Se on vaikeaa tajuta, että oikeasti joudut pärjäämään yksin. Vaikka on perhe, mies ja ystävät lähellä he eivät voi ymmärtää sitä tuskaa mitä koen koko aika sisälläni ja mitä kaikkea olen joutunut kokemaan. Heidän takiaan joutuu kovettamaan tunteensa, ettei sisäinen kärsimys näy ja etten näyttäisi heikolta.
Joka paikasta saa torua miten olet elänyt, mutta todellisuudessa yrittää tehdä kaiken oikein ja kaikkea miellyttää. Olla ystävällinen kaikille, auttaa kaikkea. Keltään et saa mitään takaisin.
Se on vaikeaa tajuta miten raju aikuisten maailma on. Monta kertaa on saanut miettiä elämää, minkä takia edes yrittää jaksaa herätä uuteen aamuun. En tiedä itse, miksi yritän jaksaa herätä enkä luovuta. En löydä enää syytä.
Olen kaiken aikaa yksin, vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä. Ystäväni ovat kokeneet samaa, olen ollut heille tukena. Heiltä en saa mitään tukea, vaikka olen kertonut tilanteestani. Se tuntuu todella pahalta kun kukaan ei ota sinua tosissaan ja on loppu pelissä aivan yksin. Ei ketään kelle puhua. Vieraat ovat aina vieraat, joille ei voi puhua ongelmista, pahasta mielestä ym. On vain yksin neljän seinän sisällä. Mitä välillä käy koulussa.
Elämä vasta aluillaan, ammatti mm. silti tuntuu, että elämä on lopuillaan. Ei näe syytä elää. Aina vain sinua seuraa tumma varjo, joka muistuttaa hyvin paljon itseäsi ja siitä kuinka yksinäinen olet ja jota pelkäät.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä vaikeampi on saada tosi ystäviä. Itselläni näitä ei ole yhtään. On vain kavereita ja ei voi sanoa että olisi liikaa. Kaikille olisi niin paljon aikaa, mutta kellään ei ole aikaa sinulle. Yksinäisyys kalvaa aina mieltä. Ei ketään kuka tsemppais eteenpäin matkassa. Yksin joudut vaeltamaan ylä- ja alamäet, pimeät ja valoisat tiet. Ei ketään tärkeää ole elämässä. Ei ketään, kelle jakaa kaikki tunteet, ei ketään kuka kuuntelisi. Vain sinä yksin olet suuressa kaupungissa. Kukaan ei näe hymysi alta miten paljon kärsit. Vain itse tiedät.
Jostakin kumminkin saat hyppysellisen valoa päivään jolla yrittää purjehtia koko päivän. Melkein kaikki päivät ovat samanlaisia.
Ei ole enää äitiä lähellä ja vierellä lohduttamassa. Kukaan ei kertonut sinulle, minkälaista on olla yksin, kukaan ei kertonut, minkälainen on maailma – julma. Nykymaailmassa on harva se ihminen, joka sinusta välittää oikeasti. Kaikki ovat kiireisiä eikä kukaan kerkiä kysyä: ’’Miten sinä oikeasti voit?’’ Kukaan ei kerkiä näyttämään, että välittää sinusta. Ihmiset ajattelevat, että se on ilmiselvää. Se ei ole kaikille.
Minä pienenä en koskaan joutunut olemaan yksin, jos olin, menin ulko-ovelle istumaan ja odottelemaan äitiä ja/tai isää, muita sisaruksia. Ystävällinen naapurin täti aukaisi oven ja huomasi minun hädän, kutsui sisälle välipalalle ja myöhemmin äiti herätti minut kotiin. Pelkäsin yksinäisyyttä, en koskaan joutunut olemaan yksin. Aina oli joku joka välitti kun olin pieni. Aikuis- ikään tulleena huomaa, että joutuu pärjäämään yksin. Ei ole ketään kuka huomaisi yksinäisyyden pelon. Siihen on vain ajanmittaa pakko tottua. Kipeää se tekee kun joutuu tekemään yksin – kaiken. Kysynkin teiltä, ’joilla ei ole ketään’: -Miten voit? Hyviä ja huonoja ”uutisia”. Ehkä tämä auttaa itseäni, sekä muita.
Joka paikasta saa torua miten olet elänyt, mutta todellisuudessa yrittää tehdä kaiken oikein ja kaikkea miellyttää. Olla ystävällinen kaikille, auttaa kaikkea. Keltään et saa mitään takaisin.
