Täällä kirjoittaa 17v yksinäinen tyttö. Perheellämme oli tapana matkailla n.3krt vuodessa italiaan. Kerran kyllästyin tähän maahan,näihin kylmiin&välinpitämättömiin ihmisiin jotka minut ympäröivät. Minulla oli jäljellä enää oikeastaan 3 läheistä. Huhtikuussa 2012 pakkasin laukut ja lähdin kohti uusia seikkailuja, oppimaan kieltä ja sen semmoista. Ensin se oli haikeaa ja itkin ensimmäisen päivän kun tajusin olevani totaalisen yksin, ilman niitä kahtakaan läheistä jotka mulla oli.
Mutta yhtäkkiä kesäkuussa 2012 huomasin että mulle tuli kaikki ihmiset kaduilla juttelemaan,miks?Valittiko ne mulle?Haukkuko ne mua ku oon ulkomaalainen? Ei ei ei.. Tämmöseen en ookkaa suomessa tottunut! Ne ihmiset tuli jutskaamaan ihan ilosina, kysyivät minkä maalainen olen , ikää yms. Tunsin heti että HEI TÄÄLLÄ MUSTA TYKÄTÄÄN & VOIN RENTOUTUA KOSKA NE IHMISET EI HALUNNU MULLE MITÄÄN PAHAA!
Ne ei halunneet arvostella mun ulkonäköä,mun vaatteita, mun kielitaitoa(joka silloin oli vielä vähän hakusessa) siltikään kukaan ei sanonut kielitaidostani mitään. Tajusin heinä-elokuussa 2012 että HEI mulla on täällä enemmän kavereita kuin olin kotimaassani suomessa saanut hankittua 15vuoden aikana. Osasin luottaa ihmisiin ja puhua heille.
Olin todella onnellinen koska ympärilläni oli ihmisiä, ihmisiä jotka välittivät&kuuntelivat vaikka olen ulkomaalainen. Tutustuin erääseen perheeseen jossa kävin usein illallisella. Ensimmäisellä illalisella olin hyvin sulkeutunut& ujo mutta seuraavat illaliset menivätkin iloisissa merkeissä kun tajusin ettei ne ihmiset mua pure :)
Loka-marraskuussa olin jo sitä mieltä että tämä on minun paikkani&tänne mun kuuluu jäädä. Mutta aika alkoi olla ohi ja kotiinpaluu koittaisi kohta. Tulin jouluksi suomeen(itkin lentokoneessa) ja vietin joulun täysin yksin kotona äitini ollessa matkoilla. Uusivuosi meni yksin ryypätessä ja elämän surkeutta itkiessä. Tammikuussa otin jalat alleni ja lähdin takaisin sinne missä oli hyvä olla, missä sain mielenrauhan. Rahatilanne alkoi kuitenkin olla melko surkea ja päätin palata kokonaan kotiin suomeen maaliskuussa 2013.
Tämä 7kk mitä olen nyt suomessa ollut on ollut yhtä taistelua itsenäni vastaan, Itkua,surua,pelkoa,ahdistusta. Sinne jäivät nekin rakkaat&ainoat oikeat ystävät jotka musta välittivät. Kaikki tää on niin väärin ja mun on päästävä sinne vielä takas joskus!
Mä vaan yritän tällä tarinallani kertoa että hei! Älkää vaipuko masennukseen sen yksinäisyytenne kanssa. Jokaisella on mahdollisuus tehdä elämällään mitä ikinä haluaa, muuttaa vaikka indokiinaan ja hankkia sieltä kavereita. Älkää koskaan ikinä harkitko itsemurhaa yksinäisyyden takia! Yksinäisyys&sulkeutuneisuus ovat yleistä täällä suomessa mutta muualla maailmassa paljon harvinaisempaa(ainakin näin olettaisin)
Mutta yhtäkkiä kesäkuussa 2012 huomasin että mulle tuli kaikki ihmiset kaduilla juttelemaan,miks?Valittiko ne mulle?Haukkuko ne mua ku oon ulkomaalainen? Ei ei ei.. Tämmöseen en ookkaa suomessa tottunut! Ne ihmiset tuli jutskaamaan ihan ilosina, kysyivät minkä maalainen olen , ikää yms. Tunsin heti että HEI TÄÄLLÄ MUSTA TYKÄTÄÄN & VOIN RENTOUTUA KOSKA NE IHMISET EI HALUNNU MULLE MITÄÄN PAHAA!
