Onko täällä ketään omaista joka seurustelisi anoreksiaa sairastavan kanssa?
Miten te olette jaksaneet suhteessa?
Tilanne se että olen vuoden verran asunut avoliitossa anoreksiasta toipuvan kanssa. Tyttöystäväni on alkanut käydä hermoilleni pakkoneurooseineen ja pakko toimineen. Hän on myös uskomattoman itsekäs. "Minä lihava, minussa liikaa läskiä tuolla ja täällä, minä paha, minua kaikki vihaa, elämä pahaa, pilaan sun elämän, pilaan kaikkien elämän, parempi kuolla,"
Koko suhteemme ja arkemme pyörii hänen ympärillä! Hänen ruokailut, hänen itsetunnon kohotus yritykset, hänen mielialansa...
Minä en uskalla suuttua tai pahasti sanoa ettei vaan hänen itsetuntonsa romahda ja laihdutus kierre ala. Häntä pitää kokoajan kehua ja kannustaa. Kuunnella ja tukea. hoivata ja huolehtia.
Minulle ei ole tilaa suhteessa olenkaan! Minullakin on huolia. joskus hän ohi mennen kysäisee miten töissä meni tai miten jaksa mutta kun sitten kerron hän ei kuuntele vaan toteaa "jaa" huokaa ja sitten taas lähtee "minun paino, minun mieliala.. minun sitä minun tätä"
Tässä suhteessa on vain hän ja hänen ongelmat sekä minä omaishoitajana!
en haluaisi jättää tyttöystävääni sillä rakastan häntä mutta tämä tilanne käy pahasti hermoilleni enkä jaksa kauaa! Olen miettinyt asumiseroa. tarvitsen välimatkaa tyttöystävääni ja hänen ongelmiinsa. En jaksa enää kauaa. tämä alkaa käymään minunkin mielenterveyden päälle.
Miten muut olette jaksaneet jos puolisollanne tai läheisellänne anoreksia? miten olette saaneet suhteen pysyyn koossa? ja jos olette eronneet onko puolisollenne tullut isompia ongelmia syömishäiriönsä kanssa?
Miten te olette jaksaneet suhteessa?
Tilanne se että olen vuoden verran asunut avoliitossa anoreksiasta toipuvan kanssa. Tyttöystäväni on alkanut käydä hermoilleni pakkoneurooseineen ja pakko toimineen. Hän on myös uskomattoman itsekäs. "Minä lihava, minussa liikaa läskiä tuolla ja täällä, minä paha, minua kaikki vihaa, elämä pahaa, pilaan sun elämän, pilaan kaikkien elämän, parempi kuolla,"
Koko suhteemme ja arkemme pyörii hänen ympärillä! Hänen ruokailut, hänen itsetunnon kohotus yritykset, hänen mielialansa...
Minä en uskalla suuttua tai pahasti sanoa ettei vaan hänen itsetuntonsa romahda ja laihdutus kierre ala. Häntä pitää kokoajan kehua ja kannustaa. Kuunnella ja tukea. hoivata ja huolehtia.
Minulle ei ole tilaa suhteessa olenkaan! Minullakin on huolia. joskus hän ohi mennen kysäisee miten töissä meni tai miten jaksa mutta kun sitten kerron hän ei kuuntele vaan toteaa "jaa" huokaa ja sitten taas lähtee "minun paino, minun mieliala.. minun sitä minun tätä"
Tässä suhteessa on vain hän ja hänen ongelmat sekä minä omaishoitajana!
en haluaisi jättää tyttöystävääni sillä rakastan häntä mutta tämä tilanne käy pahasti hermoilleni enkä jaksa kauaa! Olen miettinyt asumiseroa. tarvitsen välimatkaa tyttöystävääni ja hänen ongelmiinsa. En jaksa enää kauaa. tämä alkaa käymään minunkin mielenterveyden päälle.
Miten muut olette jaksaneet jos puolisollanne tai läheisellänne anoreksia? miten olette saaneet suhteen pysyyn koossa? ja jos olette eronneet onko puolisollenne tullut isompia ongelmia syömishäiriönsä kanssa?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mu exä oli anorektikko ja se asu kyllä ihan "minä minä maassa"
Mu mielestä anorektikoissa on paljon narsistisia piirteitä. minä keskeisyyttä ja myöskin sairauden luonteesta huolimatta kovaa huomiohakuisuutta. mu exä ainaki halusi aina olla eniten äänessä ja enite huomionkeskipisteena. oikein taklas kaverinsa sivuun.
