Teisco Del Ray ei ole fiksumpi kuin muutkaan teistä

Teisco Del Ray on palstan arvostetuimpia kirjoittajia. Häntä pidetään asiallisena ja maltillisena. Hänen tekstinsä saavat tykkäyksiä Beatles-faneilta.

Hänen ymmärryksensä tai suhteensa musiikin historiaan ei ole kuitenkaan sen realistisempi kuin Rannan kundilla tai 14 78:lla. Hän lähestyy musiikkia kitarasointu-pohjalta. Hän kirjoitti joskus myös tyypillisen liturgistisen typeryyden koskien klassista musiikkia. "Paganini oli oman aikansa rock-tähti", kuului heitto.

Tällainen banaali jauhaminen on tuttua niissä porukoissa, jotka eivät tajua klassisen musiikin nerokkaasta maailmasta yhtikäs mitään. He haluavat ottaa kantaa omalta musikaalisuuspohjaltaan, joka ei sisällä opiskelua, tietoa tai taitoa. Heillä on kyky soitella Beatlesin muutamia kolmisointuja kitaralla ja ulista Lennonin melodian irvikuvia (kolme nuottia). Koska heillä on kova fiilis ja luupää, he tahtovat samaistaa klassisen musiikin nerot (tyypit, jotka sävelsivät lapsena sinfonioita) rockareihin, koska maailma on helppo nähdä populistisesti, ja koska silloin ei tarvitse kohdata omaa pienuuttaan.

Samaa sarjaa ovat jutut, kuten "Mozart oli alkoholisti ja pieruhuumorin ystävä" tai "Bachilla on muutama messevä biisi".

Mozart ja Bach ovat saattaneet olla persoonina mitä hyvänsä, mutta he ovat älykkyydeltään Einsteinin tasoisia poikkeusilmiöitä, joita maailmassa ei synny juuri koskaan.

Taidemusiikin neroudesta saa käsityksen kuuntelemalla esimerkiksi finaalin Mozartin suuresta g-mollisinfoniasta, Bachin h-mollimessun aarioita tai Brahmsin e-mollisinfonian.

Jos noiden jälkeen joku tahtoo kuunnella Dave Brubeckin ja Paul McCartneyn roskamusiikkia, niin sen kuin. Mutta musikaalisuus ei silloin ohjaa valintoja.

Teisco Del Ray ei ymmärrä, että klassinen musiikki on lähes tuhat vuotta vanha kulttuuri, joka perustuu musiikillisten mahdollisuuksien äärimmäiseen käyttöön. Se on jo vuosisatojen ajan käyttänyt omaa musiikinteoriaansa, ja sillä tavalla kehittynyt ehkä koko maailman älyllisesti kehittyneimmäksi korkeakulttuuriksi. Klassista musiikkia ympäröivä traditio on mahdollistanut oppimisen edistymisen ja eteenpäin siirtämisen seuraavalla sukupolvelle. 1700-luvulla Euroopan valtioissa musiikkikulttuuri oli poikkeuksellisen rikasta, ja pedagogiikka tuotti tuloksia, joita edelleen päivitellään. Tämä kulttuuri tuotti keskimäärin kehittyneitä teoksia, mutta poikkeustapaukset - suurimmat nerot Bach, Mozart, Beethoven, Schubert ja Chopin - ovat tietenkin paljon enemmän.

Miten populaarimusiikki joka - kiistatta, täysin objektiivisesti - on perustettu kaupalliselle tarpeelle ja keskivertokansalaisen ymmärrystä silmällä pitäen noin 60 vuotta sitten, voisi mitenkään kilpailla klassisen musiikin helmien kanssa?

Kertokaa se. Kun ette keksi vastausta, alkakaa uudelleenharkita sitä, miten klassista kannattaa kohdella. Kannattaako heittää Chopinin pianokonsertto tai Mozartin ooppera välittömästi roskakoriin, kun ne eivät heti tarjoa välitöntä fiilistä? Täysin huolimatta niiden maineesta ja asemasta? Vai kannattaisiko vaivautua tutkimaan, mikä niistä tekee suuria?

PS. Klassista voi hyvin verrata vaikka Antiikin Kreikkaan ja filosofiaan. Kun ympäristö ja sivilisaatio ovat poikkeuksellisen kehittyneitä, ovat ne "toisten harteilla seisovat" poikkeusyksilöt, jotka ponnistavat tästä kulttuurista, jotain niin merkittävää kuin Sokrates (tai J.S.Bach).