Se on vaikeaa tajuta miten raju aikuisten maailma on. Monta kertaa on saanut miettiä elämää, minkä takia edes yrittää jaksaa herätä uuteen aamuun. En tiedä itse, miksi yritän jaksaa herätä enkä luovuta. En löydä enää syytä.
Olen kaiken aikaa yksin, vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä. Ystäväni ovat kokeneet samaa, olen ollut heille tukena. Heiltä en saa mitään tukea, vaikka olen kertonut tilanteestani. Se tuntuu todella pahalta kun kukaan ei ota sinua tosissaan ja on loppu pelissä aivan yksin. Ei ketään kelle puhua. Vieraat ovat aina vieraat, joille ei voi puhua ongelmista, pahasta mielestä ym. On vain yksin neljän seinän sisällä. Mitä välillä käy koulussa.
Elämä vasta aluillaan, ammatti mm. silti tuntuu, että elämä on lopuillaan. Ei näe syytä elää. Aina vain sinua seuraa tumma varjo, joka muistuttaa hyvin paljon itseäsi ja siitä kuinka yksinäinen olet ja jota pelkäät.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä vaikeampi on saada tosi ystäviä. Itselläni näitä ei ole yhtään. On vain kavereita ja ei voi sanoa että olisi liikaa. Kaikille olisi niin paljon aikaa, mutta kellään ei ole aikaa sinulle. Yksinäisyys kalvaa aina mieltä. Ei ketään kuka tsemppais eteenpäin matkassa. Yksin joudut vaeltamaan ylä- ja alamäet, pimeät ja valoisat tiet. Ei ketään tärkeää ole elämässä. Ei ketään, kelle jakaa kaikki tunteet, ei ketään kuka kuuntelisi. Vain sinä yksin olet suuressa kaupungissa. Kukaan ei näe hymysi alta miten paljon kärsit. Vain itse tiedät.
Jostakin kumminkin saat hyppysellisen valoa päivään jolla yrittää purjehtia koko päivän. Melkein kaikki päivät ovat samanlaisia.
Ei ole enää äitiä lähellä ja vierellä lohduttamassa. Kukaan ei kertonut sinulle, minkälaista on olla yksin, kukaan ei kertonut, minkälainen on maailma – julma. Nykymaailmassa on harva se ihminen, joka sinusta välittää oikeasti. Kaikki ovat kiireisiä eikä kukaan kerkiä kysyä: ’’Miten sinä oikeasti voit?’’ Kukaan ei kerkiä näyttämään, että välittää sinusta. Ihmiset ajattelevat, että se on ilmiselvää. Se ei ole kaikille.
Minä pienenä en koskaan joutunut olemaan yksin, jos olin, menin ulko-ovelle istumaan ja odottelemaan äitiä ja/tai isää, muita sisaruksia. Ystävällinen naapurin täti aukaisi oven ja huomasi minun hädän, kutsui sisälle välipalalle ja myöhemmin äiti herätti minut kotiin. Pelkäsin yksinäisyyttä, en koskaan joutunut olemaan yksin. Aina oli joku joka välitti kun olin pieni. Aikuis- ikään tulleena huomaa, että joutuu pärjäämään yksin. Ei ole ketään kuka huomaisi yksinäisyyden pelon. Siihen on vain ajanmittaa pakko tottua. Kipeää se tekee kun joutuu tekemään yksin – kaiken. Kysynkin teiltä, ’joilla ei ole ketään’: -Miten voit? Hyviä ja huonoja ”uutisia”. Ehkä tämä auttaa itseäni, sekä muita.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mietin pitkään mitä tähän vastaan. Sinulla on mies, perhe ja kavereita. Mutta puuttuu se paras ystävä johon voi aina luottaa. Sellaisen löytäminen ei ole helppoa koska jos mukana ei ole jonkinlaista rakkautta voi hyvänkin kaverin menett.
Koska aika harva kaveri tai tuttava osaa käsitellä toisen tuskaa voi keskustelu jonkun ammatti-ihmisen kanssa toimia parhaiten apuna, tai sitten täällä palstalla keskustelemalla voi todeta ettei omat ongelmat suinkaan ole mitenkään ainutlaatuisa.
Ei maailma aina ole julma. Ja aikuisikään tulessa joutuu huomaamaan että kaikki muutkin ovat vain samanlaisia aikuisia kuin itsekin. Ihmisiä jotka joskus ovat olleet lapsia ja nuoria. He eivät toimi huoltajan tai vanhemman roolissa.
