Olen 29-vuotias ja pohtinut itsemurhaa jo yli 20 vuotta. Tällä palstalla pyörii paljon nuoria, joiden tuskasta tunnistaa toki usein itsensä, mutta tulevaisuuden (tai pikemminkin sen puutteen) kannalta olisi kiinnostavaa kuulla itseäni vanhempien, masennuksesta pidempään kärsineiden ihmisten neuvoja ja näkemyksiä.
Onko elämänne muuttunut vuosien varrella siedettävämmäksi? Miten olette selviytyneet? Onko teillä edelleen itsemurha-ajatuksia?
Omat päiväni kuluvat kovettamalla itseäni ottamaan vastaan seuraavat lyönnit, joilla elämä iskee palleaan. Yritän pysyä aktiivisena ja pitää huolta terveydestäni, mutta tulevaisuus näyttäytyy silti tyhjänä, ilottomana ja täynnä epäonnistumisia. Voiko ihminen jaksaa elättää ruumistaan vuosia tai vuosikymmeniä eteenpäin, jos sisältä on jo kuollut?
Kiitos paljon, jos ehditte vastailemaan.
Onko elämänne muuttunut vuosien varrella siedettävämmäksi? Miten olette selviytyneet? Onko teillä edelleen itsemurha-ajatuksia?
Omat päiväni kuluvat kovettamalla itseäni ottamaan vastaan seuraavat lyönnit, joilla elämä iskee palleaan. Yritän pysyä aktiivisena ja pitää huolta terveydestäni, mutta tulevaisuus näyttäytyy silti tyhjänä, ilottomana ja täynnä epäonnistumisia. Voiko ihminen jaksaa elättää ruumistaan vuosia tai vuosikymmeniä eteenpäin, jos sisältä on jo kuollut?
Kiitos paljon, jos ehditte vastailemaan.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Siis olet kokenut elämän noin synkkänä 9-vuotiaasta lähtien. Jospa lakkaisit miettimästä itsemurhaa ja päättäist vain elää edelleen. Kun on jaksanut 20 vuotta niin kyllä sitä jaksaa eteenkinpäin.'Kyllähän elämän voi muuttua pitkänkin masennuksen jälkeen. Ei kannata heittää pyyhettään kehään.
Puhut lyönneistä palleaan? Voitko kertoa mitä kaikkea nuo lyönnit ovat pitäneet sisällään.
Kiitos vastauksestasi.
Noista lyönneistä palleaan... niitä tavallisiahan ne: väkivaltaa kotona, fyysistä ja psyykkista kiusaamista koulussa, nöyryytyksiä, epäonnistumisia tavoitteissa jne. Omaa syytäni lähinnä kaikki, joten en viitsi valittaa. Mieluummin katson eteenpäin kuin menneisyyteen.
Omat seurauksensa noista on toki varmaan ollut, sillä psyykkisiä ongelmia on diagnosoitu aika paljon. Peloista pääsin pienin askelin; itseluottamus ei sen sijaan koskaan palannut. Kun muutin 18-vuotiaana pois kotoa, selviytymiskeinoksi muodostui jonkinlainen sairaalloinen perfektionismi. Nykyisin kai siis lyön useimmiten itse itseäni - ainakin psykologin mukaan.
Sanoit, että elämä voi muuttua pitkänkin masennuksen jälkeen. Tähän haluaisin vielä uskoa, mutta todisteita ei ole paljoa näkynyt. En haluaisi heittää pyyhettä kehään. Viime viikolla yritin kylläkin tappaa itseni, mutta sain lopulta puhuttua itselleni järkeä. Koetan jaksaa eteenpäin.
Jos uskoo että elämästä ei tule mitään ja vain masentaa, niin kierre on selvä. Meille tapahtuu paljon uskomme mukaan. Metsä vastaa niin kuin sille huudetaan. Pitää yrittää ihan tietoisesti asennoitua postiivisesti.
Tuo mainitsemasi kierre on toki aivan totta. Olen ehkä vähän taikauskoinen, mutta luulen että minua rankaistaan positiivisuudesta. Aina kun olen yrittänyt ajatella myönteisesti tai iloisemmin, pudotus on ollut sitäkin kovempi. Mustalla huumorilla koetan kyllä joskus keventää tunnelmaa.