Kaikkien elämän piti pyöriä hänen ympärillä. kehuja se kalasteli joka suunnasta. esitti ensi kilttiä tyttöä ja sitten ku tunnettiin paremmin alkoi käskytys ja hyväksi käyttö. ku se tarvitsi terapeuttia. kehujaa tai apua jossain silloin musta tuli tarkeä. ja jatkuvasti vaan "minä minä minä... "
ei sitä jaksanu. lähdi litoon
joo iha sairaan himmee oli munki exä. Ensi niin ujo ja kiltti. si ku oppi tuntee mut ni se helvetti alko. ensi hirveä tarve mielistellä ja myötäillä. esittää eri ihmistä. kaikil keinoil näyttää itsestää se kuvan millase muija mä olisin halunnu. si se itsekkyys ja minä minä marina alkoi.. ja niin helvetin itsekäs muija kuoriutuki sit esiin.ilkeä se oli. piti mua jonain käskyläisenää. kai si niin tottunu si saamaa kaike ku vetos vähän sairautee. samal taval muitaki ohjaili. sairaudella pelotelle
mäki joku veen terapeutti sille aina vaa.
Voisitteko kokeilla pariterapiaa? tai sit vaan jätät. jokainen on vastuussa itse itsestää. ei sun tarvi kantaa vastuuta siitä vaan huolehtia omasta jaksamisesta. Nii mäkin tein.
Itselläni oli ystävä jolla anoreksia, eikä se kyllä ihan väärillä jäljillä olevaa ole tuo narsismin piirteet.
heikko itsetuntohan kummankin takana ja narsismia ja anoreksiaa yhdessä todetaan samalla ihmisellä.
Mun ex ystävä jolla vakava anoreksia. se puhui musta yhteisille ystäville pahaa. halusi jotenkin alentaa mua niide silmis.. samalla tämä ystävä tuntui kilpailevan kaikesta kanssani. laihuudesta, kauneudesta, suosioista, älykkyydestä, kokkaus taidoista, koulusuorituksista, koe tuloksista, liikunta suorituksista.. jne.
hänen oli tarve kilpailla kaikesta ja samalla kadehti mua. Hän tosiaan kans oli sellainen huomiohakuinen ihminen. todellakin ihan taklas mut pois ja astui itse eteeni ja kovaan ääneen alkoi puhuun kuinka rikas hänen perheensä oli tai miten hyvässä ammatissa hänen isänsä oli..tai kenen julkkiksen kanssa hän on ystävää. tms
Jätkä suhteissaan hän halusi kokoajan uusia jätkiä. yksi ei riittänyt. heti kun jätkä alkoi antaan vähemmän huomioo. ystäväni alkoi vihaan häntä ja kostoksi petti. ja jätkät hän valitsi sen mukaan kuinka hyvännäköinen tai rikas se oli
ystäviään se hyväkskäytti juurikin niinkuin edellinenkin kuvas: kun tarvitsi terapeuttia, kehuja tai jotain muuta apua. se juurikaan ei kuunnnellu ystävien huolia. Ei sitä kiinnostanut. sivuutti juurikin yhdella sanalla.
se itsekkyyden määrä alkoi väsyttää mua. jatkuva se hyväksikäytön kohteena olo, se kun piti hyväksyä että musta on puhuttu alentavaan sävyyn uusille tutuille ja mun pitää olla jatkuvassa kilpailussa mukana. en myöskään halunnu olla kateuden kohde.
Sit se jatkuva itku "oon ruma läski. jne" johon en edes enää loppuaikana uskonut että ajatteli nii oikeasti. sillä oli oma valokuva kännykän ja tietokoneen taustakuvana.
oltii lukio ystäviä mutta se ystävyys katkesi lukion loppupuolella. eipä sillä juurikaa kavereita ollu sillo. enkä yhtää ihmettele. maailma pyöri nii itsensä ympärillä ja sit kavereille törkeä
Anoreksia sillä oli mutta narsismin piirteitä myöski.
Joo mieti itseäs etusijalla. naises on mitä luultavimmin ihan aikuinen ihminen. vastaa siis itse loppu viimeksi itsestään. Hän ei sun vastuulla.
