Valvoin eilen koko yön. Neljältä menin kerrostalomme ylimpään, yhdeksänteen kerrokseen. Suunnitelmissa ei ollut mikään itsemurhan teko tällä kertaa. Tilanne oli täydellinen itsemurhan teolle. Vähän ennen sitä ukkosti ja sen aikana satoi kovasti. Taivas oli täynnä tummaa pilveä, jonka takia oli erityisen pimeää. Seisoin matontamppaus parvekkeella katsellen ympärilleni metsää ja kaupunkia. Odotin että käytäviltä sammuu valot. Siihen meni noin kymmenen minuuttia. Ajattelin sitä odotellessa, miltä kuolemani jälkeen läheisistäni tuntuu. Olen nyt elänyt vain heitä varten. Ymmärrän minkä laista surua ja tuskaa he kokevat nuoren läheisen miehen kuolemasta. Ymmärrän, koska itse koen surua ja tuskaa päivittäin. En halua olla murtunut sielu joka vaeltaa iäisyyden, kunnes vanhana sairaus vie hengen. En ole ollut läheisten kanssa tekemisissä pariin vuoteen. Välillä tulee soittoja joihin vastaan, mutta en käy heidän luonaan enkä päästä heitä kotiini. Yhdelle läheiselle olen vain puhunut ongelmistani laajemmassa mittakaavassa. Olen hänelle kertonut, miksi koen, että elämä ei ole elämisen arvoinen. Pahinta on se, että hänkin on alkanut masentua puhumisistani. Hän on vielä todella nuori ja sen takia altis vaikutuksille. Mutta hän on aina ollut minun kanssa tekemisissä ja hän on eniten kaltaiseni. En pysty puhumaan psykiatreille samalla lailla. Ajattelen vain että se on heidän työnsä jutella minulle. Töissä olen itse paljon miettinyt ja odottanut taukoja. Jotenkin ajattelen, että aamulla psykiatri puhuu aikansa, että pääsee kahvitauolle kunnolla heräämään. En koe, että psykiatri pitää minua yksilönä. Hänellä on kalenteri aina täynnä ja käyn hänellä viikoittain tunnin käynnillä. Tuntuu, että hänellä on tunnin välein eri potilas, ja olen vain yksi heistä, en ole millään lailla erityinen. Siinä oli sen kymmenen minuutin ajatuksia ja nyt palaan asiaan. Käytäviltä takanani oli sammunut valot. Käytävällä ei ollut yhtään ovea parvekkeen kohdalla, joten tiesin että kukaan ei näe, mitä teen parekeella keskellä yötä. Sitten halusin kokea sen hetken, kun viimeisen kerran nousen yläkertaan, enkä koskaan palaa takaisin, en enää koskaan palaa takaisin kotiini yksinäisyyteen, en enää koskaan käy vanhempieni luona kylässä, en koskaan käy sisaruksieni luona, en tule koskaan näkemään heidän lapsiaan, en tule koskaan käymään töissä, töissä, töissä. Työasiat ovat osaltaan ajaneet minut tähän tilanteeseen. Olen siinä tilanteessa, että koulut ja armeijat on juuri käyty. On edessä pitkä työrupeama ja sen jälkeen muutama eläkevuosi ja sitten se kauan odotettu luonnollinen kuolema. Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani tunsin, että minun ei enää koskaan tarvitse kokea sitä kiusausta, jota sain osalleni kouluissa ja armeijassa. Töissä olisi vain aikuisia. Aikuiset kun on niin järkeviä ajattelin. Väärin. Niin moni on vielä lapsen tasolla. Niin moni halusi kommentoida työtulostani, niin moni halusi tehdä hauskoja piloja minulle. Ei. Työntekijät oli kaikkea ikäluokkaa koulujen ja eläkeiän välistä. Kaikissa ikäluokissa oli joku henkilö, joka halusi pahoittaa toisten mieliä. Tätä se sitten olisi seuraavat neljäkymmentäviisi vuotta. Tuplasti se aika jonka olen nyt elänyt. Ja takana on olevinaan vasta alku, se alku on niin pitkä ja täynnä muistoja. Suurimmaksi osaksi pahoja muistoja. Ei perheen osalta, koska minut kasvatettiin hyvin, mutta minua kiusasivat ne huonosti kasvatetut. Sen takia en saanut kavereitakaan, koska kukapa nyt haluaa olla kiusatun kaveri. Siinähän