Oikeasti elämä on jatkuvien onnistumisien ja epäonnistumisien vaihtelua. Ne kun ovat kiinni siitä mitä olemme toivoneet ja halunneet, siis miten minkäkin tapahtuman koemme.
Minkäänlainen väkivalta tosin ei ole normaalia, sellaisesta pitää lähteä pois, hakea ainakin apua.
Nuorena sitä on kovin herkkä ottamaan raskaasti pienetkin nk. epäonnistumiset, sanon nk. koska eihän ne aina ole epäonnistumisia, me vain koemme ne niin. Kun tarkastelee elämää taaksepäin, huomaan monesta kompastuksesta koituneenkin jotain parempaa. Esim. itse en aikoinaan saanut kovasti haluamaani työtä, joten hakeuduin kouluun. Tämän koulun kautta sain uuden ammatin ja vakituisen työn, johon nyt olen todella tyytyväinen. Pitää myös muistaa, ettei se ole epäonnistunut joka yrittää, vaan se, joka ei edes yritä.
Olen miettinyt tätä masennusasiaa lapseni, joka nyt on teini, kautta. Itse en koe olleeni masentunut, alakuloinen kylläkin ja ehkä joskus ajoittain ahdistunut. Mutta kun on alkanut ahdistaa, olen miettinyt mistä se johtuu, ja hakeutunut eroon ahdistuksen aiheuttajasta, välillä vaihtamalla maisemaa. Ja aina se on toiminut. Lapseni on myös aika ajoin ahdistunut ja kävi lääkärillä. Lääkäri määräsi masennuslääkkeitä, joista hän meni aivan sekaisin.
Hän jätti lääkkeet ja kun ollaan yhdessä käyty läpi hänen elämäänsä, alkaa löytyä syitä ahdistukselleen. Ne ovat kaikki sellaisia, joille voi jotain tehdä. Nyt hän voikin jo paremmin.
Tämä kaikki sai minut mietteliääksi, kuinka moni nuori kärsii masennuksesta. Ja surullista miten moni päätyy itsemurhaan. Kun kuitenkin joskus pienillä muutoksilla voisi löytyä elämään sisältöä ja mielekkyyttä. Jos on kovin masentunut, voi tällainen kehotus elämänmuutoksiin tuntua absurdilta, mutta niin se vain on. Pitää pyrkiä pois paikasta, tilanteesta ja ympyröistä, joissa päivät tuntuvat raskailta ja merkityksettömiltä. Silläkin uhalla, että jotkut leimaavat lyhytjänteiseksi tms. Jokainen kun kuitenkin elää oman elämänsä, ei toiset voi eikä saa määräillä miten se pitää elää.
Joskus itsellä oli aika vaikea elämäntilanne ja olin pitkään alakuloinen. Tein pitkiä kävelylenkkejä, sillä vain siten sain purettua pahaa oloa. Muistan kun kerran ajattelin, että vaikka nyt on ankeaa, enkä saanut aikaiseksi sitä mitä olen tavoitellut, niin ehkä riittää kun tämä elämä jotenkin kahlataan läpi. Sitten alkoi naurattaa, helpotuin omasta oivalluksestani. En ole kenellekään velkaa mitään onnistumisia, miten sen sitten kukin ikinä määritteleekään. Välillä riittää oikein hyvin, että menee vain päivän kerrallaan.
Toisen ihmisen seura on kaikille elintärkeää, yksin pähkäilemällä murheet saavat helposti aivan liian suuret mittasuhteet. Jos ei ole kavereita, niin mukaan vaikka harrastuksiin tai ihan mihin vaan, jossa tapaa muita. Ihminen on laumaeläin, yksinään masentuu. Aivot tarvitsevat vuorovaikutusta voidakseen hyvin.
Niin, ja olen jo reilusti yli 50, kun toivoit iäkkäämpien näkökulmaa. :-)
Toivon kovasti, että saat rohkaisua elämääsi. Olet sen arvoinen.
Hei, MaMaKin.
"Kun tarkastelee elämää taaksepäin, huomaan monesta kompastuksesta koituneenkin jotain parempaa."