Ne ei halunneet arvostella mun ulkonäköä,mun vaatteita, mun kielitaitoa(joka silloin oli vielä vähän hakusessa) siltikään kukaan ei sanonut kielitaidostani mitään. Tajusin heinä-elokuussa 2012 että HEI mulla on täällä enemmän kavereita kuin olin kotimaassani suomessa saanut hankittua 15vuoden aikana. Osasin luottaa ihmisiin ja puhua heille.
Olin todella onnellinen koska ympärilläni oli ihmisiä, ihmisiä jotka välittivät&kuuntelivat vaikka olen ulkomaalainen. Tutustuin erääseen perheeseen jossa kävin usein illallisella. Ensimmäisellä illalisella olin hyvin sulkeutunut& ujo mutta seuraavat illaliset menivätkin iloisissa merkeissä kun tajusin ettei ne ihmiset mua pure :)
Loka-marraskuussa olin jo sitä mieltä että tämä on minun paikkani&tänne mun kuuluu jäädä. Mutta aika alkoi olla ohi ja kotiinpaluu koittaisi kohta. Tulin jouluksi suomeen(itkin lentokoneessa) ja vietin joulun täysin yksin kotona äitini ollessa matkoilla. Uusivuosi meni yksin ryypätessä ja elämän surkeutta itkiessä. Tammikuussa otin jalat alleni ja lähdin takaisin sinne missä oli hyvä olla, missä sain mielenrauhan. Rahatilanne alkoi kuitenkin olla melko surkea ja päätin palata kokonaan kotiin suomeen maaliskuussa 2013.
Tämä 7kk mitä olen nyt suomessa ollut on ollut yhtä taistelua itsenäni vastaan, Itkua,surua,pelkoa,ahdistusta. Sinne jäivät nekin rakkaat&ainoat oikeat ystävät jotka musta välittivät. Kaikki tää on niin väärin ja mun on päästävä sinne vielä takas joskus!
Mä vaan yritän tällä tarinallani kertoa että hei! Älkää vaipuko masennukseen sen yksinäisyytenne kanssa. Jokaisella on mahdollisuus tehdä elämällään mitä ikinä haluaa, muuttaa vaikka indokiinaan ja hankkia sieltä kavereita. Älkää koskaan ikinä harkitko itsemurhaa yksinäisyyden takia! Yksinäisyys&sulkeutuneisuus ovat yleistä täällä suomessa mutta muualla maailmassa paljon harvinaisempaa(ainakin näin olettaisin)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jälleen yksi hyvä tarina meille jokaiselle vinkiksi, että on muitakin keinoja ratkaista yskinäisyyden ongelma kuin itsemurha.
Keissa. Todellakin on muita keinoja ratkaista yksinäisyys kuin tehdä itsemurha.
Kyllä senkin eteen toki pitää tosi paljon töitä tehdä että saa säästettyä rahaa että pääsee esim . sinne ulkomaille vuodeksi tai pariksi rentoutumaan tai vaikka lopullisesti asumaan,mutta voin sanoa että työnteko ja säästäminen kannattaa aina ja voit vain jokupäivä unohtaa kaiken menneen ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, puhtaalta pöydältä.
Oma unelmani on muuttaa suomesta pois joskus vielä lopullisesti. Odotan sitä päivää että voin haistattaa pitkät tälle kylmälle,masentavalle''hyvinvointivaltiolle'' jossa ihmiset on masentuneita,sulkeutuneita,kylmiä ja julmia toisia ihmisiä kohtaan. Tämä unelma&elämäntavoite on oikeastaan ainoa joka pitää minut tällähetkellä hengissä kun vietän aikani yksinäni päivästä toiseen,viikosta toiseen,vuodesta toiseen. Silti mulla on aina yks unelma jonka tiedän toteutuvan jos vaan annan sille aikaa ja teen hirveästi töitä sen eteen!
Jotenkin musta tuntuu että suomessa on yksinäisiä enemmän kuin missään muualla. Suomessa on paljon yksinäisiä nuoriakin. Puhumattakaan vahuksista. Itse asuin mummollani koska olimme molemmat yksinäisiä,mummoni puhui aina elämän viisauksia. Mummoni kuoli ja mitä minulle jäi? Nyt joudun asumaan ihan yksin ja kestämään tämän kaiken ihan yksin. Mummo kyllä varmasti on mun matkassa kokoajan vaikkei aina siltä tunnukkaan.
Koittakaa nyt hyvät ihmiset pärjätä,voimahali
Onhan se ajatuksena kaunis, että jokaisella on mahdollisuus tehdä elämässään mitä haluaa, totta se ei kuitenkaan ole. Hienoa, että sua on ainakin jossain määrin onnistanut. Itse uskon kuitenkin, että jäisin ihan yhtä yksin Italiassa, "Indokiinassa" tai minne nyt ikinä menisinkään.
