonnea on kaiketi normimäärä.
Häneltä en voi mennä kysymään miltä tuntuu olla kylmä äiti? Mitä hän mahtaa ajatella siitä ettei voi sietää minua? Ei ole koskaan sietänyt ja sen hän on jo osoittanut (ja oikeastaan sanonutkin). Aihe on kai jossain määrin tabu. Mutta ei pelkkä synnytys tee kenestäkään naisesta Pyhää Madonnaa. Joskus äidit eivät vain pidä lapsiaan.
Varmaan kamalaa yrittää ottaa muodon vuoksi yhteyttä ihmiseen jota ei oikeasti siedä. Tunne lienee molemminpuolinen, vaivaantunut.
Minä en tehnyt lapsia, koska halusin lapselleni perheen ja rakastavan kodin; isän ja äidin..... Ja koska en saanut koottua niitä, en tehnyt lapsiakaan. Joten en tiedä siitä tunnemyrskystä sikäli mitään. Pidän lapsista silti todella paljon ja arvostan heitä arvokkaina yksilöinä ja lapset näyttävät pitävän minusta. Mietin nuorempana, että jos teen lapsia, niin voisinko vihata lastani ja olisinko yhtä kylmä omille lapsilleni? Tänään sanoisin, että en voisi vihata. Lapset ovat viattomia.
Tunnen huonoutta kulissiäidistäni ja siitä hyljeksinnästä. Koitan pitää oman elämäni hyvänä ja rakkaudellisena. Siksi pidän hänet nykyään kokonaan poissa kuvioista. Miltähän tällaisesta äidistä mahtaa tuntua? Minusta minulla on oikeus tähän etäisyyteen.
Miksi nainen tekee lapsia jos ei kerran oikeasti halua?
Ja vielä: raha ei ole tärkeää vaan välittäminen. Menetettyä yhteistä aikaa ei korvata tavaralla ja rahalla. Unohtakaa ne lahjukset. Mä saan sydänkohtauksen jos nän vielä edes yrittää tarjota rahaa tai materiaa....sanomatta edelleenkään .... ei kannata edes sanoa, ei ole mitään mitä paikata.
Jos vastaat vähättelevasti, ettei tunteeni ole totta, vastaan: ettet ole koskaan katsonut kylmyyttä silmiin jos niin väität.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.