"Jätin" narskuni vajaa vuosi sitten. Jättäminen heittomerkeillä sen vuoksi, että emme koskaan seurustelleet, mutta kuvaan sanalla sitä hetkeä kun päätin etten päästä häntä enää lähelleni. Vaikka emme seurustelleet, tunsin syvää kiintymystä häntä kohtaan, jota luulin tuolloin rakkaudeksi. Tapailuamme kesti muutama vuosi, jonka aikana narskuni kerkesi mitätöidä ja halveksia minua, piti minua täytenä nollana - nauroi minulle ivallisesti päin naamaa. Nyt tuntuu todella pahalta todeta, että minä hyväksyin tämän käytöksen häneltä pitkään.
Olen aina ollut ujo, ja itsetuntoni on syystä sun toisesta ollut aina huono. Mutta tästä huolimatta olen pyrkinyt olemaan ystävällinen ja mahdollisimman hyväsydäminen kaikkia ihmisiä kohtaan, ikinä ennen en ole tuntenut tarvetta mitätöidä muita. En koskaan ole ollut kamalan kriittinen itseni suhteen, ja olen aina osannut nauraa itselleni.
Nyt kun narskuni "jättämisestä" on kulunut jonkinverran aikaa, ja olen tehnyt töitä verenmaku suussa, että pääsisin narskustani kuiville, huomaan luonteeni muuttuneen tiettyyn suuntaan. Olen alkanut kiinnittämään huomiota, ja tarkkailemaan miten muut minuun suhtautuvat. Tunnen ottavani itseni vakavammin kuin ennen. Kuuntelen ihmisten äänensävyjä, ja mikäli niistä paistaa edes jonkinlainen ivallisuus (mikä voi olla ihan harmitontakin leikinlaskua), minulla nousee ikäänkuin piikit pystyyn. Jos huomaan mitätöintiä jonkun ihmisen puheessa, saatan tokaista takaisin pahastikin, vaikka en olisi varma kuvittelinko vain koko mitätöinnin. Ennen osasin jättää asiat omaan arvoonsa. Olen myös entistä mustasukkaisempi kuin ennen. Mikä harmillisinta, olen nykyisin hyvin ankara läheisilleni, ja tunnen hetkittäin tarvetta kontrolloida heidän asioitaan.
Ihmeellisintä on, että nämä asiat tulevat minulle kuin impulssina. Kun tilanteista on kulunut tovi, ja kiukunpuuskani on laantunut, ihmettelen omaa käytöstäni. Olen usein erittäin järkyttynyt tavastani toimia, ja vihainenkin itselleni, että saatoin aiheuttaa läheisilleni mielipahaa. En ikinä halua toimia kuin narsistini, enkä tuottaa kenellekään samaa pahaa mitä hän minulle aiheutti. Sisimmästä kuitenkin kumpuaa hetkittäin tunnepuuskia mitä en osaa selittää, enkä edes kunnolla hallita.
Jos jotain hyvää yritän etsiä kokemuksistani narskuni kanssa, voin todeta että opin ainakin puolustamaan itseäni paremmin. Mutta tarve puolustautua lähesiäni vastaan, menee jo minusta erittäin paljon yli hilseen. En voi uskoa, että kukaan heistä haluaisi minulle oikeasti pahaa tai mitätöidä minua.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Olen aina ollut ujo, ja itsetuntoni on syystä sun toisesta ollut aina huono. Mutta tästä huolimatta olen pyrkinyt olemaan ystävällinen ja mahdollisimman hyväsydäminen kaikkia ihmisiä kohtaan, ikinä ennen en ole tuntenut tarvetta mitätöidä muita. En koskaan ole ollut kamalan kriittinen itseni suhteen, ja olen aina osannut nauraa itselleni.