Monet huolehtimaan oppineet lähtevät hoivaamaan alkuun anorektikkoa ystävänä tai puolisona.. mutta tajuavat kohta että se on kaivo ilman pohjaa. Ja anorektikko ei osaa vastavuoroisesti huolehtia , kuunnella ja kiinnostua aidosti siitä toisesta osapuolesta. Ei ole vastavuoroista ihmissuhdetta. On vain anoreksia ja sitä sairastava ja hänen loputon tarve valittaa ulkonäöstään ja olostaan ja saada kehuja. kuuntelua. Tällainen ihminen yleensä tavitsee enemmän äidillistä ja isällistä hoivaajaa kuin ystävää ja kumppania.
Jos ano potilas joka hän itse haluaa olla eli hoivattava ja jatkuvasti henkisen tuen säälin ja kuuntelun saaja. jostain kumman syystä tekee jotain näennäisesti epäitsekästä, lohduttaa ja kuuntelee, sekin yleensä on enemmän hylkäämisen pelkoa ja mielyttämisen tarvetta jotta häntä ei hylättäis. eli jälleen hän pääroolissa. ei empatia ja aito halua auttaa tai huolta ystävää puoliso kohtaan.
anoo kiinnostaa vain oma ulkonäkö, paino, omat ongelmat
anot on energia syöppöjä.
mun siskolla anoreksia ja olen niin väsynyt siihen miten juurikin täällä puhutusta itsekkyydestä ei puhuta jotta hauras ano ei alkais lisää laihtuun.
Samanaikaissairastavuus ja erotusdiagnoosi
Narsistisella persoonallisuushäiriöllä on usein samanaikaissairastettavuutta masennuksen, dystymian, aineiden väärinkäytön sekä anorexia nervosan kanssa.
http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/narsisti.html
Narsistinen persoonallisuus
Narsistisilla persoonallisuuksilla esiintyy hyvin tavallisina salassa pidettyä: "kroonista huonommuuden tunnetta, häpeää ja itseä soimaavaa ja halveeraavaa asennetta. Nämä liittyvät sosiaaliseen vetäytymiseen ja lisääntyneeseen masennustaipumukseen.
Heillä esiintyy myös enemmän anoreksiaa, epäsosiaalista käyttäytymistä, paranoidista ajattelua ja huomiohakuisuutta ja kokaiini riippuvuutta.
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/d/de/Michelangelo_Caravaggio_065.jpg
Niin.. eiköhän tuo narsisti sanan alkuperään liittyvä tarina kuvaa anoreksia potilasta hyvin.
"Narkissos saapui koskemattomalle ja peilityynelle vuoristolähteelle Thespiaihin,[4] ja kumartuessaan juomaan siitä hän huomasi oman kuvajaisensa. Hän rakastui tähän välittömästi ja ihaili kuvajaisensa jokaista piirrettä suudellen sen huulia. Väsymys ja nälkä eivät saaneet häntä poistumaan kuvansa äärestä, ja niin hän kuihtui lähteen äärellä, kunnes lopulta kuoli pois. "
eikös anorektikot peilin edessä itseeän katseli ja ainoa keskipiste on oma peilikuva.
yksinkeraisesti anorektikon maailmaan ei mahdu kuin oma ulkonäkö. siihen keskittyy kaikkia huomio ja siihen hän haluaa myös muiden huomion keskittyvän. siksi tulee tätä "minä ruma, minä lihava.. "
joka peilistä itseeän on peilattava ja jokaisesta ikkunan heijastuksesta heistatteva. On vain ulkonäkö.
Ei hyvä luoja! eihän tuommoinen ole parisuhde!
Sehän on täydellisesti väärin sua kohtaa! Et sä ole mikään terapeutti!
On todella väärin jos joku sairas terrorisoi tuollatavalla parisuhdetta/ystävyys /perhe suhdetta.
Ei edes koe ihan oikeaa aitoa syyllisyyttä asiasta vaikka läheiset oliskin todella alistetussa asemassa. He joutuvat sensuroimaan sanomisiaan, varomaan suuttumasta ja kokoajan yrittään olla mieliksi, kuunnella, tukea ja hoitaa.
Anorektikko kuvittelee että sillä tavalla ihmisuhteissa ollaan että hän saa mutta ei anna suhteissaan. Hän tuskin aidosti on huolissaan kenestäkään. asumusero voi olla hyvä ratkaisu. Saat tilaa itsellesi. Ei ole oikein sua kohtaan tuo kuvaamasi tilanne
Oletko sanonut hänelle että tuntuu ettei hän kuuntele? Onko hän hoidossa? Ehkä hän ei vain ole itse huomannut että hän on sulkenut sinun ongelmasi pois tai on vain niin sairas että päähän ei muuta mahdu. Hoidossa (esim. terapiassa) saisi apua, jolloin hänen ei tarvitsisi purkaa ajatuksiaan sinulle.
