Musta on viimein alkanu tuntua että mun ongelma on persoonallisuushäiriö.
Aikaisemmin mä vierastin ajatusta ja se kuulostikin mun korvaan tosiaan hepposelta selitykseltä jonkun käyttäytymiselle mutta jotenkin kun alkanu nyt nousemaan esiin se oma käytös ja tunnetilat paremmin niin ei se tunnu niin käsittämättömältä ajatukselta. Persoonallisuushäiriö kun kuulostaa juuri tasan tältä touhulta mitä mun elämä on ollut vuosikausia.
Yhtenä päivänä mä pukeudun niinkun rentoihin vaatteisiin (hupparit, lökärit ym.) muiden auttaminen ja positiiviset ajatukset on pinnalla, mä chillaan. Olo on vähän yksinäinen ja kännykkä täytyy vähän väliä kaivaa taskusta ja tarkistaa oks joku ottanu yhteyttä. Otan rennosti. Flirttailen muijille ja tsiigaan niitä. Vien muijaani syömään, ym. annan sille rentoi hellyydenosotuksii julkisel paikal ilman mitään ongelmaa.
Seuraavana päivänä eilinen tuntuu kaukaiselta ja päällä on asiallinen kauluspaita, siistit kengät ja miehekkäät mut siistit farkut. Olo on miehekäs, mut muiden asiat ei kiinnosta. Näinä päivinä mä hyväksyn yksinäisyyden. Sinä ei ole mitään ongelmaa. Mä suorastaan vihaan ja halveksun muita ihmisiä. Jopa mun naisystävää. Joskus mä ajattelen vaan että mun pitäis jättää se helvetin huora kun ei siitä oo mulle mitään iloa, pelkkää harmia. Ja se masentuu mun käytöksestä. Olen sille kuulemma täys kusipää.
Seuraava päivä menee moraalikrapulassa, mä oon hiljanen, surumielinen, mut tyytyväinen siihen mitä mulla on. Mä oon tällöin hyvä poikaystävä ja teen tyttöystävän onnelliseks. Joskus mä itken itseäni. Syytän asioista itseäni, sulkeudun. Tuntuu et oisin paremmas suhtees jätkän, enkä muijan kaa.
Aikaisemmin mä vierastin ajatusta ja se kuulostikin mun korvaan tosiaan hepposelta selitykseltä jonkun käyttäytymiselle mutta jotenkin kun alkanu nyt nousemaan esiin se oma käytös ja tunnetilat paremmin niin ei se tunnu niin käsittämättömältä ajatukselta. Persoonallisuushäiriö kun kuulostaa juuri tasan tältä touhulta mitä mun elämä on ollut vuosikausia.
Yhtenä päivänä mä pukeudun niinkun rentoihin vaatteisiin (hupparit, lökärit ym.) muiden auttaminen ja positiiviset ajatukset on pinnalla, mä chillaan. Olo on vähän yksinäinen ja kännykkä täytyy vähän väliä kaivaa taskusta ja tarkistaa oks joku ottanu yhteyttä. Otan rennosti. Flirttailen muijille ja tsiigaan niitä. Vien muijaani syömään, ym. annan sille rentoi hellyydenosotuksii julkisel paikal ilman mitään ongelmaa.
Seuraavana päivänä eilinen tuntuu kaukaiselta ja päällä on asiallinen kauluspaita, siistit kengät ja miehekkäät mut siistit farkut. Olo on miehekäs, mut muiden asiat ei kiinnosta. Näinä päivinä mä hyväksyn yksinäisyyden. Sinä ei ole mitään ongelmaa. Mä suorastaan vihaan ja halveksun muita ihmisiä. Jopa mun naisystävää. Joskus mä ajattelen vaan että mun pitäis jättää se helvetin huora kun ei siitä oo mulle mitään iloa, pelkkää harmia. Ja se masentuu mun käytöksestä. Olen sille kuulemma täys kusipää.
Seuraava päivä menee moraalikrapulassa, mä oon hiljanen, surumielinen, mut tyytyväinen siihen mitä mulla on. Mä oon tällöin hyvä poikaystävä ja teen tyttöystävän onnelliseks. Joskus mä itken itseäni. Syytän asioista itseäni, sulkeudun. Tuntuu et oisin paremmas suhtees jätkän, enkä muijan kaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
olet keskenkasvuinen nuijapää. Sinulla ei ole mitään syytä huoritella tyttöystävääsi. Todennäköisesti itse olet säälittävä runkkari joka vielä kaipaa toisten naisten huomiota. Huono itsetunto siis.