vaan saa osan itselleen kiusaamisesta. Työtehtäväni oli sellainen, jota olisin koko työikäni voinut tehdä. Ei siinä mitään ylenemisen mahdollisuuksiakaan ole. Kouluja en halua käydä lisää, koska mikään ala eikä työnkuva kiinnosta minua. Raha ei kiinnosta minua. Se suurimman osan motivaatio ei kiinnosta minua. Minua ei oikeastaan kiinnosta mikään. No kyllä kiinnostaa. Jotenkin tunnen ulkona olevani vapaa. Liikun paljon senkin takia. Tänäänkin ajoin pitkän pyörälenkin, jonka aikana pysähdyin järvimaisemapaikalle. Yleensä pidän tosi paljon maisemista, mutta tänään siinä oli jotain erityistä. Oli ilta. Kello puoli yhdeksän. Järven päällä oli usvaa ja kuu näkyi oranssina alhaalla. Se synkkyys kiehtoi minua suuresti. Jos jokin ajankohta minua eniten miellyttää, niin se on ilta. Olen paljon koetellut rohkeuttani kävelemällä valaisemattomia polkuja pimeässä ja oikaissut metsänkin kautta. Minulla ei ole pelättävää, koska mielenterveys ei tästä enää putoa, ja se harhakuvitelma, että siellä metsässä on joku tai jokin, ei haittaa koska välillä haluaisin että se jokin tulee tappamaan minut. Ja asiaan. Parvekkeella nousin kaiteelle seisomaan. Matontamppaustelineestä sain hyvän otteen joten se oli tavallaan turvallista seistä siinä kaiteen päällä liki kolmessakymmenessä metrissä. Se oli oikein kuvauksellinen tilanne. Pimeydessä näin alas katsoessani jalkani ja kenkäni tyhjän päällä. Viesti jatkuu seuraavassa kommentissa koska merkit loppuu kesken.
Jatkuu...
Jatkuu...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Jatkoa edelliseen...
Siitä pyörälenkistä vielä sen verran, että ajaessani erään kaksikymmentä metriä korkean sillan päältä, huomasin, että silta menee myös kävelytien yli. Jäin siinä katsomaan alas, koska näin potentiaalisen hyppypaikan. Ihmisiä oli ympärillä vilkkaaseen aikaan, ja minä vain tuijotin alas. Takaisin asiaan. Kaiteella seisoin noin viisi minuuttia, koska ihmisiä ei näkynyt liikkuvan. Siinä ajattelin sitä, että olen yhden askeleen päässä loppua. Kun olin siinä etukenossa, olisin voinut päästää kaiteesta irti ja kaatua suoraan alas. Niin pienestä kiinni, kuin otteen irrotuksesta. Pienellä eleellä olisin päässyt pois. Se oli minulle tärkeä kokemus, koska nyt tiedän, että se on helppoa, jos tulee tarpeeksi pahat tuntemukset. Pieni huippaaminen olisi saanut minut irroittamaan otteen. Ajattelin, että jos joisin alkoholia, niin se saisi minut päästämään irti siinä tilanteessa. Jos saisin itselleni sekavan tilan, voisin helposti jättää kaiken. Siitä kaiteelta sitten laskeuduin takaisin parvekkeelle, ja jäin siihen seisomaan ja katselemaan maisemia. En halunnut palata sisälle, vaikka minulla oli kylmä, ja olin kastunut kurkotellessa. Jossain vaiheessa piti kuitenkin lähteä sisälle erittäin pettyneenä. Kotini on täydellinen minulle, mutta en halua olla täällä. En halua olla vanhempien luona, enkä veljenkään. En vain yksinkertaisesti halua olla. En halua olla olemassa. En tunne oloani mukavaksi missään asuessani. Tunnen itseni ahdistuneeksi sisätiloissa. Ulkona olo on päivässä se paras aika. Siellä ajatukseni on avarammat, ja olen siellä kolmisen tuntia päivässä. Enempää en pysty. Olen masentuneeksi siitä erikoinen, että urheilun ansiosta olen hyvässä kunnossa ja ulkonäöstäkin saan kehuja. Harrastuksia kun harrastan niin paljon, niin olen hyvä niissä, siitäkin saan kehuja. Moni on sanonut että haluaisi olla yhtä hyvä kuin minä niissä. Ulkopuolisen silmissä minulla menee hyvin ja teoreettisesti kai meneekin, kun ne asiat