Tämä on kannustava ajatus. Ehkä se kuitenkin vaatii tietynlaista mielenlaatua ja ennen kaikkea uskoa itseensä, että kykenee näkemään toivoa ja tunnistamaan uusia mahdollisuuksia epätoivon hetkellä. En ole itse ollut kovin hyvä siinä. Onnistumiset eivät ole kasvattaneet itseluottamustani, mutta pienetkin vastoinkäymiset ovat romuttaneet sen hetkessä.
Ei sinulla sattuisi olemaan neuvoja, kuinka tuota itseluottamusta voisi rakentaa? Tai ehkä vielä tärkeämmin, kuinka sen vähänkin voisi säilyttää?
"Välillä riittää oikein hyvin, että menee vain päivän kerrallaan."
Olen yrittänyt itsekin pitää tätä ohjenuorana. Usein tulee kuitenkin suunniteltua tulevaa mahdollisimman tarkkaan stressin välttämiseksi. Monille ennalta-arvattava elämäni vaikuttaa varmasti todella tylsältä. Toisaalta on niinkin, että sitten kun nuo suunnitelmat menevät mönkään (ja useinhan ne menevät), niin ahdistus on sitäkin kovempi. Pitäisi kai löytää jokin kultainen keskitie.
"Jos ei ole kavereita, niin mukaan vaikka harrastuksiin tai ihan mihin vaan, jossa tapaa muita. Ihminen on laumaeläin, yksinään masentuu."
Oikeastaan introverttinä masennun usein enemmän ollessani muiden seurassa. Vähänkään suuremmassa joukossa olo käy jo lähes sietämättömäksi. Aina jos muut ovat yrittäneet tutustua tai pitää yhteyttä, pakenen.
Yksinolo ei siis varsinaisesti ole minulle ongelma, mutta jonkun toisen kohdalla tuo voi toki hyvinkin pitää paikkansa.
"Toivon kovasti, että saat rohkaisua elämääsi. Olet sen arvoinen.
Hei! Olen sinua vain kymmenisen vuotta vanhempi ja kärsinyt masennuksesta varmaan saman verran, reilut 20 vuotta.
Olen itse yrittänyt itsemurhaa ja ollut lähellä onnistua. Nähtyäni, miten murtuneita läheiseni olivat, tajusin, etten voi heitä satuttaa noin peruuttamalla ja karmealla tavalla. Haluan elää myös itseni takia. Elämä on minulle itseisarvo ja ajattelen niin, että niin kauan kuin ihminen elää, on hänen elämällään jokin tarkoitus. Uskon, että minulla on vielä koettavaa, tehtävää ja opittavaa.
Masennukseni ole tällä hetkellä samanlaista ja yhtä musertavaa kuin joskus ennen. Osittain tähän vaikuttaa se, että olen päässyt irti huonosta parisuhteesta. Tällä haavaa oireinani on lähinnä väsymys ja aloitekyvyttömyys.
Masennuksessani yksi vaikeimmista asioista itselleni oli epäonnistumisen tunne ja siitä seuraava häpeä: sen hyväksyminen, etten kyennyt saavuttamaan tärkeinä pitämiäni asioita (hyvä koulutus ja työpaikka yms). Kamppailen tämän asian kanssa joskus edelleen. Tämän suhteen neuvoisin välttämään vertailemasta itseä muihin ja muiden saavutuksiin. Pitää ajatella omia voimavaroja ja toimia niiden puitteissa. Masentuneena voi kokea onnistumista vaikka siinä, kun on jaksanut tehdä ruokaa, imuroida, käydä kaupassa. Ja silloin kun ei sitäkään jaksa, se pitää vain hyväksyä.
Hei, luin vastauksesi mielenkiinnolla.
Pidin erityisesti tuosta strategisesta lähestymistavastasi masennuksen kanssa elämiseen; monet selviytymistarinathan sisältävät samanlaista energian ja resurssien käytön järkevää suunnittelua. Muistan joskus lukeneeni, että onnistuminen on - kuten totesitkin - usein kiinni siitä, että kykenee huomioimaan omat voimavaransa ja asettamaan itselleen realistisia tavoitteita.