Kiire on muuten vain tekosyy. Kyse on priorisoinnista, eli tärkeysjärjestyksestä. Itse laitoin jokin aika sitten kutsun lähteä kävelylle, ketään ei kiiinnostanut. Kukaan ei ollut NIIN yksinäinen että olisi kelpuuttanut tarjoukseni. ;o)
Taidat kaivata jotain, mitä ei ole olemassakaan. Ei aikuisiässä enää solmita eikä edes tarvita "tosiystäviä" samassa mielessä kuin nuoruudessa. Sinulla on ystävyyssuhteita, ei ole olemassa mitään sen 'todellisempaa' ystävyyttä. Mielikuvasi jostain myyttisestä ystävästä, joka voisi ottaa pois angstisi, on ihan oma luomuksesi.
Ainoa, joka voi auttaa ahdistustasi olet sinä itse. Ammattiauttaja voi antaa sinulle työkaluja, joilla työstää tuota tyhjyyden tunnetta. Älä häpeä hakeutua sellaisen juttusille, sitä varten he ovat olemassa että auttavat.
[Mielikuvasi jostain myyttisestä ystävästä, joka voisi ottaa pois angstisi,]
Sellaisia ihmisiä on olemassa, mutta heidän löytämisensä on vaikeaa. Se on platonista rakkautta, tai kuten tuossa mainitaan äidillistä rakkautta. Ei sekään ole aina täydellistä, mutta voi olla parempaa kuin se parittelukuviot sisältävä suhde jota täälläkin moni näyttää edellyttävän. Silloin kun on joku ihminen jolle voi luottaa henkensä ei ehkä sitä angstiakaan ole. Semper fidelis?
Jo ehdin ajatella että olet elänyt jo vauvasta lähtien ilman turvaa ja huolenpitoa, mutta asia onkin päinvastoin: sinut on paapottu pilalle. Et ole päässyt irtautumaan ja itsenäistymään pesästä. Nyt yrität itse toisien hoivaamisella ostaa itsellesi turvaa.
Sinulla on paljon ihmisiä ympärillä, mutta olet yksin. Itse elelen yksin: ei ole sukulaisia, ei puolisoa, on vain muutama työkaveri ja henkilöitä joita minäkin enemmän tuen, mutta en koe oollenkaan olevani yskin. Nautin tästä itsemääräämisoikeudesta ja vapudestasni.
Kyllä yksinäisyys on sinulla oma minuuden tunnevamma: et ole kotona itsessäsi ja sinulla ei ole yhteyttä omaan sisäiseen itseesi. Haet turvaa itsesi ulkopuolelta ja tukeudut kuin kasvava taimi tukikeppeihin tai lankoihin.
Et ole oppinut elämään itsenäisesti ja omasta minuudestasi käsin. Sinua ei ole kannustettu irtautumaan ja elämään omaa elämää. Jospa ärsytät ja miellytät läheisiäsi liiallisella riippuvuudellasi avullasi, ja tuppautumalla liiaksi heidän reviirilleen. Tyrkytät sitä apuasi silloinkin kun sitä ei tarvita. Henkilöt jotka yrittätävät miellyttää ja sopeutua liikaa ovat itsenäisistä ihmisistä arsyttäviä. Elät tavallaan toisten kautta ja riippuvaisena, mutta tyhjänä.