kerran on kunnossa. Kai minä olen jollakin tapaa muita älykkäämpikin, koska ymmärrän paljon elämästä. Näen elämän kokonaisuutena. Osaan perustella, miksi eläminen ei kannata. Siihen ei psykiatri sano mitään, vaihtaa vain aihetta. Elinkautinen on kuulemma pahempi kuin kuolemantuomio. Ymmärrän sen täysin. Kituminen on pahempi kuin suoraan kuoleminen, totta kai. Täällä minä kituan ajatusteni vankina. Ilmeisesti ajatuksissani on vikaa, kun niitä halutaan muuttaa mielialalääkkeillä. Koen olevani ja haluan olla erilainen ihminen. Haluan erottua massasta. Minulla on "kavereita". Heitä yhdistää monta asiaa. He tekevät mitä muutkin tekevät, ja sen ansiosta heillä on samoja puheenaiheita toki. Tuntuu että ihmiset ovat tyhmiä. Käyttävät päihteitä, katsovat telkkarista draamasarjoja ja bb:tä, ajavat autolla jonossa töihin joka arkipäivä. Elävät rutiinilla ja ilmeisesti se on heille ok. Jos ne mielialalääkkeet saa minut samanlaiseksi, niin minusta tulee kai tyhmä. Tietohan se tuskaa lisää. Ostan sitten älypuhelimen ja siihen netin ja facebookin ja kaikkea muuta vastaavaa älytöntä, rupean seuraamaan julkkiksia tvitterissä, luen juorulehtiä, puhun pahaa kavereiden kanssa toisten selän takana. Ostan autoon isompaa näyttävämpää vannetta töissä vaivoin ansaitsemilla rahoilla. Kyllä se on järki kaukana nuista touhuista. En siis ole ottanut lääkemääräyksiä vastaan. Elän mieluummin tuskissani kuin muutun idiootiksi. Kyllä kai minulla on täällä vielä opittavaa, kun ajattelen niin paljon. Ja niitä oppimiani asioita sitten tulen tänne foorumille kirjoittamaan ihmisille jotka väittää että ovat samassa tilanteessa, vaikka eivät ymmärrä tätä pötköönkirjoitettua asiaa. En halua keskittyä mihinkään kappalejakoihin, koska se sekoittaa vaan ajatukset. Ei minun ajatuksissakaan mitään kappalejakoja ole, mutta teksti on mustaa mustalla taustalla takuulla. En edes ymmärrä miksi kirjoitan tänne näin, ei tämä paranna minua, korkeintaan pahentaa jonkun masennusta. Ette te edes muista parin tunnin päästä lukeneenne mitään näin syvällistä, menette vaan iltalehden sivulle lukemaan maailman asioista ja niissäkin kerrotaan mitä lady gaga piti päällään hyväntekeväisyyskonsertissa. Miksi ihminen edes aukaisee sellaista linkkiä jossa lukee niin. Ongelmani liittyy kyllä hyvin vahvasti myös kanssaihmisiini, juuri näiden syiden takia. Ihmiset on julmia ja tylyjä toisilleen, ja sen ymmärrän hyvin, koska olen joskus autolla liikenteessä ajanut. Liikennevaloissa menee hermot vaikka kukaan ei ole siinä tehnyt mitään väärin. Se viha vaan kasvaa, ja se tulee purettua toisille ihmisille. Yksi syy sille ongelmalle on, että ihmisiä on yksinkertaisesti liikaa. Sellaisen maailman minä haluan, jossa ei ole autoja, ei telkkareja, ei tietokoneita, ei älypuhelimia. Ihmiset asuisivat pienissä kylissä, jossa jokainen vetää samaa köyttä. Kaikki on ystävällisiä toisilleen, eikä ketään jätetä pois porukasta. Ja ei olisi sitä kaikkein pahinta: Rahaa. Kiitos kun luit.
Luin myös tekstisi. Kieltämättä oli vähän hankalaa, kun oli yhtä soittoa koko teksti. Kirjoittamista sinulle moni tuolla ehdottelikin.
Minulle tuli kyllä mieleen toinen ajatus; voisitko kokeilla valokuvausta? Saa liikkua ulkona ja luonnossa. Voisit ehkä mennä mukaan johonkin kamerakerhoon. Oma kokemukseni valokuvausharrastuksesta on hyvä; menen kokouksiin silloin kun huvittaa, jos ei huvita jätän väliin. Uusia ystäviäkin on tullut sitä kautta.
Toivon sinulle voimaa jatkaa, ja ihan vaan tekstisi perusteella, uskon että olet hyvä ihminen.