Olen itse sairastanut anoreksiaa ja vaikka osan ketjussa käydyistä asioista allekirjoitan, niin osa on mielestäni joko väärinkäsityksiä tai yksilöllisiä piirteitä. Mielestäni yleistys mitä täällä tehdään on vähän typerää. Anoreksia on vakava sairaus ja jos ei itse sitä ole kokenut, ei voi olla käsitystäkään siitä millaista se oikeasti on. Suurin osa anoreksiasta kärsivistä on erittäin tunnollisia ja omatunto on erittäin vahva. Ainakin itselläni suurin syy sairastumiseen oli se, että tunsin niin huonoa omaatuntoa jokaikisestä pienestäkin virheestä (esim. jos olin sanonut jotain väärää, en ollut kuunnellut jotain, sain huonon koulunumeron) ja halusin rankaista itseäni syömättömyydellä. Huolehdin muista, mutta itse vakuutin kyllä pärjääväni. Laihuuttani häpesin (silloin kun "sairauden ääni" ei piiskannut minua "epäonnistumisista" ja pystyin myöntämään olevani sairas) ja yritin pukeutua peittävästi.
Syy miksi tyttöystäväsi käyttäytyy kuten hän tekee johtuu todennäköisesti vain siitä tuen määrästä mitä hän nyt tarvitsee. Hänen päässään taistelee kaksi ääntä ja hän kokee huonoa omaatuntoa jos esimerkiksi syö, sillä silloin hän tekee jotain hyvää itselleen. Sairaan on vaikea sallia itselleen mitään hyvää. Raivoaminen ja omista samoista asioista jankuttaminen johtuu vain ahdistuksesta, mikä sairastaessa voi olla aivan järkyttävää. Hän kaipaa vakuutusta (monia, moni kertoja) että hän saa ja että hänen pitää syödä.
Se mitä seurusteluun anoreksiasta sairastavan kanssa tulee en kuitenkaan suosittele. Sairaus on toki minäkeskeinen, sitä en kiellä, mutta se ei ole sairastavan vika, sairauden luonne vain on sellainen. Monissa mielenterveydenhäiriöissä asutaan omassa maailmassa ja esimerkiksi usein masentunutkin käyttäytyy niin. Surkutellaan sitä että ei pystytä tekemään sitä tai tätä ja ollaan huonoja ihmisiä, itketään ja valitetaan. Tämä on terveelle ihmiselle todella rasittavaa ja sen takia suhteessa eläminen voi olla vaikeaa. Jos sairastunut ei saa riitävästi hoitoa, joutuu kumppani/äiti/isä/kaveri usein terapeutiksi. Ikävä kyllä.
Suosittelen että lukisit Gisela van der Sterin kirjan Lupa syödä, vaikka yhdessä tyttöystäväsi kanssa (opit ehkä ymmärtämään sairautta hiukan paremmin), viet hänet hoitoon ja sovit että sinun kanssasi ei keskustella syömishäiriöstä, se on terapeutin tehtävä. Ole hänelle tukena esimerkiksi syömällä hänen kanssaan ja kertomalla että hän on rakas, mutta kerro että hänen "sairauden ääniään" et kuuntele. Jos oat voimasi ovat lopussa hae apua myös itsellesi (usein paritapaamiset terapeutin kanssa ovat myös mahdollisia). Jos mikään näistä ei auta ja tilanne ei muutu, niin ota etäisyyttä ja pitäkää vaikka tauko suhteessanne.
Voimia sinulle! Muista ettei hän toimi noin tarkoituksella ja että toipuminen vie aikaa, mutta se on mahdollista. Voit saada rakkaasi takaisin, kunhan olet kärsivällinen. Parannuttuaan hän varmasti arvostaa vaivannäköäsi ja tukea, jota sinulta saa. Varmasti hän arvostaa sitä jo nytkin. Sinun ei kuitenkaan tarvitse käsitellä häntä sillkihanskoin, kerro mitä tunnet, ei hän siitä rikkoudu, joskus sairastava kaipaakin hiukan herättelyä.
olen kertonut miltä musta tuntuu. Hän vain ei kuuntele eikä ole kiinnostunut siitä.
