Avun hakemisen vaikeus

Eivät terveydenhoitoalan ammattilaiset voi torjua ihmsitä joka hakee ongelmiinsa apua. Sinun kannattaisi saada ika ihan psykiatriselle polille. Siellä ainakin ymmärretään. Jospa soitat terveyskeskuksen ajanvaraukseen ja kerrot että haluaisit päästä juttelemaan psyykeammattilaisen luokse.

Ei avun hakeminen oikein millään voi johtaa työpaikan menetykseen. Ei vaikka hakisit apua työterveydenhuollosta. Niillä on vaitiolovelvollisuus.

Yksityiseltä saa apua aina kun maksaa - pääset vaikka terapiaan hyvin nopeasti jos kustannat itse kaiken (tai vaikuutus kattaa). Karkeasti ottaen voi sanoa, että yksityiseltä saa apua vaikka ei tarvitsisikaan, julkiselta puolelta ei välttämättä saa vaikka kipeästi tarvitsisi. Tosin voihan sen julkisenkin käydä testaamassa kun ei siinä mitään häviää. Riippunee siitä, millainen lääkäri sattuu kohdalle.

Ei kannata joo tosiaankaan arkailla avun hankinnassa, vaikka tiedän tuon tunteen erittäin hyvin. Itse tein sen virheen että arastin avun hakemista aivan liikaa ja se tilanne päättyi sitten itsemurhayritykseen koska vetkuttelin asian kanssa... Toivottavasti pääset varaamaan aikaa, minne vain, siitä se itsensä hoitaminen alkaa! Tsemppiä! (:
Minulla annettiin ihan omassa terveyskeskuksen puolella kun lääkärille varasin ajan niin lääkkeet kyllä kouraan mutta sain lähetteen myös psykiatrille missä olen sitten käynyt. Pahoittelut sekavasta tekstistä mutta toistamiseen tsemppiä siihen lääkäriajan varaamiseen! (:

Kiitti vastanneille! En tiedä mitä pitäisi tehdä... Tk ei aukioloaikojen puitteissa oikein sovi, enkä oikein pysty ottamaan vapaata sitä varten. Ja työterveyshuoltoa ei ole. Siksi kyselin siitä yksityisestä vaikka vissiin nämä mt-jutut pyritään yleensä hoitamaan yleisen puolen kautta. Saikkua en halua enkä tiedä pystyisinkö missään terapiassakaan käymään juurikin niiden poissaolojen takia. Tuntuu kun olisin ihan täydellisessä umpikujassa enkä voi tehdä asialle nyt mitään.
Enkä halua läheisten, ystävien, työkavereiden yms tietävän ongelmistani.

Jos on varaa yksityiselle (kallisita se kyllä on) niin voivat antaa vastaaottoajan jopa aikaan jolloin et ole töissä. On yksityisiä jotka päivystvät viikonloppuisn ja iltaisin. Ja ei työnantajalle tarvitse selitellä lääkärissäkäynnin syitä.
Kun pidät työstä niin se on varmaan sinulle terapiaa ja alkaa palauttaa voimien palautumista.
Kannattaa tuo avunhakemiskynnys ylittää. Siihen sisältyy sinullakin turhia pelkoja. Jo puhuminen jonkun kanssa helpottaa. Ja jospa rohkenet kertoa sille kaikista lähimmälle ja lutetulle hinkilölle. Avoimuus vain vahistaa molemminpuolista ystävyyttä. Myös ystävälläsi voi olla asioita joita hän ei ole aikaisemmin rohjennut jakaa kanssasi.

Entä jos soittaisit johonkin mielenterveyspalvelu puhelimeen, olen nähnyt noita ilmoituksia näillä palstoilla.

Itse hain apua vasta 37-vuotiaana. Masennusta ja ahdistusta ollut jo lapsena, mistä johtuen olen ollut hieman syrjäytynyt, enkä kunnolla työelämässä ikinä. Tapahtui katastrofi minkä seurauksena romahdin ja sitten oli pakko soittaa terveydenhuoltoon. Ekaksi pääsinn sairaanhoitajan juttusille joka oli tosi ymmärtäväinen ja ystävällinen, onneksi. Siitä se lähti. Vuosi meni ennen kuin pääsin terapiaan. Reseptiä on saanut kouraan, mutta ssri-lääkkeistä tulee niin huono olo että en voi syödä niitä. Nyt syön mäkikuismaa ja se tuntuu toimivan paremmin kuin nuo lääkkeet, ilman sivuoireita. Yöksi otan tarvittaessa nukahtamislääkettä.

Ymmärrän kuinka vaikeaa avunhakeminen on. Nuorena tyttönä olin suicidaalinen ja pyysin apua. Kukaan aikuinen ei nähnyt hätääni ja minut käännytettiin pois, että sullahan on kaikki ihan hyvin.