Olipa kerrassaan hienoja oivalluksia sinulla, taidat olla todellinen kynäniekka. Mikset kirjoittaisi kirjaa omasta elämästäsi jossain vaiheessa. Printtaat vaan kaikki mitä tänne tai muualle kirjoitttelet tunteitasi purkaessasi ja viet kustantamoon. Siinä elämäsi tarkoitus, mitä ei pitäisi jättää väliin.
"Printtaat vaan kaikki mitä tänne tai muualle kirjoitttelet tunteitasi purkaessasi ja viet kustantamoon"
Nettiin kirjoittamia tekstejä ei voi todistaa omikseen joten niitä ei voi käyttää jos kirjan aikoo kirjoittaa.
Hyvä, ettet hypännyt
Kyllä voi todistaa omikseen, esim. siten että koko suku tietää henkilön kirjoittaneen tekstit jo vuosia sitten pöytälaatikkoon, siitä pitää olla kunnon todisteet olemassa.
ei kannata kirjoittaa nettiin ennen julkaisua. Niin se menee
Joo, sama tuli mieleen, eikun kirjaa kirjoittamaan ja siitä sisältöä elämään, selvä taitelija olet eli individuaali, joiden osa ei koskaan ole helppo, ole ylpeä siitä, että olet yksilö ja lopeta ahdistuminen siitä, että et kuulu joukkoon, kaikki haluavat olla originaaleja, mutta kun eivät ole tarpeeksi vahvoja, juuri kateuden takia ne sinua ovet hiillostaneet, kirjoittamiseen purat tunteesi, oikea taide syntyy luomisen pakosta ei palvonnan kaipuusta.
Minäkin ajattelin tekstiäsi lukiessa, että ammattisi voisi olla kirjailija. Älykäs olet, mutta ei aina milikuvat todellisuudesta pidä paikkaansa; esim. kuvittelet vanhuuden olevan tylsää. Se on monelle elämän kultaisinta aikaa ja olemassaolsta voi nauttia juuri vain elelemällä ja puuhastelemalla.
Kyllä sinulla on sittenkin valtava elämisen arsenaali jossain ja se on estänyt sinua luovuttamsta.
Se vai ihmetyttää, miksi sinun on niin vaikea paljastaa läheisillesi, että sinulla on paha olla: jopa psykiatrille. Kyllähän he työkseen ja varmaan rutiinillakin hoimmiansa tekee; mutta on tätytynyt alan kiinnotaa kun ovat ammattiin kouluttautuneet. Me harrastelija "keittiöpsylogit" teemme tätä kirjoittelua vain mielenkinnosta ihmistä ja elämää kohtaan. Minä ainakin saan paljon myös itse kun luen toisten kokemuksista. Se on ihan muuta kuin se teennäinen kaljahörhöilyseikoilut ja teennäinen tehokkuus.
Monen synkeys alkaa helpottua kun uskaltauvat avautumaan.
Mukavan järjellistä ja helppolukuista tekstiä :) Ainuina, että en ymmärrä itsaria, vaikka ymmärrän mitä tarkoitat, sekä ei lälypuhelin tyhmäksi tee, vaan se joka haluaa oppia, käyttää lälypuhelinta oppimiseen jne.. Enkä niin ymmärrä massasta erottumisen tarvetta - mielestäni tärkeintä on olla oma itsensä, mutta se ei tarkoita välttämättä erottautumista massasta. Mielestäni paras tapa on olla yrittämättä olla erilainen, sen ajattelematta, elää vain siten, miten tuntuu hyvältä, oikealta, järkevältä.