Eipä minulla kovin kunnianhimoisia päämääriä toisaalta elämässä enää olekaan, kunhan jaksaisin sen aikaa kun äitini vielä elää (en halua tuottaa hänelle surua). Välillä tämäkin vaikuttaa ylivoimaiselta tehtävältä.
Oletko kyennyt masennuksesta huolimatta jatkamaan työelämässä tai muussa toiminnassa? Itse opiskelen, mutta harkitsen parhaillaan keskeyttämistä. Voimien loppumisen hyväksyminen olisi tässä kohtaa kohtalokasta, koska kurssit eivät odota, että pääsen takaisin jaloilleni. Tulevaisuuden työllisyysnäkymäni ovat myös huonot, koska en ole sosiaalinen enkä kai kovin yhteistyökykyinenkään. Olen harkinnut toimia opintojen jälkeen yksityisenä elinkeinonharjoittajana, mutta tällä itseluottamuksella sekin lienee tuhoon tuomittu idea.
Mainitsit, että huonosta parisuhteesta irti pääseminen auttoi sinua. Onko sinulla ollut muita käytännön keinoja selviytymiseen? Itselleni musiikki on ollut ehkä paras lääke - se on auttanut monessa tilanteessa.
Toisinaan mietin, jos vain pakkaisin repun ja lähtisin pois. Jättäisin kaiken entisen taakse, kenties löytäisin kadonneen itseluottamukseni. Mutta kaihdan riskejä, enkä koskaan uskalla toteuttaa tuota.
En ole masennukseni takia työelämässä. Pääsin yliopisto-opinnoissani pitkälle, mutta jäin peräkkäisille kuntoutustukijaksoille, enkä saanut opintojani päätökseen. Lopulta minulle myönnettiin pysyvä eläke.
Musiikki on hyvä keino. Itselleni suuri ilon aihe ja voimavara on kissani. Luonto on hyvä akkujen lataamisen ja rauhoittumisen paikka.
Itse uskon, että ihmistä voi auttaa, jos tällä on jokin laajempi hengellinen tai metafyysinen ulottuvuus elämässään. Sen ei tarvitse olla järjestäytynyt uskonto, mutta jotain itseä suurempaa. Silloin asiat näkee laajemmassa perspektiivissä ja niille voi löytää toisenlaisia merkityksiä.
Yksi asia, jolla uskon olevan suuren vaikutuksen, mutta jota en valitettavasti tällä hetkellä itse juuri toteuta, on muiden auttaminen. Jos jaksaa tehdä vapaaehtoistyötä tai jollain tavalla auttaa muita, huomio kiinnittyy itsestä muihin.
Joku buddhalainen viisas ilmaisi asian jotenkin tähän tapaan: "Emme saa kuoltuamme mukaamme mitään, mitä olemme tässä elämässä saaneet. Saamme sen, minkä olemme antaneet muille."
Voi hyvin olla, että työkyvyttömyyseläke on edessä minullakin. Yritän sen vielä välttää, koska oikeissa olosuhteissa voimavarani saattaisivat riittää jonkinlaiseen työntekoon. Lähes kaikkialla vaaditaan kuitenkin nopeutta ja tehokkuutta, kun taas itse haluaisin tehdä rauhassa ja huolellisesti mahdollisimman hyvää jälkeä. Osa-aika- tai etätyön suhteen asenteet ovat edelleen ihmeen jäyheitä, vaikka teknologian ennustettiin tuovan mukanaan paljonkin joustoa.
Toisaalta tyydyn elämässä vähään, joten en tiedä, miksi minun pitäisi vastavuoroisesti kovin paljoa tuottaakaan. Asetelma on mielestäni epäreilu. Vapaaehtoistyötä olen usein harkinnut. Ainakin saisi tehdä työtä omien voimiensa puitteissa.
Tuosta itseäni suuremmasta ulottuuvuudesta minulla on hieman kaksijakoisia kokemuksia. Uskonnosta luovuin teini-iässä, ja hieman myöhemmin upposin pohdiskeluissani jonnekin relativismin ja nihilismin suohon. Itse siis löysin laajemmasta perspektiivistä vain merkityksettömyyttä ja tyhjyyttä vailla tarttumapintaa. Se oli tavallaan helpottavaa, mutta ei luonnollisestikaan hyödyttänyt siinä jokapäiväisessä kontekstissa, jossa jouduin hankkimaan ruumiilleni suojaa ja ravintoa. Kun sitten pyrin luomaan noita merkityksiä ja tavoitteita itse, ne johtivat vain kuluttaviin pakkomielteisiin.