Niimpä. Itse olen joutunut olemaan yksin lapsesta lähtien.Kasvanut siihen että yksinpä miltei on pärjättävä. Ja eläessäni tätä elämää ja luottaessani ihmisiin joita luulin ystävikseni, olen joutunut myös pettymään. Se jota luulin että viimeiseksi pettää tai siis he pettivät luottamukseni kaikkein pahimmalla tavalla. Ihminen on sellainen. Se vain on elämän tosiasia. Meillä monella on pyrkimys olla hyviä ja mukavia toisillemme ja toivoisimme samaa muilta, mutta ihminen on itsekäs ja syntinen. Häne tekee asioita joita ei tahtoisi, sillä halut vievät. Omat asiat ajaa useimmiten ohi toisen ihmisen huomioimisen. Olenkin huomannut ettei ihmisiltä kannata odottaa mitään, niin ei pety. Iloita siitä toveruuden tunteesta jota koen joskus. En sano tätä katkerana vaan koska ymmärrän mikä ihminen on. Kukin rimpuilee omissa kivuissaan, omissa kuvioissaan. Ei pidä asettua kynnysmatoksi, jollei halua että toiset tallaavat, Niinhän he tekevät. Tahallaan ja siksi että ovat niin itsekeskkkkeisiä niinkuin mekin. Eikä pidä ruveta uhriksi. On tullut annettua ihmisille paljon huomiota saamatta itse. No se oli virhe arviointi, josta voit oppia, Itseään pitää rakastaa ensin eikä antaa pumpata itseään kuiviin. Toisten hyysääminen on myös joskus itsekkyyttä, vallanhalua toisten elämässä ja/tai läheisriippuvuutta. Kun pitäisi keskittyä itsestä huolen pitämiseen keskitymmekin toisten ongelmien tarkasteluun ja auttamiseen. Niihinkin voi paeta omaa todellisuuttaan. Aloita siitä että pidät itse huolta itsestäsi. Lue hyvää kirjallisuutta aiheesta. Mene siis kirjastoon ja hae osastoilta esim. psykologia, kristillinen etiikka, hartauskirjallisuus, elämäntaito, sielunhoito ja filosofia. Voisit myös käydä mielenterveystoimistossa tai psykologin juttusilla. Seurakunnan diakoni tai pappi voi valottaa asian hengellisiä puolia jos siltä suunnalta koet haluavasi apua. Anteeksi anto voisi vapauttaa sinut katkeruudesta. Itse olen saanut levon enkä ole katkera uskoontulon myötä.Tajusin että vain Jumala täydellisesti välittää ja kuuntelee minua. Ja kun opin ymmärtämään itseäni sitä kautta opin antamaan ihmisille anteeksi sen millaisia he ovat ja tulevat olemaan. Älä katkeroidu vaan ota tämä kasvun aikana. Kun ymmärtää ja kokee että Jumala on hyvä niin hyville kuin pahoille, voi itsekin antaa toisille odottamatta saavansa mitään takaisin. Ja kuten raamattu opettaa Rakasta lähimmäistäsi NIINKUIN itseäsi. Siis rakasta itseäsi.Moni ei rakasta itseäänkään (oikealla tavalla vaan väärällä itserakkaudella), miten he voisivat antaa meille mitään? Tai huomioida meidät?
Kannattaa lukea Tommy Helstenin ja Seppo Jokisen kirjallisuutta. Hekin ovat itse kokeneet tuollaista eksistentiaalsita yksinäisyyttä ja joutuneet terapeutteina sitä hoitamaan. Ainakin itse olen saanut paljon ymmärrästä, mistä siinä on kysymys.
Mullapa ei ole miestä, eikä yhtään ystävää... Kaikki päivät on samanlaisia. Suurimpana osana päivistä en puhu edes kellekään, ja sitten kun puhun, niin se on jotain tyyliin kaupankassalle "kiitos, ja hei". Että revi siitä...
Mietin vaan, että mikä se ihmiselle riittää, jos on noin paljon muita ympärillä ja silti tuntee olevansa yksin? Etkö sitä miestäsikään rakasta ja tunne mitään yhteenkuuluvaisuutta hänen kanssaan... Jos näin on - niin miksi edes menit naimisiin?
yksin - oikeasti
Muutamia viisaita sanoja sinulta...
Mä ymmärrän sua alottaja aika hyvin... Mitä on ne pelot ja syyt miksi koet olevasi yksinäinen??
Itselläni on traumoja ja sosiaalisia pelkoja minkä vuoksi lähipiiri ei ymmärrä ongelmiani.. Tuntuui kuin olisin joskus yksin, yksinäinen. Olen hakenut vertaistuesta apua ja siitä on vähän ollutkin, ehkä paljonkin.. Mutta silti koen kaipaavani jotain, ystäviä oikeastaan.. Niitä mulla ei ole..
Mutta tässä keskustelussa on ollut paljon viisaita viestejä yksineläjiltä. Sen vahvuuden elämää kohtaan tulis kummuta sisältäpäin.. Ei kukaan eikä mikään voi viedä sitä yksinäisyyttä. Ainoo keino on pärjätä yksin (mikä ei tarkota luopumista rakkaistaan) rakastaa itseään ja oppia tuntea itsensä ja oma minuus.. Rakenna itsesätisi välittävä itseäsi kohtaan, rakenna myös suhteita olemassaoleviin läheisiisi..
Oikeastaan aika usein me ohitetaan läheiset ja ne lipuu vaan siinä samassa virrassa eteenpäin... Ehkä ei enää jutella puolisoillemme ja perheelle vaan aletaan kaivata siihen vielä jotain enemmän...