Lopun pari-kolme-neljä lausetta olisivat minunkin unelmani :)
Kyse ei ole siitä, että olisi tarve erottua joukosta, vaan juuri siitä, että hyväksyy itsensä sellaisena, kun on. Mielestäni monet mielenterveysongelmat johtuvat siitä, että koetaan olevan epänormaaleja, kun ei ns. kuuluta joukkoon. Sitten yritetään olla jotain mitä ei olla ja siitähän ei seuraa hyvää. Kumma piirre on ihmisillä toimia julmasti "yksilöitä" kohtaan, kaikin tavoin koitetaan pistää ruotuun henkisen ja fyysisen väkivallan keinoin. Siinä on vaikea sitten koittaa olla oma itsensä. Tosi vahva persoona saa olla, ettei sairastu. Toki monilla saattaa, juuri esim. kiusaamisen takia olla huono itsetunto ja sen takia koetaan,että ihmiset ei hyväksy sellaisena, kun on. Ja monesti tällaiseen tilanteeseen auttaa se, että hyväksyy itsensä ja ei nää erilaisuuttaan heikkoutena, vain päinvastoin. Tavallaan täytyy itsensä hyväksyä, sen jälkeen muutkin hyväksyvät. Kuitenkin helpommin sanottu, kuin tehty, jos sinua on kiusattu erilaisuudestasi koko elämäsi ajan. Kylläpä vaan aika monella ihmisellä näyttäisi aikamoinen tarve erottua massasta (en väitä, että kaikilla), mutta ei oikein ymmärretä, että se ei onnistu hyväksyntää hakemalla ja "ostamalla siistit lenkkarit". Yritetään ns. olla se kaikkein siistein tavallinen tyyppi. Jos joku todella taas on "yksilö", niin yritetään nuijia kaikin tavoin maan rakoon. Sitten, jos tällainen tyyppi menestyy, niin sitten kyllä jauhetaan miten aina tiesin, että lahjakas ja luova tyyppi, tiesin, että tulee menestymään, aletaan jäljittelemään, kun ei itsellä ole mitään kykyä luovuuteen ja sitä rataa...
Samaa mieltä. Aloittajalle vinkkinä, kirjoita muualle kuin tänne ensin, jonka jälkeen kun olet julkaissut kirjasi, voit sitaatein kertoa siitä täällä ja ottaa esiin kohta kohdalta ne asiat mistä tahdot julkista keskustelua.;)
kymppi plus= aspergerinfon ylläpito
kappalejako olisi ollut paikallaan, en jaksanut lukea kokonaan, vaikea lukea kun kaikki kirjoitettu yhteen pötköön
Hyvinhän tuon jaksoi lukea ilmankin. Itseä ihmetyttää miten joillakin on niin suuri ongelma kappalejaottomuus (tai välimerkitkin), jos teksti muuten on selkeää. Olemma erilaisia, mutta kiinnostaisi mikä se perimmäinen syy on, miksi joku ei pysty lukemaan kappalejaotonta tekstiä, ja miksi toinen taas pystyy ongelmitta.
Ehkä nuorempi pötkyä lukee, mutta kun ikää tulee ja on hajataitto niin veikeaa se on. Ehdotan aloittajalle, että lyö vaikka välistä jossain kohden mielivaltaisesti poikki ja rivi väliin. On helpompi lukea.
Olen kateellinen hyvästä hyppypaikasta.
Aloittajan tavoin en myöskään koe että elämällä olisi mitään tarkoitusta. Samaa tyhjänpäiväisten asioiden toistamista vuodesta toiseen kunnes tulee vanhaksi ja kuolee pois. Ensimmäisen kerran minulle tuli tällaisia ajatuksia joskus 5 vuotta sitten. Olen itsekin vielä nuori ihminen ja silti olen jo ihan kyllästynyt elämään. Suuri osa ihmisistä on typeriä massan mukana menijöitä enkä tosiaan jaksaisi elää tällaisessa maailmassa. Maailma ei tule koskaan olemaan hyvä ja oikeudenmukainen paikka. Ajattelen itsekin usein erilaisia tapoja poistua tästä maailmasta. En haluaisi yhtään pitkittää tätä kärsimystä mutta toisaalta itsemurhan tekeminen on jotenkin liian pelottava ajatus. Eihän siitäkään voi olla aivan varma mitä kuoleman jälkeen tapahtuu vaikka olenkin aika varma että ei mitään. Kuitenkin sekin on melko ahdistava ajatus että tämä on varmaankin meidän ainut elämä. Lopetan tämän kirjoituksen tähän ja ihan vittuillakseni en tee mitään kappalejakoa.
Nö kyllähän tuollaisen pätkän jaksaa lukea ja teitenkin pääasia että kirjoittaa. Jospa aloittajakin kommentoisi mietteitään.
Kyllä minä vielä käyn täällä päivittäin lukemassa vastaukset.
Kiitos niistä.
Kuule ala kirjoittaa, siis ihan oikeasti kirjoittaa esim. kirjaa. Lopeta palstoille kirjoittelu saman tien, koska se mitä paperilla laitat ei ole mitään keskivertoraapustelua. Tuolla tekstillä pääsee pitkälle.
Nyt kun löysin tämän tekstin vähän jälessä, niin mietin vaan että mahtaako kirjoittaja olla vielä elossa?