Tutustuin pari vuotta sitten hyväksymis- ja omistautumisterapiaan, joka ammentaa paljon juuri buddhalaisuudesta. Sen perusajatuksiin oli helppo yhtyä, mutta tuolloinkin hyväksymisen edellytyksenä oli muistaakseni se, että ihminen pitää elämässään jotakin mielekkäänä tai arvokkaana. Kuulostaa ehkä karulta ja tunteettomalta, mutta itse en ole oikeastaan koskaan löytänyt sellaista.
Elokuvassa David Galen elämä päähenkilö siteeraa jotakuta tunnettua filosofia, jonka nimeä en nyt saa mieleeni. Hänen mukaansa ihmiset tavoittelevat elämässään yleensä etupäässä onnea. Ongelma siinä on, että yleensä, kun se jokin, jonka ajatellaan onnea tuottavan, on saavutettu, ihminen alkaa haluta jotain muuta, eikä tyydy siihen, mitä on saanut. Mikään ei tuo sitä lopullista onnea, koska haluamisen kohde muuttuu. Tämähän on buddhalaisuudenkin pääajatuksia.
Samainen filosofi esittää ratkaisuksi sen, että ihmisellä on jokin arvo, jota hän elämässään vaalii. Jokin, joka on omaa itseä ja omaa hetkellistä tyydytystä suurempi. Elokuvan päähenkilöllä se oli kuolemanrangaistuksen vastustus. Silloin sen merkityksen voi löytää myös metafysiikan ulkopuolelta, tästä elämästä. Se voi olla rakkaus, tasa-arvo, luonnonsuojelu, köyhien auttaminen, eläinten oikeudet, pasifismi - mikä ikinä ihmiselle onkaan tärkeää.
Onnen tavoittelu on tosiaan ongelmallista - paitsi tuosta syystä jonka mainitsitkin myös siksi, ettei onni merkitse kaikille samoja asioita, eivätkä ihmiset aina itsekään osaa määritellä sitä. Arvot ovat varmasti tässä keskeisessä osassa, mutta onnellisuuden kannalta olisi mielestäni vähintään yhtä tärkeää kiinnittää huomiota tapoihin, jolla noiden arvojen toteuttamiseen käytännössä pyritään.
Onhan nimittäin niinkin, että myös kiireen, kilpailun ja materiaalisen omaisuuden tavoittelun taustalla voi olla hetkellistä, yksilöllistä tyydytystä suurempia arvoja ja laajempia utilitaristisia päämääriä (esim. yhteiskunnan kehittyminen). Yksilötasolla ei välttämättä aina - tai edes suurimmaksi osaksi - mutta joskus. Jotkut väittävät jopa nauttivansa tästä kilpailusta. Näiden ihmisten suusta kuulee usein tutun lausahduksen: "tyytyväisyys on kehityksen este".
Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia. Meidän kaltaistemme ihmisten ongelma onkin ehkä ennemmin se, että vaikka meillä on vapaus valita arvomme (myös nuo itseämme suuremmat), vapautemme valita keinot niiden puitteissa toimimiseksi ovat rajoitetut. Jos ainoa keino pitää itsensä hengissä on tehdä työtä, ja ainoa keino tehdä työtä on uhrata omat arvonsa jatkuvan kasvun, kehityksen ja tehokkuuden alttarilla, voidaan kai puhua jo jonkinlaisesta "arvoimperialismista". Se vie lopulta niin psyykkiset kuin fyysisetkin voimavarat, ja kun murtumispiste saavutetaan, ei tilanteen hyväksyminen tai laajemman perspektiivin tarkastelu enää auta. Ihminen katkeaa. En kannata kommunismia, mutten myöskään tiedä, hallitseeko kukaan enää täysin tätä nykyistä järjestelmää.