Kasvapa aikuiseksi. Elämä on muutenkin tarpeeksi ikävää ja epäoikeudenmukaista. Ei tartte lisätä pahaa oloa ilkeilemällä muille. Tulet vaan itekin onnettomaksi. Tee jotain hyvää vaihteeksi. Auta vaikka köyhiä, kodittomia, eläimiä. Sillon sinusta on ollut ees jotain hyötyä jollekin.
onko sulla mielestäsi halu olla välinpitämätön ihmisiä kohtaan, ja onko jotain sadismia, nimittäin silloin voi olla luonneneuroosiakin, ja nämä ei kyllä ilman psykoterapiaa kaiketi parane
Sä tiedä onko mulla syytä huoritella sitä. Ja joinain päivinä kyllä tuntuu erittäin vahvasti siltä että on, mutta kaikesta huolimatta mä olen ihan helvetin paljon parempi mies kuin mikään pillunkipeä teinipoika tai naisvihanen vätys. Näkee että sulla oli vaan ihan ne omat tunteet pinnalla kun tähän aiheeseen kirjotit.
"Auta vaikka köyhiä, kodittomia, eläimiä. sillon sinusta on ollut ees jotain hyötyä jollekin."
näkee että sulta meni koko jutun pointti ohi ja taidat nyt olla vain vähän tyhmä. Mieleltäsi terve ehkä mutta ei kaikki ole. Eikä kaikkia todellakaan kiinnosta suojella niitä eläimiä, tai setviä sen naapurin tädin ongelmia kun on itselläkin niitä riittävästi. Ja jos olisit lukenut mun viestin, ymmärtäisit että mä olen tavallaan molempia, mutta mä en voi juuri vaikuttaa siihen millon mä olen mitäkin, eläintensuojelija, vai rasisti. Sydämellinen ja välittävä poikaystävä, vai huorittelija... Se on koko ongelman ydin, että turha tulla purkamaan sun omaa pahaa oloasi ja tyytymättömyyttäs. Saako odottaa edes vähän kypsempää keskustelua...
Luultavasti nyt minäkin loukkaan sinua, tarkoitus ei kuitenkaan ole!
M i n u n mielestäni, tuon perusteella mitä kerrot, ei sinussa ole mitään "vikaa".
Sanot olevasi "vain teinipoika"? Siis varsin nuori vielä? Sen perusteella minun mieleeni ensimmäiseksi tulee, että käyt vielä läpi näitä itsensä etsimisen ja kokeilemisen aikoja, jotka kuuluu nuoruuteen ja aikuiseksi kasvamiseen. Siis että etsit itseäsi, sinulla se vain on rajumpaa laatua.
Olen itse 22-vuotiaan tytön äiti, ja hänen kasvunsa kautta olen tuota samankaltaista seurannut siis hyvinkin läheltä. Se oli tuskallistakin hänelle, aika ajoin, mutta onneksi meillä on aina ollut hyvät avoimet välit keskenämme, joten hän pystyi avautumaan ja hakemaan tukea minulta. Nyt hän on varsin tasapainoinen nuori nainen, avoliitossa ja opiskelee.
Uskon että muusta ei ole kysymys,mutta jos asia on kovin vaikea ja kovasti askarruttaa, voisit ehkä käydä mieltäsi purkamassa jossain, esim. opiskelijaterveydenhuollossa. En asu Suomessa joten en tiedä miten siellä on nuorille järjestetty keskusteluapua, mutta ehkä sellaista löytyy?
Muuten tunnut olevan hyvinkin fiksu nuori mies, kunhan nuo "kasvukivut" vain pääset yli!
Toivottavasti ensanonut mitään joka loukkaa, todellakaan tarkoitus ei ole! :-)
Kiitos todella asiallisesta vastauksestasi ja et todellakaan loukannut. Näkemyksesi on varsin lähellä omien vanhempieni näkeymystä tilanteestani, jota en pane pahakseni... No, tänään ainakaan. Huominen on epävarma. Se mua arveluttaa aina. Jonkun aikaa pärjään aina päivästä päivään, mutta juuri kun sitä uskaltaa ajatella olevansa vihdoin täydellisessä vedossa, masennus iskee kasvoille kuin märkä rätti. Ikään kuin joku toinen täällä päässä ei haluaisi antaa mun pärjätä elämässä. Mutta mä haluan kuitenkin pärjätä. Liian moni kohtalotoveri vain luovuttaa, kun ne ei enää jaksa.