Kyllä hän psykologillaan käy kerran viikossa.
olen ihan loppu. Taas tänään kun tulin töistä kotiin ja yritin kertoa että äitini on saanut sairaskohtauksen ja sairaalaan joutunut ja olen siitä ihan hajalla niin ei mitään. Hän ei tuntunut edes kuulevan vaan huokaili peilin edessä olevansa hirveän lihava. vatsas on liikaa läskiä kuulemma.
Tämä on toivotonta. mua ei tässä suhteessa ole. En saa tukea edes nyt kun äitini kuolemassa.. En oikeasti tiedä rakastaako tyttöystäväni mua. ainakaan ei tunnu sitä hirveästi mun suruni tai jaksamiseni kiinnostavan
Okei, no siinä tapauksessa suosittelisin jättämään/pitämään taukoa. Ei toi hyvältä kuulosta jos oot kerta sanonutkin asiasta ja se ettei reagoi äitisi sairastamiseen on jo aika huolestuttavaa. Ei sun kannatta omaa energiaasi liikaa häneen tuhlata, et pysty häntä parantamaan. Ärsytti vain tuollainen yleistys että kaikki anorektikot on tietynlaisia. Tiedän monta eikä kuvaukset osu moneenkaan. Paranemisia äidillesi ja rohkeutta ottaa etäisyyttä tyttöystävääsi!
juu.. tuntuu siltä että jos tyttöystäväni joskus mun jaksamisesta jotain kysyy ei se häntä oikeasti kiinnosta. Kysyy koska on tajunnut mua asian häiritsevän ja pelkää että jätän hänet. Hän tuntuu enemmänkin esittävän kiinnostunutta jotta en hylkäisi häntä. Välillä jopa vihjailee että lopettaa syömisen ja hommaa itsensä letkuihin jos jätän. Tullu sellainen tunne ettei hän oikein osaa rakastaa. ei itseään eikä muita. Hän ei oikein tunne oikeaa myötätuntoa toisia kohtaa. kaikki hänen myötätunnon yritykset tuntuu olevan enemmän hylkäämisen estämisyrityksiä. Hän epäonnistuu esittään aidosti kiinnostunutta muiden asioista. Sen vaan huomaa kun joku esittää jos toisen hyvin tuntee.
on raskasta kun oman mahan koko menee jopa mun äidin hengenvaaran ohi tärkeysjärjetyksessä. Hänen ulkonäkö on tärkeämpää kuin mun suru ja huoli äiditäni ja äitini henki. Se musta on itsekästä.
Hän uhkailee syömälakoilla jos en tee jotain mitä hän haluaa mun tekevän. Mielestäni se on jo väkivaltaa mua kohtaan. Hän saa ravareita jolloin paiskoo tavaroita ja potkii. Eikä hän niistä koe syyllisyyttä. anteeksi ei pyydä. anoreksia on syyllinen ja mun pitää kuulemma vain ymmärtää.
Mun ymmäryksen ja jatkuvan kehujen ja hoivan annon rajat on nyt tulleet vastaan. Loputtomasti en jaksa olla omaishoitaja. Mun tehtävä ei ole hänen itsetuntoa kohottaa. Se kuuluu hänen ja hoitohenkilökunnan vastuulle.
Olen joutunut hakeen sairaslomaa jo itsekin muutamia kertoja koska tämä tyttöystäväni ajaa mua ihan loppuun. Häntä ei kiinnosta. Hän kuormittaa mua vain yhä voimakkaammin huolillaan. Syyllisyyttä hän ei tunnu tuntevan kuin siitä jos tullu syötyä jotain mikä on hänen "kiellettyjen liian lihottavien ruokien listalla", syyllisyys myös herää jos vaaka näyttää liian paljon
Mutta tekemisistään joita hän muille tekee ja muiden mieltä pahoittaa. niistä ei hän syyllisyyttä tunne.
Milestäni mä alan tässä olen jonkilainen uhri jonka jaksaminen alkaa oleen tosi heikoilla kantimilla.
"Kiltteyttä on olemassa kahdenlaista, myönteistä ja kielteistä.
Näiden kahden kiltteystyypin erottaminen toisistaan on usein erittäin ongelmallista. Sitä ei pysty erottamaan ihmisten tekemisessä ja sen määrässä, vaan enemmänkin tekemisen vaikuttimissa.