Nyt kun narskuni "jättämisestä" on kulunut jonkinverran aikaa, ja olen tehnyt töitä verenmaku suussa, että pääsisin narskustani kuiville, huomaan luonteeni muuttuneen tiettyyn suuntaan. Olen alkanut kiinnittämään huomiota, ja tarkkailemaan miten muut minuun suhtautuvat. Tunnen ottavani itseni vakavammin kuin ennen. Kuuntelen ihmisten äänensävyjä, ja mikäli niistä paistaa edes jonkinlainen ivallisuus (mikä voi olla ihan harmitontakin leikinlaskua), minulla nousee ikäänkuin piikit pystyyn. Jos huomaan mitätöintiä jonkun ihmisen puheessa, saatan tokaista takaisin pahastikin, vaikka en olisi varma kuvittelinko vain koko mitätöinnin. Ennen osasin jättää asiat omaan arvoonsa. Olen myös entistä mustasukkaisempi kuin ennen. Mikä harmillisinta, olen nykyisin hyvin ankara läheisilleni, ja tunnen hetkittäin tarvetta kontrolloida heidän asioitaan.
Ihmeellisintä on, että nämä asiat tulevat minulle kuin impulssina. Kun tilanteista on kulunut tovi, ja kiukunpuuskani on laantunut, ihmettelen omaa käytöstäni. Olen usein erittäin järkyttynyt tavastani toimia, ja vihainenkin itselleni, että saatoin aiheuttaa läheisilleni mielipahaa. En ikinä halua toimia kuin narsistini, enkä tuottaa kenellekään samaa pahaa mitä hän minulle aiheutti. Sisimmästä kuitenkin kumpuaa hetkittäin tunnepuuskia mitä en osaa selittää, enkä edes kunnolla hallita.
Jos jotain hyvää yritän etsiä kokemuksistani narskuni kanssa, voin todeta että opin ainakin puolustamaan itseäni paremmin. Mutta tarve puolustautua lähesiäni vastaan, menee jo minusta erittäin paljon yli hilseen. En voi uskoa, että kukaan heistä haluaisi minulle oikeasti pahaa tai mitätöidä minua.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jospa vain opettelet pitämään puolijasi ja asettamaan rajoja, sekä suhtautumaan hieman skeptisemmin toisten tarkoitusperiin. Alussa voi noi jutut ampua vähän yli ja saatat ylireagoida. Yleensä sitä juuri vanhempien ja läheisten kanssa harjoitellaan. Toki lapsena yleensä, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Aina voi selitää ja pyytää anteeksi käytöstään. En tiedä olenko yhtään edes hajulla, mutta tuollaisia tuli mieleen mulle. Itsellä oli pari vuotta sitten vähän samanlaisia tuntemuksia.
Kyllä olen minäkin huomannut muutoksia itsessäni, alkuun, suhteen jälkeen olin jotenkin aivan hukassa. Mutta siitä se itsensä uudelleen kasaus on lähtenyt käyntiin. Entistä ehommaksi. Edellinen kirjoittaja oli varmasti oikeassa, että muutos tarkoittaa mm. rajojen asettamista. Mikä on tietysti hyvä juttu!
Mutta luulen että täytyy myös itse pysyä tilanteen tasalla ja hieman ohjailla, ettei muutu narsistin kaltaiseksi. Jossainhan niin sanottiin voivan tapahtua, ja että "se on narsistin viimeinen kumarrus estradilla"
Tosin uskon kyllä että kukaan ns. normaali ei voi pysyvästi sellaiseksi muuttua. Mahdotontahan se olisi, tunteita ja empatiaa kun on, ei ne mihinkään katoa.
Itse huomaan nykyään olevani paljon rennompi kuin ennen, hyväksyn että kaikkeen ei voi vaikuttaa, vähemmän kontrolloiva.
Mutta edelleen on hetkiä jolloin on paha olo itsensä kanssa. Se ottaa aikaa.
Kuulostaa että olet oikein tiedostava itsesi suhteen.