Eli terveydenhuolto ei aina ihan toimi, ja voin sanoa että ei sitä apua sieltäkään kautta välttämättä saa. Oma tilanteeni ei ole terapiankaan myötä vielä parantunut. Töissäkäynti on yhtä hemmettiä. Minäkin pelkään koko ajan että joku päivä en kykenekään.

Oma apu paras apu, yritän hoitaa itseäni musiikilla, luonnossa liikkumalla ja joogalla. Päihteet ei kuule auta, ne vaan pahentaa sun aivojen välittäjäaineiden tilannetta.

Mene lääkärille ja pyydä ainakin kunnon labrat jossa otetaan kilpirauhaskokeet. Kilpirauhasen vajaatoiminta voi aiheuttaa masennusta ja kaienlaisia muita psyykkisen ja fyysisen terveyden ongelmia.

En halua pelotella yhtään, mutta kerron oman tarinani.

Masennus ja sosiaalinen jännitys on diagnosoitu noin kymmenen vuotta sitten. Sain lääkkeet ja kokeilin hetken aikaa terapiaa. Koin ettei terapiasta ollut apua, mutta lääkkeillä pääsin pahimman yli. Sain mukavan työn, joka auttoi itsetunnon kanssa ja masennus- sekä paniikkioireet jäivät taka-alalle. Tämän jälkeen aloitin opiskeluni uudessa kaupungissa. Alussa uusi ympäristö ja uudet ihmiset pelottivat ja aloitin psykoterapian hieman ennen opintojeni alkua. Tälläkään kertaa en kokenut saavani terapiasta mitään apua. Sain aloitettua opinnot normaalisti. Kävin terapiassa yhteensä kolme vuotta "varmuuden vuoksi". Kolmen vuoden jälkeenhän ei saa enää Kelalta korvausta psykoterapiasta. Terapia loppui siis tämän jälkeen.

Aikaa meni noin vuosi ja pitkäkestoinen parisuhteeni loppui. Romahdin ihan täysin. Ensin menin työterveyteen josta kirjoitettiin vain sairauslomaa. Sanottiin, että kyllä viikossa asiat alkavat unohtumaan. Näin ei tietenkään käynyt vaan oloni paheni entisestään. Soitin neuvontapuhelimeen jossa kehoitettiin menemään psyk.päivystykseen. Sieltä määrättiin ensimmäisellä kerralla lääkkeitä. Nämä eivät auttaneet ja hakeuduin toisen kerran psyk.päivystykseen. Tällä kertaa he kirjoittivat lähetteen psyk.pkl. kriisiryhmään. Sanoivat, että noin viikossa saa ajan. Aikaa kului noin kaksi viikkoa ja soitin psyk.pkl. tiedustellakseni ajastani. Lähetteeni ei ollut edes käsiteltävänä ja minua kehoitettiin vain odottamaan kirjeitse saapuvaa aikaa. Oloni paheni jälleen ja hakeuduin kolmannen kerran psyk.päivystykseen. Siellä ihmeteltiin miten en ole saanut vastaanottoaikaa vieläkään psyk.pkl. ja he kirjoittivat lähetteen uudestaan painottaen kiireellisyyttä. Kahdella viimeisellä käynnilläni psyk.päivystyksessä keskustelimme hieman osastolle menemisestä, mutta en kokenut sen olevan hyvä ajatus.

Lopulta noin neljän viikon päästä ensimmäisen lähetteeni lähettämisestä saapui vastaanottoaika kirjeitse kotiini. Aika olisi noin puolentoista viikon päästä. Yhteensä aikaa kului lähetteen lähettämisestä ensimmäiseen vastaanottoaikaani psyk.pkl. kriisiryhmään noin puolitoista kuukautta. Tässä ajassa ehdin mennä koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Nyt lääkitystäni on muutettu ja käyn kerran viikossa sh:n luona keskustelemassa. Olo ei ole vielä helpottanut yhtään. Luulen ison syyn olevan siinä, että avun saamisessa kesti niin pitkään.

Haluan tällä sanoa vain sen, että aina apua ei saa vaikka kuinka sitä yrittäisi hakea. Toivon, että muilla on käynyt paremmin. Itse en pääse edes psykoterapiaan, koska olen käyttänyt Kelan tukemat kolme vuotta ja seuraavaan terapiajaksoon on mahdollisuus vasta viiden vuoden kuluttua. Itse kokonaan maksamalla tietenkin pääsisi yksityiselle puolelle, mutta ei minulla ole varaa sellaiseen.

Tämä on vain yhden ihmisen tarina ja toivonkin, etteivät ainakaan kovin useat joudu kokemaan samanlaista.