Jos asut pkseudulla tai lähellä niin haluaisin tutustua suhun aloittaja.... ?
En ole naimisissa mieheni kanssa, 4vuotta ollut kihloissa, rakkaus vain välillä toispuoleista. Kaikista murheista pitää selviytyä yksin. Perheelläni tarkotan, äitiä ja sisaruksia. Keskenmeno tuli vuosi sitten, joka oli helpotus miehelleni.
Onko kaikesta pakko selviytyä yksin? Miksi ei saisi haaveilla ystävästä, joka olisi tukena ja viettäisi aikaa kanssani?
Yksinäisyyttä voi olla monenlaista vaikka läheisiä on paljon. En ole heihin paljoa yhteyksissä. Kavereita on, mutta ei ole oikeastaan ketään kuka tukisi tai kuuntelisi huoliani. Ennen läheisin ystäväni oli, mutta hän muuttui. Kaikki muut kiinnostavat, silloin vain ihmiset ottavat yhteyttä minuun kun heillä tylsää.
Kun on tottunut pienestä asti, että ei ole tarvinnut olla yksin ja nyt kun on kaiken aikaa yksin sitä on vaikea tottua -että voisi pärjätäkin yksin.
Jokainen ihminen tarvitsee edes yhden ihmisen, joka on tukenasi kaikessa. Mieluummin ottaisin yhden sellaisen ihmisen kuin 10 hyvänpäivän kaveria.
Miksi sitä ei voisi unelmoida paremmasta 'elämästä' ja edes yhdestä hyvästä ystävästä? Miksi pitäisi tottua elämään vaikeuksien kanssa yksin. Kukaan ei ole tukenasi. Olet vain sinä, yksin melkein kaiken aikaa neljän seinän sisällä. Katsoa ikkunasta ulos kun kävelijöillä on seuralainen.
Käyt kaupassa, hymyilet ohikulkijoille, että ei vain saisi marttyyrin mainetta. Kukaan ei voi sitä nähdä miten yksinäinen oikeasti olet.
Yrittää puhua läheisille ihmisille yksinäisyydestä, mutta he eivät kuuntele kaiken muun salaisuuksien myötä kuuntelevat. Mutta eivät kuuntele murheita.
Kenenkään ei ole hyvä olla yksin, jokainen tarvitsee jonkun elämään jotta et herää pakolla aamuisin sängystä ylös. Että jokainen aamu näyttäisi valoisalta kun tietäisi että on edes se joku joka välittää ja jota kiinnostaa.
Miksi sitten ei voisi näyttää ihmisille, että jokin on huonosti? Pelkäät, että he tuomitsevat, katsovat sinua oudosti kun kerrot olevasi yksinäinen ja pelkäät sitä, että heitä ei kiinnosta edes tutustua kun kumminkin miettivät sitä miksi olet niin yksinäinen.
Yksinäisyys saa kaikkea mahdollista pelkäämään. Haaveiden ja unelmien sekä läheisten ihmisten kautta jaksaisi elää. Mutta mitä jos kaikki on hävinnyt? Kaikki on tuhoutunut? Kaikki mikä tulee vastaan onkin esteitä elämiselle?
Ensimmäiselle postaajalle: Eli peität tunteesi ja ihmettelet, miksi ihmiset ei ymmärrä sinua?? Ajatteleppa nyt vähän, kuinka järketöntä tuo on. Huuda se ihmisten korviin, kuinka paha olla sinulla on, saat apua.
Ja toiseksi, niin se menee, joillekkin ei opeteta, kuinka julma maailma on, se on faktaa, että ei suomalaiset 70 luvulla syntyneetkään osaa kasvattaa lapsiaan, sen verran tyhmä kansa tämä suomi on.
Sitä alkaa pelätä, että leimautuu ja ei jaksa enää yrittää kertoa pahasta olostaan läheisille kun eivät kuuntele - vaikka on moneen otteeseen kertonut. Miksi ihmisiä ei enää kiinnosta toiset ihmiset/läheiset. Aina kaikilla on kiire ja pitäisi pärjätä yksin... Kun on yrittänyt monta kertaa ja aina on epäonnistunut, ei enää jaksa edes yrittääkään. Haluaisi jotenkin vain kertoa pahaa oloaan ja jotenkin jaksaa vain herätä aamuisin, huomata että elämässä on jotakin hyvääkin. Mutta kun näin ei ole.
Miukkki: asun aika kaukana pk-seudulta :(