Itse lakkasin tavoittelemasta onnea noin kymmenen vuotta sitten - kohdallani kyse on enää ylimääräisen tuskan välttämisestä, ruumiini elättämisestä. Toivoisin yhteiskunnalta enemmän ymmärrystä, joustoa ja mahdollisuuksia ihmisille, jotka eivät mittaa elintasoaan tavaralla. Tarkoitus ei ole tuomita niitä, jotka näin tekevät, mutta omalle persoonallisuudelleni loputon kilpajuoksu hierarkian portaikossa ei vain sovi. Siinä leikissä olen tuomittu epäonnistumaan.
Hmm... taisin eksyä alkuperäisestä teemasta enemmän yhteiskuntakritiikin puolelle. Pahoittelut. Tämä olisi sopinut ehkä paremmin jonnekin downshiftaus-palstalle.
P.S. Tuo 'David Galen elämä' on hyvä elokuva.
Mielenkiintoista pohdintaa.
Koen, että tämä länsimainen yhteiskunta on todella omiaan sairastuttamaan ihmisen ja imemään tästä voimat. Leikittelin itse teini-ikäisenä fantasialla, jossa muuttaisin jonnekin viidakkoon, irrottautuisin tästä pelistä kokonaan. Nyt vanhempanakin haaveilen laillasi kaiken jättämisestä ja siitä repun pakkaamisesta. En tiedä, onko omien arvojen uhraaminen työtä tehdäkseen aina välttämätöntä, mutta ainakin itselleen uskollisena pysyminen vaatii valppautta, tietoisia valintoja ja irtiottoa. Ja ehkäpä sekin on ylellisyys, johon kaikilla ei ole varaa, kun se leipä on pöytään saatava.
Tulin kenties hieman kärjistäneeksi asioita puheellani uhrauksista, alttareista ym. Jos olisin älykkäämpi ja varustettu edes rahtusella itseluottamusta, nuo mainitsemasi valppaus, tietoiset valinnat ja irtiotot voisivat auttaa jo pitkälle. Ja Suomessa on toki verraten hyvät mahdollisuudet toimia arvojensa mukaisesti.
Ennemmin kuin jotain uutta yhteiskuntajärjestystä, toivoisin lähinnä keskinäistä kunnioitusta ihmisten välille - siis sen hyväksymistä, että kaikki ihmiset eivät ole samasta muotista, eikä heitä voi siten kivuttomasti samaan muottiin survoakaan (toive taitaa mennä utopistisuudessaan samaan luokkaan maailmanrauhan kanssa...). Yleistyskyky on välttämätöntä monimutkaisen maailman jäsentämiseksi, mutta kyky pidättäytyä siitä on vähintään yhtä tärkeä. Samalla saattaisimme huomata, että yksilön paras potentiaali saadaan esille antamalla tilaa hänen luonnollisille ominaisuuksilleen. Saman asian puolesta on argumentoinut mm. Susan Cain "The Power of Introverts" -kirjassaan.
Kerroit, että oma masennuksesi liittyi niin ikään työelämän ja opiskelun vaatimuksiin, ja että loppuunpalamisesi vaivaa sinua joskus edelleen. Sanoit kuitenkin päässesi pitkälle yliopisto-opinnoissasi, mikä on jo upea saavutus. Osaatko sanoa, mihin katkeamisesi lopulta kulminoitui? Oliko masennuksesi taustalla muita asiantilaa pahentavia tekijöitä (esim. perfektionismia)? Anteeksi nämä utelut. Kuvailemasi tilanne vaikuttaa vain hyvin samanlaiselta kuin omani tällä hetkellä.
Minulla oli muuten tuohon viidakkofantasiaasi verrattava haave lapsena: halusin muuttaa jonnekin pohjoiseen erämaahan, jossa eläisin sitten rauhassa omassa pienessä mökissäni, riippumattomana kaikista muista...
Aliarvioit älykkyyttäsi. Itsetunnon puute varmasti leimaa meitä kaikkia masentuneita.
Olen kanssasi samaa mieltä tuon keskinäisen kunnioituksen suhteen. On hyvä vaalia ihanteita, vaikka ne idealistisuudessaan tuntuisivat mahdottomilta saavuttaa. Muuten on turha odottaa mitään muutosta parempaan.
