Haluan puhua jollekkin. Haluan jotain apua tähän pään sisäiseen helvettiin joka hitaasti, aina vaan enemmän ja enemmän, tekee musta zombien, joka ei tunne eikä ole mitään. Joka vain itkee ja tuijottaa tyhjyyteen.
Ainoa vaan, etten halua puhua. Tai en ainakaan luota ihmisiin. En myöskään halua mitään hiljaisella äänellä puhuvaa mukaymmärtävää tätiä joka kertoo että maailma on hyvä paikka ja pitää vielä jaksaa. Näistä on kokemusta ja vaikka viimeisimmästä on yli vuosi niin vieläkin näen aika-ajoin siitä painajaisia.
Mä oon ihan umpikujassa. Sen lisäksi etten haluaisi puhua, paljastaa itsetuhoisuuttani ja muuta paskaa, niin pelkään että vanhempani saavat tietää. Kun ikää mulla on vielä muutamaa kuukautta vaille 18.
Mitä mä teen. Onko ketään jolle uskaltaisin puhua, tai edes sanoa että on paha olo ja en jaksa enää. Mitä jos mut laitetaan osastolle, voiko näin käydä. Kyllä, viiltelen, mutta välitöntä hengenvaaraa ei ole, sillä itseäni en voi tappaa koska olen vastuussa lemmikeistäni, joita ilman tuskin edes tässä olisin kirjoittamassa enää.
Jos vaan saisin jostain apua, että jaksan käydä lukion kunnolla, että jaksaisin normaalia elämää.
Ainoa vaan, etten halua puhua. Tai en ainakaan luota ihmisiin. En myöskään halua mitään hiljaisella äänellä puhuvaa mukaymmärtävää tätiä joka kertoo että maailma on hyvä paikka ja pitää vielä jaksaa. Näistä on kokemusta ja vaikka viimeisimmästä on yli vuosi niin vieläkin näen aika-ajoin siitä painajaisia.
Mä oon ihan umpikujassa. Sen lisäksi etten haluaisi puhua, paljastaa itsetuhoisuuttani ja muuta paskaa, niin pelkään että vanhempani saavat tietää. Kun ikää mulla on vielä muutamaa kuukautta vaille 18.
Mitä mä teen. Onko ketään jolle uskaltaisin puhua, tai edes sanoa että on paha olo ja en jaksa enää. Mitä jos mut laitetaan osastolle, voiko näin käydä. Kyllä, viiltelen, mutta välitöntä hengenvaaraa ei ole, sillä itseäni en voi tappaa koska olen vastuussa lemmikeistäni, joita ilman tuskin edes tässä olisin kirjoittamassa enää.
Jos vaan saisin jostain apua, että jaksan käydä lukion kunnolla, että jaksaisin normaalia elämää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mullle voi puhua :)
Hae ihmeessä oikeeta apua, ei siellä kuule lässytetä mitään vaikka semmonen ajatus saattaa tullakin.
Ei vanhemmat saa tietää, jos et itse kerro. Pari kuukautta joudut hokemaan ettei vanhempiin saa ottaa yhteyttä (=niihin ei saa ottaa yhteyttä kun kiellät, vain jos olet akuutisti vaaraksi itsellesi tai muille) ja täysi-ikäisenä niihin saa ottaa yhteyttä vain ja ainoastaan sinun luvallasi.
Ite olen käynyt koulupsykologilla ensin peruskoulussa ja sittemmin lukiossa. Lukion psykologi oli ihana, ei lässyttänyt tai mitään, oli loistava kuuntelija ja autto mua ratkomaan itse niitä ongelmiani. Kunnallisella puolella mulla on kanssa ollut oikeen mukavia psykologeja, joiden kanssa on vähän aktiivisemmin työskennelty erilaisten tekniikoiden parissa, olen oppinut välttämään negatiivisen ajattelun noidankehiä ja katkaisemaan ahdistuskohtaukset heti alkuunsa.
Aloitin jokunen viikko sitten psykoterapian, terapeutti ainakin on tosi mukava, jaksaa kehua ja samalla jatketaan sitä mihin kunnallisella jäätiin. Jonkin verran tehdään edelleen myös sitä, mitä tein koulupsykologien kanssa eli puretaan vaan niitä akuutisti mieltä painavia asioita, se auttaa selviimään, mutta toi aktiivisempi työskentely auttaa pidemmän päälle enemmän. Sitä aina joskus tajuaa miten paljon paremmin hallitsee omia tunnetilojaan ja ajattelutapojaan.
