En tiedä mihin keskustelukategoriaan viestini kuuluisi, mutta kirjoittelen tänne...
Olen siis 21-vuotias nainen, jolla perjaatteessa pitäisi olla kaikki hyvin, on mies, koira, ihana koti ja opiskelen ammattikorkekoulussa. Ongelmana on, että en vain osaa nähdä itsessäni mitään hyvää, en luota omiin mielipiteisiini enkä osaamiseeni. Olen myös yksinäinen, eikä minua kiinnosta mikään, minulla ei ole mitään erityisosaamista tai harrastusta. Mieleni on maassa jatkuvasti..
Koen tulevaisuuteni äärimmäisen ahdistavana, sillä aikaisempaa työkokemusta (MISTÄÄN) minulla on vain hyvin niukasti ja työtilanne tradenomeilla on huono. Ja sitä paitsi minun on vaikea kuvitella itseäni edes helpossa työssä, sillä uskon jatkuvasti mokaavani.
Olen myös äärimmäisen ujo ja pelkään sosiaalisia tilanteita (jopa soittamista). En osaa lähes missään seurassa olla oma itseni, vaan jatkuvasti luon itselleni eri rooleja joiden avulla selviän tilanteista. Kaikki eivät välttämättä edes tiedä kuinka ujo todellisuudessa olenkin. Olen jatkuvasti ahdistunut ja epävarma, mieli on maassa, enkä arvosta itseäni pätkääkään. Välillä tuntuu ettei minulla ole mitään annettavaa mihinkään ja pelkään elämää suunnattomasti. Mitä edes teen täällä. Tunnen itseni myös kamalaksi loiseksi, sillä asun miesystäväni omistamassa asunnossa ja saan ainoastaan kuukaudess opintotuen, jolla yritän kituutella, sekä toisinaan satasen palkan lisäksi keikkatöistä, joista stressaan myös suunnattomasti. Haen kyllä töitä, mutta uudesta kaupungista niitä on heti vaikea saada ja pilalle menneet työhaastattelut vain pahentavat alemmuuden tunnetta.
Onko tämä masennusta vai onko minulla vain äärimmäisen huono itsetunto? Pitäisikö minun mennä puhumaan esim. koulupsykologille...? Juttelen näistä asioista jonkin verran miehelleni, mutta pelottaa, että hänkään ei enää rakasta minua, kun olen näin maassa koko ajan ja vaikea ihminen..
Olen siis 21-vuotias nainen, jolla perjaatteessa pitäisi olla kaikki hyvin, on mies, koira, ihana koti ja opiskelen ammattikorkekoulussa. Ongelmana on, että en vain osaa nähdä itsessäni mitään hyvää, en luota omiin mielipiteisiini enkä osaamiseeni. Olen myös yksinäinen, eikä minua kiinnosta mikään, minulla ei ole mitään erityisosaamista tai harrastusta. Mieleni on maassa jatkuvasti..
Koen tulevaisuuteni äärimmäisen ahdistavana, sillä aikaisempaa työkokemusta (MISTÄÄN) minulla on vain hyvin niukasti ja työtilanne tradenomeilla on huono. Ja sitä paitsi minun on vaikea kuvitella itseäni edes helpossa työssä, sillä uskon jatkuvasti mokaavani.
Olen myös äärimmäisen ujo ja pelkään sosiaalisia tilanteita (jopa soittamista). En osaa lähes missään seurassa olla oma itseni, vaan jatkuvasti luon itselleni eri rooleja joiden avulla selviän tilanteista. Kaikki eivät välttämättä edes tiedä kuinka ujo todellisuudessa olenkin. Olen jatkuvasti ahdistunut ja epävarma, mieli on maassa, enkä arvosta itseäni pätkääkään. Välillä tuntuu ettei minulla ole mitään annettavaa mihinkään ja pelkään elämää suunnattomasti. Mitä edes teen täällä. Tunnen itseni myös kamalaksi loiseksi, sillä asun miesystäväni omistamassa asunnossa ja saan ainoastaan kuukaudess opintotuen, jolla yritän kituutella, sekä toisinaan satasen palkan lisäksi keikkatöistä, joista stressaan myös suunnattomasti. Haen kyllä töitä, mutta uudesta kaupungista niitä on heti vaikea saada ja pilalle menneet työhaastattelut vain pahentavat alemmuuden tunnetta.
Onko tämä masennusta vai onko minulla vain äärimmäisen huono itsetunto? Pitäisikö minun mennä puhumaan esim. koulupsykologille...? Juttelen näistä asioista jonkin verran miehelleni, mutta pelottaa, että hänkään ei enää rakasta minua, kun olen näin maassa koko ajan ja vaikea ihminen..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sairastin aikaisemmin myös bulimiaa, mutta siitä olen parantunut noin vuosi sitten rakastumisen myötä. Olinkin hetken onnellisempi, mutta tällä hetkellä tunnen itseni masentuneemmaksi kuin koskaan. En usko bulimian tosin enää palaavan, en ole enää neuroottinen omasta vartalostani tai oikeastaan en välitä enää..
Tiedän myös sen, että kun ajattelen koko ajan olevani surkea, totta helvetissä myös tulen olemaan surkea. MIten pääsisin tästä oikein yli? Minun on vaikea puhua tästä läheisilleni, sillä mieheni on menestynyt ja vanhempani myös menestyneitä ja äärimmäisen itsevarmoja, eivätkä ymmärrä minua ja ongelmiani.
Kuulostaa ihan tutulta.. ammatti on hankittu ja perhe asiat kunnossa... kavereita ei kyllä juurikaan ole eikä mitään erityisiä kiinnostuksen kohteitakaan.. Päivät menee vaan samojen ongelmien parissa...
oon myös nuoruudessa käynyt psykologilla vuosia, eikä siitä ollut juurikaan apua.. samassa pisteessä oon yhä, vuosien jälkeen..
Eli multa ei kannata ottaa neuvoja vastaan, koska en oo onnistunut pääsemään näistä vaikeuksista eteenpäin.. Mutta varmaan kaverit voisi helpottaa elämää, jos niitä olisi...