Masennukseni on monen tekijän summa. Pohjalla on geneettinen alttius ja epävakaa lapsuuden kasvuympäristö, jossa kylvettiin siemenet miellyttämisen halulle, huonolle itsetunnolle, päättämättömyydelle (kyvyttömyys tunnistaa omia tarpeita), jossa omat rajat eivät kehittyneet kunnolla. Myöhemmin elämässä näitä rajoja eri tavoin väkivaltaisesti venytettiin ja rikottiin, mm. seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan kautta nuoruudessa sekä parisuhdeväkivallan kautta aikuisuudessa. Olin siis jo lapsesta saakka tietyllä tavalla haavoittunut ja altis. Traumoilla on kumulatiivinen vaikutus ja kun yksilö on valmiiksi haavoittunut, eikä hänellä ole resursseja käsitellä kipuaan, trauma jättää hänet alttiimmaksi uusille haavoittaville tilanteille.
En ollut motivoitunut opiskelemaan pääainettani. Halusin vaihtaa sen aineeseen, jonne on perinteisesti vaikea päästä. En läpäissyt seulaa, mutta se oli hyvin lähellä. Tämä aiheutti päämäärättömyyttä. Samaan aikaan masennus paheni, olin pitkiä aikoja sairauslomalla ja lopulta uuden parisuhteen ongelmat tekivät opiskelustani mahdotonta. Opintotuki oli melkein loppuun käytetty ja opiskeluaikoja aloitettiin silloin rajoittaa.
Perfektionismi on monien masennuksesta kärsivien ongelma ja koen, että itsekin olen (olin) siihen taipuvainen. Vaatimukset itseä kohtaan ovat liian suuret, virheitä on vaikea sallia itselleen, eikä halua tyytyä vähempään ja tehdä kompromisseja tavoitteidensa suhteen. On myös vaarallista sitoa itsetuntoaan ulkoisiin saavutuksiin.
Työkykyyn ja osittain mielialaan ovat vaikuttaneet myös somaattisen puolen terveysongelmat.
Jos nyt katson elämääni ja mietin, mikä yksi asia olisi sellainen, joka on turhan paljon leimannut elämääni, sanoisin Akilleen kantapääkseni ehkä sen rajojen puutteen ja oman tahdon tai sen ilmaisemisen heikkouden, joka johtaa miellyttämiseen ja ajelehtimiseen. Koen, että turhan monet käänteet elämässäni ovat ikään kuin "tapahtuneet" sen sijaan, että olisin halunnut ja päättänyt jotakin. Koen olleeni liian usein kuin muovailuvahaa, joka on manipulatiivisten ja vallanhaluisten ihmisten ohjailtavissa.
Opettelen nyt siis yhä tunnistamaan, kuka oikein olen ja mitä tunnen ja haluan.
Todella surullista kuulla, että taustasi on noin traumaattinen. Kaikkeen kokemaasi nähden olet selvinnyt hämmästyttävän hyvin. Voisin kuvitella, että aina ei ole ollut helppo analysoida vastoinkäymisiäsi noin viiltävästi mutta tyynesti. Sanoit, että akilleen kantapääsi oli oman tahdon ilmaisemisen heikkous, mutta omissa silmissäni tekstistäsi huokuu todellista henkistä vahvuutta!
Traumojen altistavuus uusille henkisille vammoille on asia, jota olen toisinaan itsekin miettinyt. Elämästä tulee tuolloin helposti itseään toistava painajaisuni, johon viittaavia signaaleja alkaa pelätä kaikkialla. Manipuloivat ja vallanhaluiset ihmiset tuntuvat myös usein "haistavan" yksilön haavoittuvuuden, vaikka sen koettaisi kuinka ulospäin peittää. Omalta kohdaltani muistan esimerkiksi, kuinka pienin ja hitain askelin jouduin aikoinaan totuttamaan itseni uudelleen siihen, että voin kävellä julkisella paikalla. Huolestuttavaa kyllä, edelleen tulee vastaan tilanteita, joissa tuo pinnan alla lymyävä epävarmuus lienee tarkkasilmäsen henkilön havaittavissa.
