Olen lukion toista vuotta käyvä tyttö, ulospäin todella sosiaalinen ja "vahva". Olen ollut aiemmin ihan sinut itseni kanssa ja onnellinen, mutta yläasteelle mennessäni en oikein saanut ystäviä. Olin yhden tytön kanssa yläasteen ensimmäisen vuoden kavereina, mutta sitten hän yhtäkkiä vain lakkasikin olemasta kaverini. Samoin kävi yhden toisen, pitempi aikaisemman ystäväni, kanssa joka oli ollut minulle hyvin läheinen. En mielestäni käyttäytynyt mitenkään eri tavalla kuin aiemmin ja siksi minusta tuntuu että he kyllästyivät minuun ja etten ole riittävä.
Tiedän että on ihan typerää ajatella noin itsestään ja pyrinkin menemään kokoajan valoisaan suuntaan. Kaksi viimeistä yläaste vuottani olin käytännössä yksin. Minulla oli kaveriporukka, mutta he eivät olleet oikein samalla aaltopituudella kanssani. He olivat varsin negatiivisia ja jos yritin sanoa jtn. optimistisempaa he katsoivat huonolla. He vähättelivät minua ja pitivät tyhmänä ja sanoivat tämän siis minulle ihan suoraan. esim. "Oho, ai sinäkin jopa osasit..." muka "läpällä" mutta se ei tuntunut kivalta ja laski itsetuntoani huomattavasti.
Kaiken aikaa olen kuitenkin yrittänyt olla välittämästä muiden mielipiteistä ja olla vahva. Nykyisin lukiossa juttelen vähän kaikkien kanssa ja minua pidetään itsevarmana. Olen tutustunut parii ihanaan tyyppiin, joista toinen on tosin hieman sulkeutuneemman puoleinen. Haluaisin ystävystyä heidä kanssaan kunnolla, mutta todellisuudessa pelkään myöskin viettää aikaa heidän kanssaan jotta heivät kyllästyisi minuun ja hylkäisi minua.
Olen ihan onnellinen kun olen kouluss, missä on paljon ihmisiä ja voin vain small talkata kaikkien kanssa, mutta kun taas olen yksin kotona mielialani laskee ja mietin kaikkea ihan liikaa. Pelkään jääväni yksin vaikka minulla onkin kavereita.
Mitä minun pitäisi tehdä? Haluaisin rentoutua ja tuntea oloni ei niin ahdistuneeksi. Olen yrittänyt vähän puhua tästä ongelmastani, mutta toisaalta pelkään sen karkoittavan ihmiset pois luotani.
Tiedän että on ihan typerää ajatella noin itsestään ja pyrinkin menemään kokoajan valoisaan suuntaan. Kaksi viimeistä yläaste vuottani olin käytännössä yksin. Minulla oli kaveriporukka, mutta he eivät olleet oikein samalla aaltopituudella kanssani. He olivat varsin negatiivisia ja jos yritin sanoa jtn. optimistisempaa he katsoivat huonolla. He vähättelivät minua ja pitivät tyhmänä ja sanoivat tämän siis minulle ihan suoraan. esim. "Oho, ai sinäkin jopa osasit..." muka "läpällä" mutta se ei tuntunut kivalta ja laski itsetuntoani huomattavasti.
Kaiken aikaa olen kuitenkin yrittänyt olla välittämästä muiden mielipiteistä ja olla vahva. Nykyisin lukiossa juttelen vähän kaikkien kanssa ja minua pidetään itsevarmana. Olen tutustunut parii ihanaan tyyppiin, joista toinen on tosin hieman sulkeutuneemman puoleinen. Haluaisin ystävystyä heidä kanssaan kunnolla, mutta todellisuudessa pelkään myöskin viettää aikaa heidän kanssaan jotta heivät kyllästyisi minuun ja hylkäisi minua.
Olen ihan onnellinen kun olen kouluss, missä on paljon ihmisiä ja voin vain small talkata kaikkien kanssa, mutta kun taas olen yksin kotona mielialani laskee ja mietin kaikkea ihan liikaa. Pelkään jääväni yksin vaikka minulla onkin kavereita.
Mitä minun pitäisi tehdä? Haluaisin rentoutua ja tuntea oloni ei niin ahdistuneeksi. Olen yrittänyt vähän puhua tästä ongelmastani, mutta toisaalta pelkään sen karkoittavan ihmiset pois luotani.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mietteitä tuli semmoisia, että jos kovin pelkää yksinjäämistä, niin voi jäädäkin, ja toisaalta voi olla yksinjäämisenpelko jo kotonakin syntynyt, ja onko mitä , niin tuolla netissä on tunnelukkotesti. ja aina voi oppia uutta käytöksessä, tarkoitan, jos on estoja ym,mikä pysähdyttää, mennä vain askel kerrallaan eteenpäin ihmissuhdetaidoissa
Joo no tiedän kyllä että ei kukaan minua tule hakemaan, vaan itse on toki oltava aktiivinen mitä yksinjäämiseen tulee. Se vain että kaipaisinkin apua siihen että en pelkäisi uudelleen hylätyksi tulemista. Siskollani on vakava skitsofrenia ja hän asuu tällä hetkellä muualla. Siskoni sairastui juuri minun ikäisenäni ja myönnän että tällä tiedolla saattaa olla vaikutusta omaankin pelkooni yksin jäämisestä. Pelkään että minulle käy samoin kuin siskolleni tms.
Tein tuon tunnelukkotestin, kiitoksia vinkistä! Sain tulokseksi kaltoinkohtelun ja hylkäämisen olevan vahvimpia tunnelukkojani ja ulkopuolisuus, hyväksynnän haku sekä pessimistisyys tulevat seuraavina. Luin kuvaukset noista kaiksita ja tunnistan niistä kyllä itseänikin. En kuitenkaan tiedä mitä voisin tehdä päästäkseni eroon näistä lukoistani!?
Antamasi ohje edetä pikku hiljaa ihmissuhteissa on kyllä hyvän kuuloinen. :) Mietin myös pitäisikö minun puhua tästä jonkun ammattilaisen kanssa vai voiko tästä selvitä ihan vain yksin.
josku nuorempana kuulin , että voi oppia väärin ensin, ja siis opetella asioita toisin, ja että mennä vaik seurustelusuhteessa askel kerrallaan
Vaikutat pohdiskelevalta ja oivaltavalta: hyvinkin voisit muutamastakin käynnistä hyötyä koulupsykologin tai kuraattorin vastaanotolla. Joillakinpaikkakunnilla on nuorille ns. matalan kynnyksen konsultaatiopoleja, joissa voi käydä lyhyen jakson ja miettiä tarvitseeko jossain jatkaa.
Hylätyksitulemisenpelko taitaa olla ihan ihmisen peruspelkoja. Tunteesi, että koulutoverit, joihin haluaisit enemmän tutustua, ovat "ihania" on hyvä. Ihmiset reagoivat positiivisesti niihin sanattominkin viesteihin, joita lähetämme, kun pidämme jostakin ihmisestä.
Suosittelen, että jos kuitenn otat riskin ja pyrit lähestymään näitä kavereita enemän. Riski on epäonnistuminen, mutta silti....kaipuusi läheisen kaveriin on terve ja tärkeä tarve.
Tsemppiä kovasti!
Kiitoksia vastauksista, niistä oli apua! Taidan nyt uskaltautua ottamaan yhteyttä koulukuraattoriin tai psykologiin.