Silti veikkaan, että elämä olisi mukavampaa jossain uudessa paikassa, mukavammassa ilmastossa. Sitten on vielä se, että kaikki eivät voi lähteä edes sinne Italiaan, saati pidemmälle. Menepä neuvomaan sitä vaipoissa makaavaa monella tavoin sairasta vanhusta, että Australian matka varmasti piristäisi.
Kyllä se vaan on niin, että kurjuus ruokkii itse itseään. Köyhää masentaa jatkuva rahanpuute, yksinäistä yksinäisyys. Hiljalleen se, joka lähtökohtaisesti on ollut vain joko köyhä, yksinäinen tai sairas, ajautuu tilanteeseen jossa on kaikkia näitä.
Ainut asia, joka selvästi on mun omaa mieltä edes jonkin verran parantanut, on ollut ahkera salitreeni ja lenkkeily sen jälkeen kun jäin työttömäksi reilu kolme kuukautta sitten. Ei tosin sekään yksinäisyyttä mihinkään vie.
Muistakaa se että jokainen asia lähtee ihmisestä itsestään(en nyt tarkoita kiusaamista) Eihän vaipoissa makaava välttämättä edes osaa unelmoida mistään ulkomaille menemisestä tai yhtään mistään muustakaan.
Köyhyys on itseaiheutettua! Jos ei kykene hankkimaan töitä on turha odottaa unelmien toteutuvan kuin itsestään. Suomessa on työttömyyskorvaus suht hyvä verrattuna siihen mitä olen kuullut sen olevan esim italiassa varaton saa 300€ jouluisin, muuten siellä ei sosiaaliturvaa ole.
Mä olen ollut yksinäinen ja varaton kunnes sain 15vuotiaana ensimmäisen kesätyöpaikkani. Siitä lähtien olen ollut yksinäinen mutten varaton. On varaa valita mitä syödä ja matkusteluunkin on rahaa muutamisen kertaa vuodessa.
Kyllä se vaan niin on että jokainen ihminen vaikuttaa itse oman elämänsä kulkuun. Kukaan ei tietenkään omasta tahdostaan ajaudu yksinäiseksi tai köyhäksi mutta jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen että mihin pisteeseen elämänsä päästää. Mä en usko sattumaan tai mihinkään muuhunkaan hömpän pömppään että jokaiselle olis joku määrätty polku ja että jeesus haluaa niin ja näin tapahtuvan. Sinä teet elämäsi jokaisen valinnan. Jos päätät masentua kiusaamisesta ja ajatella että:''kaikki ihmiset on ihan samanlaisia,kiusaavat,syrjivät tmv en ole tekemisissä enään yhteenkään ihmiseen'' se on sinun valintasi.
Yksinäisyydessä on juuri se hyvä puoli että sinä päätät yksin oman elämäsi valinnoista, ei kukaan muu.
Se olet sinä jolla on unelmia, se olet silloin myös sinä jonka tehtävä on tehdä asioita unelmien toteutumisen eteen. Ketään toinen ei sun nenän eteen kanna mitään tai tee sun puolesta töitä jotta pääset ulkomaille.
Etkö löytäisi sitten ystäviä Suomesta esim. etsimällä netistä ja muualta?
Mutta olet täysin oikeassa siinä, että monella suomalaisella voisi olla helpompaa tuon asian kanssa jossakin muualla kuin Suomessa (jos vain pystyy lähtemään minnekkään).
Vaikeaa silti uskoa, että se elo on yhtään sen auvoisempaa ulkomailla. Jotkut sopeutuvat paremmin muualle, mutta monille se voi olla kivinen tie.
Ap kirjoitti: "HEI mulla on täällä enemmän kavereita kuin olin kotimaassani suomessa saanut hankittua 15vuoden aikana."
Komppaan täysillä, mulle kävi ihan samoin.
ELI; vika ei ollutkaan minussa, omassa kyvyttömyydessäni tutustua ja ystävystyä! Mikä oivallus ja helpotus!!
Sisimmässäni olen aina ollutkin sitä mieltä, että osaan kyllä olla sosiaalinen ja avoin jos muutkin ovat. Sain roimasti lisää itseluottamusta. Nyt olen palannut Suomeen ja yritän ylläpitää tämmöistä luontevaa, mutkatonta juttelukulttuuria missä liikunkin. Yllättäen olen saanutkin paljon vastakaikua ihmisiltä. Minua ei pidetä hulluna tai humalaisena vaikka otankin kontaktia tuntetmattomiin. Verbaalisella tasolla siis. :D