Kuvaamasi perusteella sinulla lienee ollut myös tavallaan tuplataakka harteillasi pyrkiessäsi täyttämään niin omat kuin muidenkin vaatimukset. Itse säästyin noista jälkimmäiseltä lähinnä kapinoivan perusluonteeni vuoksi. Sen suhteen ongelmani on käänteinen omaasi verrattuna: olen ollut lapsesta saakka monissa vastakkainasetteluissa, koska en koskaan sopeutunut auktoriteetteihin tai karsinoihin. Olen päätynyt sen seurauksena lähestulkoon erakkoelämään, josta on ollut vaikeaa irrottautua edes pakon edessä.
Varoituksesi itsetunnon sitomisesta ulkoisiin saavutuksiin osui naulan kantaan. Olen varmaankin tämän suhteen vähän jakomielinen: en anna itse ulkoisille saavutuksille juurikaan arvoa, mutta usein ajattelen erilaisten "merkkipaalujen" olevan tärkeitä siksi, että voin silloin myös uskottavammin kyseenalaistaa ja kapinoida mokomia statussymboleja vastaan. Kuulostaa varmaankin hölmöltä... Oletko koskaan tunnistanut omien vaatimustesi ja tavoitteidesi taustalla vastaavaa piiloagendaa?
Viimeinen kirjoittamasi lause herätti minussakin toiveikkuutta. Ilman kaikkia vastoinkäymisiämme emme olisi ehkä saaneet koskaan vastaavaa tilaisuutta todella tutkia sisintämme.
Ihmisellä on täällä elämässä ja maailmankaikkeudessa niin paljon muuta arvokasta kuin hyvä kolutus ja työpaikka.
Tämä on vain markkinavoimien ja itsekkyyden luoma kupla.
Minun mielestäni masennus johtuu siitä että ihminen ei ole syystä tai toisesta oikeassa suhteessa itseensä.
Joku elää muiden odotuksia, joku hakee mallit televisiosta, joku seuraa, jotain johdatellaan, jotain käytetään hyväksi....
Eletään tavallaan valmiissa maailmassa ja otetaan kaikki vastaan mitä päähän tungetaan.
On halattu aseettomaksi ja kilvet viety, ollaan mahdollisesti muiden ehdoilla, kykenemättä pitää puolia. Eksytään.
Kun löydät itsesi hälystä, kun teet omat päätökset ja virheet... kasvat ihmisenä ja vahvistut. Kun vahvistut, et ole enään virtojen vietävissä, vaan teet omia päätöksiä jotka tekevät sinut onnelliseksi.
Seuraa ketjureaktio ja saat lisää voimaa. Huomaat hallitsevasi itseäsi ja valintojasi, jano kasvaa.
Kas, masennus katosi.
Masennus on voimattomuutta / kyvyttömyyttä vaikuttaa omaan kohtaloon.
Itselläni oli lasinen lapsuus,nyt olen liki 50.nen naimisissa,kaksi lasta ja yksi lapsenlapsi. Olen välillä ollut masentunut,ja vanhat pahat muistot tulevat mieleeni.Niitä nyt vanhempana olen käsitellyt,sillä nuorempana en oisi kestänyt.Minulla on edelleen taipumus vaipua synkkyyteen,mutta tyrkyttämättä sinulle omaa selviytymiskeinoa,kerron sen silti. Olen alkanut katsomaan tv7 kanavaa,joka on suomen ainoa hengellinen kanava.Sieltä olen saanut niin paljon rohkaisua,iloa,ja puolestani on rukoiltu ja itsekin olen paljon tasaisempi nyt,kun tiedän,että minusta huolta pidetään ja en ole ainoa.,jolla on vaikeaa. Ja suosittelen sinua käymään sivustolla kotisatama.net,se on rukoussivusto,sinne voi itse laittaa rukouspyynnön,ja suosittelen sinua lukemaan toisten rukouspyyntöjä. Voimia sulle ja ennen kaikkea koeta löytää aina se myönteinen puoli asioista,se on mua auttanut. Olen nykyään onnelllinen,vaikka köyhäkin,mutta nykyään henkisesti rikas.Tsemppiä sulle:) suruvaippa!!Älä luovuta,Joyce Meierin ohjelmat tv7.ssa eritoten ovat mua vahvistaneet ja muokanneet.