mitä tekisin

Uskon että anopit ja miniät on ihmisiä siinä missä muutkin. Erilaisia, hyviä ja pahoja ja yleensä jotakin siltä väliltä. Kyseessä kuitenkin suhde, jossa mennään helposti toisen tontille ja päästetään suusta mitä sylki suuhun tuo. Tulenarkaa räjähtävää materiaalia - ei aina mutta usein.

Minulla on anoppi. Tulimme hyvin toimeen ja alussa annoin säyseästi asioiden mennä ohi korvien. Olin vieraskorea vieraalle ihmiselle. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin ärsyttämään, tuntui että monet käytöstavat meni huonon maun puolella ja vain siksi että hän halusi jotakin ja koki että äitinä voi niin tehdä koska poikahan ei muuksi muutu vaikka ikää olisi jo reippaasti ja oma talous ja oma elämä. Ennenkaikkea anoppi koki ja kokee itsensä niin viisaaksi ja haluaa viisauttaan myös jatkuvasti jakaa. Siinä saa sitten osansa kaikki jotka anoppi kokee uhkaaviksi, jotka herättävät kateutta tai joilla muuten vain tuntuu menevän paremmin kuin anopilla. Kyky asettua toisen ihmisen asemaan totaalisesti puuttui.
Yritin ottaa puheeksi muutamat tapahtumat, joissa kerroin kokevani oloni ikäväksi. Anoppini hermostui täysin, vei keskustelun huutaen aivan muihin asioihin ja mietin itsekseni, että eihän tuon ihmisen kanssa kannata edes yrittää jutella. Hänelle sopu ei kelvannut vaan teki itsestään marttyyrin ja riensi levittämään asioita omasta näkövinkkelistään. En tiedä edes tarkalleen mitä, mutta ihmisen reaktioista päätellen ei mitään kivaa :)
Sittemmin kohtelu alkoi hieman potuttaa, koin sen aiheettomaksi. Lakkasin käymästä anoppilassa ja samalla teilasin pois ne anopin sukulaiset, jotka olivat mykkäkoulussa minulle. Olinhan loukannut anoppia - en vain ihan tiedä miten. Toisaalta heillä kukoistaa vaikenemisen kulttuuri, ikävät asiat vaietaan kuoliaaksi ja vain anoppi ja hänen tyttärensä puhuvat. Muut mykkiä.
Lasten myötä puolisoni on todennut, että isovanhemmat ovat heille tärkeitä. Miehelläni on hyvät muistot omista isovanhemmista ja samaa mieltä minäkin olen. Lapsia ei aikuisten riitoihin sotketa. Niinpä en ole rajoittanut lasten vierailuja mummolassa (isä aina mukana hoitamassa, eivät koskaan yksin). Lastenhoitoa he ovat harrastaneet vasta kuopuksen ollessa esikoulussa.
Olen pyrkinyt vaikenemaan, en halua lasten tietävän, mitä heidän mummostaan ajattelen. Tässä ohessa mieheni on alkanut kutsua appivanhempia meille. Kyse lähes viikon vierailuista pitkän matkan takia. Ne ottavat koville. Pahinta anopin höpöttäminen. Jutut pyörivät koko ajan oman navan ympärillä ja yritän vain vältellä ja näytellä kuuroa. Mutta käytöstavat istuvat lujassa ja yritän seurustella asiallisesti. Mies istuu kuurona lehteä lukien eikä reagoi äitiinsä mitenkään.
Nyt tulee vihjailua siitä, että haluavat meille jouluksi. Olemme olleet kerran heillä jouluna kutsusta. Lähtiessämme anoppi kuiskutti muilta salaa korvaani, että pilasin heidän joulunsa.
En tiedä mitä tehdä. En jaksaisi riidellä miehen kanssa. Hän on sokea äitinsä oireilulle. Toisaalta miehen sisarusten lapset ovat nyt isoja teini-ikäisiä eivätkä tarvitse enää mummolaa ja anopille on tullut tyhjä paikka kun kukaan ei kutsu -näin itse kertoi äkeissään muista miniöistä. Tyttäreltään hän ei kutsua edes odota, tytär on jalustalla. Hänelle ei tule mieleen, että voisi mennä tyttärelleen jouluksi. Anopilla ei ole ystäviä. Hän ei ole väleissä puolison suvun kanssa. Ja oma sukukin välttelee. Nyt sitten me ainoina pienten lasten vanhempina olemme maalitauluna. Itsekseni ajattelen, että ei missään nimessä. Mies voi pitää lasten kanssa yhteyttä mutta minä en voi antaa anteeksi. MIksi pilaisin oman elämäni ottamalla siihen myrkyllisen ja kateellisen äiti Teresaa esittävän friikin? Missä kulkee raja, milloin on ajateltava puolisoa, milloin lapsia, milloin itseä? Eikö minullakin ole oikeus nauttia joulusta ilman anoppia. Tai sitten häipyisin ja jättäisin miehen ja lapset anopin kanssa. Ihan miten vain kunhan minun ei tarvitse viettää aikaani sen ihmisen kanssa samassa tilassa muutamaa tuntia kauempaa. Puolustukseni sanottakoon, ettemme ole koskaan häneltä apua pyytäneet emmekä kylään tuppautuneet saatikka lapsia hänen haltuunsa lykänneet. Koen ettemme ole mitään velkaa. Mutta miehelle se on tärkeää, hän on unohtanut menneet vuodet ja anopin puheet. Minä en ole voinut. Anopin seurassa joudun pinnistelemään. Tuntuu vaikealta ja raskaalta. Vierailuissa on se hyvä puoli että odotan niiden loppumista ja tuntuu kuin vasta sitten pystyisin kunnolla vetämään happea keuhkoihin. Sattuu vatsaan ja ahdistaa. Vuosikymmenien aikana olen käynyt läpi jos jonkinlaista tunnetta. Olen yrittänyt haudata menneet ja päästä yli. Silti hän on kuin syöpä, josta olen pääsemättömissä. Tuntuu että ainoa vaihtoehto on erota kunhan lapset kasvavat, vain siten pääsen hänestä kokonaan.
En haluaisi vastaukseksi teiltä ilkeilyä tai viisastelua, toisaalta sitähän yleensä tältä palstalta saa. Asiallisia neuvoja niin anopeilta kuin miniöiltäkin, kiitos!