KYSELY vastatkaa

Mulla alko 12 wee menkat ja sit mun isä ja äiti eros sitten mun mummo tuli meille "isää hoivaamaan" ja samalla se purki kaiken vihansa mua ja äitiäni kohtaan muhun.Paljastui että mummoni oli vihannut ´mua koko elämäni ajan,samoin tätini he haukkuivat mua lihavaksi ja käskivät laihtumaan yhtä laihaksi kuin siskoni.MYös menkkani alku ällötti heitä. Mua haukuttiin myös koulussa koska olin muita tyttöjä kehittyneempi. Nyt oon 16 wee ja sain juuri sairaalan avohoidosta (en joutunut koskaan osastolle kun en laihtunut paljoa...) terveen paperit.Menkat puuttuu edelleen eli 4 vuotta olen ollut "kuivilla". Nykyään pidän ruuasta enkä pelkää sitä joka päivä menee paremmin.

Itse en edes muista koska varsinainen anoreksia alkoi, mutta syömishäiriö alkoi jo alta kouluikäisen, kun veljeni haukkuivat mua läskiksi isäni säestämänä.

Veljeni eivät ole enään vuosiin mua haukkuneet ovat kai järkiintyneet, mutta isäni edelleen solvaa läskikisi, ihraksi, ruhoksi ym.

Välillä mulla on anorektisia oireita paastoan tai syön aivan minimaalisesti.
Huonoina kausina taas ahmin kaiken minkä näen ja oksennan.

Vaikka olen jo 23.v en ole kyenneyt saamaan sisältäni pois sitä pientä avutuonta tyttöä joka toivoi vain isin hyväksyntää.

Mulla se alkoi 16-vuotiaana pikkuhiljaa, muistan sen kesän kun ylä-aste loppu. Se oli tosi dramaattinen käänne koska sairauteni alkoi puhjeta silloin. En päässyt samaan lukioon kuin muut luokkakaverini. Yhtäkkiä vain sain päähäni et musta on tultava hoikka. Ja sitten yhä vaan hoikempi ja hoikempi. Siitä se alamäki lähti...
Olen nyt 21. ja elän tässä yhä edelleen. Sitä ei silloin teininä jolloin sairaus puhkeaa edes ymmärrä sen kestoa. :(

Mulla todettiin anoreksia vasta vuosi sitten,mutta niin kauan ko muistan on mun elämä ollu enemmän tai vähemmän ruoalla pelleilemistä.
Marraskuussa täytän 18,ja olen nyt 154/32. Osastolla olen ollu,sekä suljetulla että avohoidossa.
Varmasti perheväkivalta on vaikuttanu sairastumi
seen,samoin isän kommentit siitä että olen lihava (ei tosin sitä ole enää aikoihin sanonu) sekä se että koulukaverit joskus "leikillä" sanoivat läskiksi.
Jokatapauksesa,sairas olen,enkä tästä parane.

en oo viäläkään varma et onko tää anoreksiaa, ku juoksen joka päivä 1km (en YHTÄÄN enempää)(tai no en mä kipeenä juokse) ja olen alkanu syödä vähemmän. mut se kaikki alkoi siitä kun minä, 12 vuotias pienikokoinen tyttö, 155/40 vedin bikinit päälleni. Pitkä ja kehittynytt urheiija kaverini sanoi minulle; "hei siis sulla on kauhee pömppömaha! siis olet kyllä läskistynyt". se tapahtui luokkamme ollessa viikon leirikoulussa ahvenanmaalla. niin kaukana kotoa. tai no ei nyt kaukana mutta kun tollasen loukkauksen kuulee vain pienestä teinimäisestä mahasta, haluaisi automaattisesti kotiin omien porukoiden ja läheisten luo. no, sen viikon yritin olla muistamatta noita sanoja, ja onnistuin siinä. bailasin, ja kokeilin jopa kerran röökiä. ai miksikö? ne sanat jotka olin haudannut syvälle itseeni tulvahtivat koko ajan pintaan. kun päästiin sieltä kotiin aloitin juoksemisen. ja kuin vaistomaisesti, pienensin annoksiani. yritän tehdä tämän niin, että siitä ei puhkea anoreksiaa, sitä en todellakaan halua, mutta nykyään kun katson peiliin, enkä enää näe sitä pömppömahaa, tuntuu siltä ettei kamuni olisi niitä ikinä sanonutkaan.

Taustalla pitkäaikaista seksuaalista hyväksikäyttöä ja siitä yleinen viha omaa ruumista ja olemusta kohtaan.

Ajattelin aina, muistan jo ala-asteen toisella ja kolmannella luokalla ajatelleen, että olen lihava ja inhottava. Olin normaalipainon ylärajoilla.

Sairastuin 19 -vuotiaana mahahaavaan ja painoni laski. Jotenkin innostuin siitä painonlaskusta ja olin sairaudestani huolimatta ylpeä itsestäni ja uudesta, hienosta kropastani, johon voin olla edes vähän tyytyväinen ensimmäistä kertaa elämässäni. Aloin laihduttamaan, jotta olisin entistä hienompi. Kilot lähtivät rymisten. Laihimmillani olin vähän päälle 40 kiloa, 162 senttiä, eli en kovin laiha.

Nyt olen, (5 vuoden jälkeen) lihonut vaihtelevalla menestyksellä (?) normaalipainon alarajoille asti (46). Vahtaan edelleen syömisiäni tarkasti, lasken kaloreita ja vihaan tätä hikistä, pehmoista kroppaa. Mutta en pärjää laihempana, tarvitsen energiaa ja terveyttäni opiskeluun ja työntekoon. Meneehän tämä näinkin.

Hei!
Minun anoreksiani alkoi 12-vuotiaana.
Kaverini/ luokkatoverini haukkuivat minua läskiksi (vaikken sitä ollutkaan),
ja päätin tehdä siitä lopun.
Oli elämässäni kyllä muitakin ongelmia. Laihdutin,
paastosin, oksentelin ja ahmin jatkuvasti.
Olen nyt 15-vuotias, ja minulla on bulimia/anoreksia edelleen. Toisinaan voin jo syödä melkein kunnolla (ja on pakkokin, hiustenlähdön, anemian,
ja muiden terveysongelmien takia).
Olen ollut tällä välin jo "terveempi", mutta
viimeisen puolen vuoden aikana elämästäni on taas tullut jatkuvaa pakkoliikkumista,
kaloreiden laskemista, paastopäiviä (tiedän ne eivät laihduta), ja oksentelua.
Haluaisin päästä tästä eroon.. mutta en voi sille itse mitään. Ja aina kun näen televisiossa (jota en enää nykyisin katso, sillä en kestä nähdä
niitä "niin-paljon-minua-kauniimpia-LAIHOJA" ihmisiä, tai kadulla jonkun laihan ihmisen,
minulle iskee kauhea morkkis että minunkin täytyy näyttää juuri tuolta. Ja aloitan taas alusta...

Oon nyt 17-wee ja sairastuin anoreksiaan noin puol vuotta sitten. Se alko aluksi ihan normaalilla laihduttamisella , painoin noin 66/163. Itsetunto oli hieman huono koska aattelin olevani liian läski poikaystävälleni, ja halusin olla parempi kuin muut. Sitte alko tää täydellisyyden tavoittelu. Mä haluan olla vain sellanen tanssiva keiju, jota kaikki ihailee. Täydellinen kaikessa.Tiedän että oon sairas ja käyn hoidossa, alunperin kyllä masennuksen takia.Nykyään painan 54/163