Keskivaikeasta masennuksesta huolimatta olen näillä eväillä luovimassa E:n ja M:n papereilla ylioppilaaksi! Mun vanhemmat tietää kun olin yhessä vaiheessa niin ahdistunut että oli pakko lähtee päivystykseen tai olisin varmaankin hypännyt bussin alle. Silloinkin mietittiin pitkään et soitetaanko niille vai eikö soiteta ja sit lopulta itse suostuin siihen. Mieluummin kerroin kun lähdin yksin kotiin. Ei se oikeestaan oo niin kamalaa et ne tietää vaik itekin halusin salata koko jutun.
Mun vanhemmat ei kysele mitään, mutta tukee sillon kun sitä tarviin. Ylppäriahdistuksessa on kiva kun voi aina olla hetken lapsi ja mennä itkemään äidin olkapätää vasten ilman et alkaa kauhee utelu siitä, mikä nyt on taas vinossa. Eihän ne tietenkään oikeesti ymmärrä, mitä oikeesti on meneillään kun ei ne koko masennusta nähneet alunalkaenkaan, mutta musta ei vaan tunnu luonnolliselta kertoa niille mun asioista ja yksityisyyttäni kunnioitetaan.
Kirjoituksestasi heijastuu kyynisyys ihmisiin. Oletko joutunut pettymään usein ihmisiin? Sinua ei ole kuunneltu ja ymmärretty. Jos yrittää kaikin tavoin piilottaa itsensä ja tuskansa niin ei silloin kukaan voi ymmärtää.
Hävettääkö sinua jos paljastat, että on paha olla?
Kyllä auttaminen on aina yhteistyötä. Ei ne sinua minnekkään osastolle väkisin jätä. Voit jo ihan ensi alkuun sanoa, että pelkäät sellaista. Ei ole mitään hyötyä jos ahdistunut laitetaan jonnekin vankiselliin etsiessään itselleen apua. Taitaa kyllä nykyään olla että potilas saa tehdä kovasti sen eteen että pääsee osastolle.
Kiitos teille vastauksista. :)
Mä oon tosissani miettinyt, että ottaisin vaikka tämän alueen lukiopsykologiin yhteyttä, mutta jo pelkkä ajatus sähköpostin laittamisesta hirvittää. Ja toisaalta kun en osaisi kuitenkaan sanoa mitään ja tuntuisi että tuhlaisin vaan tämän henkilön aikaa.
Mulla on pelko kaikkia psykologeja ja lääkäreitä ynnä muita kohtaan. Niin kauhea pelko että miulle nousee kuume, ahdistus kasvaa entisestään ja olo on kerta kaikkisen hirveä.
Jos taustojani kerron, niin miut yläasteen alussa pantiin juttelemaan tämmöselle, olikohan se psykologille, vanhempieni epäiltyä minulla olevan syömishäiriö. Ainoa vaan, että mulle ei yhtään kerrottu, miksi mut sinne käskettiin. Isä vaan uhkaili myyvänsä koirani jos en sinne mene, jotten pakkohan mun oli siellä istua. Se ihminen joka siellä sitten oli, oli aivan kamala. Puhui töykeästi, ilkeästi, sanoi minua läskiksi ja typeräksi ahmijaksi. Ja siitä oikeastaan miun masennus alkoi sitten kasvaa. Sen jälkeen olen todella vähän uskaltanut ottaa kontaktia ihmisiin, puhuminen on ihan kauhean vaikeaa. Ongelma on kasvanut niihin mittoihin, että kyyneleitä nieleskellen pystyn kertomaan päivän kuulumisia, fyysistäkontaktia en kestä ollenkaan.
No, yläasteen aikana kuitenkin tutustuin henkilöihin, joista tuli aika äkkiä ystäviä, läheisiä ystäviä. Näille sitten menin, typeränä, ongelmistani avautumaan ja he pyysivät että menisin puhumaan jollekkin kallonkutistajalle. Ja minä sitten, aikani vastusteltua, murruin varaamaan ajan johonkin paikalliselle nuorisopsykologille, mille lie, puhumaan. Koska menin idioottina tälle henkilölle kertomaan, että olen viillellyt, niin se, pyynnöistäni huolimatta, välittömästi otti yhteyttä lasten suojeluun. Jonka jälkeen noin kuukauden päästä, juuri kesäloman alettua, tuli vanhemmilleni aiheesta kirjeet ja kutsu sinne puhumaan. Tässä kohtaa meni aika lopullisesti luottamus ja usko kehenkään.
Tosta tilanteesta onnistuin puhumaan itseni irti vain parilla käynnillä. Joskin vanhempani olivat minulle vihaisia siitä että olen niin heikko ja heti kun jotain kummallista tapahtuu (olivat eronneet noin puoli vuotta ennen tätä), niin olen etsimässä jostain paikka missä ruikuttaa.
Nykyään en sitten, en uskalla puhua enää yhtään mitään. Mihinkään. Yritän pitää yllä kulissia, että olen ihan normaali ihminen, vaikka sisältä tuntuu että hajoan aina vaan pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi. En jaksaisi enää, viiltely ja tupakanpoltto tuo vain pienen hetken helpotuksen, sitten ahdistus ja paha olo palaa. Haluaisin vain nukkua, enkä herätä enää koskaan.
Mullakin oli eka psykologi huono, en tiedä mitä ihmettä se kuvitteli tekevänsä, mutta niitä vahinkoja on kyllä paikkailtu vaikka miten monessa istunnossa, edelleen on vaikeuksia luottaa ihmisiin, erään lääkärin kanssa en tullut ollenkaan toimeen, onneksi sen jälkeen on ollut tosi mukavia lääkäreitä, on ollut helpohko puhua vaikka aina uuden kanssa nolostuttaakin. Siitä pääsee kokemuksen kanssa yli, ite vastaan kysymyksiin nopeesti ennenkuin rupeen häpeemään ajatuksiani enkä saakaan sitten sanotuksi mitään. Mulla on myös semmonen "emmätiiä"-refleksi, joten vastaan melkeen kaikkiin kysymyksiin ensin emmätiiä ja sitten vasta rupeen miettimään et mitä multa nyt oikeen kysyttiinkään :D
Kyl ne yleensä ymmärtää, että puhuminen on aluks vaikeeta, ei siellä terapiassakaan aina luodata mitään syviä lapsuudentraumoja, joskus puhutaan vaan niinkun ystävälle vois kertoilla mitä koulus opiskeltiin tai mikä liikenteessä ketuttaa. Kurjaa, että sullakin on heti ensimmäisenä osunut kohdalle ammattitaidoton kusipää, mutta kun vähän uskaltautuu kokeilemaan eri ihmisten kanssa niin löytää jonkun sopivan.
En minäkään ole koskaan itse psykologille hakeutunut, peruskoulussa mut on sinne useemman kerran vienyt opettaja ja lukiossa opo suositteli ja toimi kivasti kun opo laittoi wilmaviestiä sille psykologille niin mun ei tarvinnut ahdistua siitä sen enempää. Kunnalliselle psykologi teki lähettenn (ja myös se päivystyksen lääkäri), joten oma-aloitteisuutta on vaatinut ainoastaan psykoterapia. Sinne piti itse soittaa, ei ehkä hirveesti vaadittu. Tosin jos pelkää torjutuksi tulemista niin sitten se on kahta kauheampaa kun ei useimmilla ole aikaa ottaa uusia potilaita.
Itse onnekseni pääsin toisella yrittämällä tapaamaan ja tuntui mulle oikeelta. Kyseisen henkilön yhteystiedot mulle lykättiin siellä kunnallisella kouraan ja lääkäriltä sain tarvittavat paperit. Pahinta oli varmaan siellä kelassa istuu paperit kourassa ja pelätä et jos joku tuttu näkee tai et ne nauraa mut ulos tai jotain. No myöntävän päätöksen olen saanut, joten kaikki meni siis ihan hyvin.
sehän tietysti alaikäisellä on, jos kertoo, niin voi mennä sosiaalipuolelle, tosin on kai jokin vaitiolovelvollisuus, tiedä häntä. mutta nettikirje nimettömänä? www.mll.fi>Nuorille
Mulkin on ollut raskas elämä tärkein asia mikä kannattaa opetella on älä ikinä luovuta,jos luovuttaa niin muut ihmiset tietävät että olet helppo kohde.älä ikinä luovuta vaikka tapahtuisi mitä.LAITA HANTTIIN