Oikealla tavalla kiltti ihminen tekee paljon sen takia, että hän jaksaa ja osaa tehdä sekä samalla myös iloitsee ja nauttii tekemisestään. (eli siksi että rakastaa toisia ihmisiä)
Sen sijaan väärällä tavalla kiltti ihminen tekee paljon siksi, koska hän ei uskalla sanoa kenellekään, ettei halua tai jaksa. (eli siksi että muut rakastaisivat häntä)
oikeanlainen motiivi tehdä paljon on se, että ihminen rakastaa toisia ihmisiä.
Sen sijaan vääränlainen motiivi on se, että ihminen tekee paljon sen takia, jotta muut rakastaisivat häntä."
http://esalehtinen.blogit.hameensanomat.fi/2013/05/20/liian-kiltti-ihmiseksi-uhka-itselleen-ja-tyoyhteisolle/
Tätä tarkoitin kun selitin että mielestäni hän ei oikeasti tunnu olevan kiinnostunut vaan tekee sen jotta häntä ei hylättäis. eli hän tekee sen itsekkäistä syistä. oman itsensä takia.
en oikein pidä entistä anoreksia potilasta oikeana ihmisenä kertomaan omaisen näkökulmasta asioita. potilaat ei pysty näkemään miten he käyttäytyvät sairauden aikana vaan puolustelevat käytöstään.
anoreksiassa yhtenä isona tekijänä on huono itsetunto. Huonon itsetunnon omaavat syyllistyy helposti ilkeyteen muita kohtaan. esim. koulu ja työpaikka kiusaajina. tässä huonon itsetunnon "oire kuva"
Ihminen, jolla on huono itsetunto, ei pysty
myöntämään erehtyneensä
kysymään neuvoa
näyttämään epävarmuuttaan
olemaan avoin muille
olemaan heikko ja haavoittuva
pyytämään anteeksi
antamaan tunnustusta muille
olemaan ulkoisesti muuta kuin tiukka ja täydellinen
antamaan tilaa lapselle meissä: huumorille, naurulle ja leikille
Toi tässä just on! Sairauden luonteen takia anoreksia potilailta sallitaan virhekäyttäytymistä enemmän. Anorektikko saa kohdella toisia huonosti ja käyttää hyväksi jne. Toiset hyväksyy sen hiljaa koska pelkäävät että jos siitä sanoo niin anoektikon itsetunto romahtaa ja sairaus pahenee.
Monet sairastuneet murrosiässä ja jos kotona jo hyssytelty ja lellitty anoreksia potilasta niin että siitä on tullut kasvatustapa. Anorektikko saanut siis käyttäytyä ehkä jo hyvin nuoresta huonosti toisia kohtaan ja ehkä kiristanänyt ja uhkailut vanhempiaan syömislakoilla. Se vääristää persoonallisuutta ja aikuinen anorektikko toistaa samaa kuvitellen että niin asiat hoituu. niin hän saa tahtonsa läpi ja niin ihmiset toimii hänen ympärillään.
Siitä voi muodostua ihan persoonallisuushäiriö jos kasvatus on vääristynyt kovinkin nuoresta lapsuus tai murrosiästä.
Kenen itsetuntoa palvelee se että häntä palkitaan huonosta käytöksestä eikä hän koskaa saa palautetta jos hän kohtelee toisia huonosti? Eikös se vääristä itsetuntoa ja minäkuvaa entisestään? Miten tällainen anoreksia nuori pärjää sitten todellisessa maailmassa kuten työelämässä jos hän on tottunut siihen että häntä kohdellaan kuin haurasta lasia? Eihän maailma kohtele häntä anoreksia potilaana vaikka ehkä lähipiiri kohtelisikin!
Tulee lisää itsetunto ongelmia ja anoreksia potilaan aikuisuudesta tulee hyvin haasteellinen.
Pakko kommentoida vaik yleensä pysyn erossa tälläsist jutuista...
Oon seurustellu poikaystäväni kans kohta kaks vuotta mut mun poikaystävän ja syömishäiriön (anoreksia bulimia) ystävyys on jatkunu paljo pidempään. Sil on ollu tosi pahoi ja vaarallisii vaiheita pelkästään meijän suhteen aikana mut nyt suunta on hitaasti menos ylöspäin. Mun poikaystävä harvoin valitteli painoonsa tai mahaansa kaikkien kuullen vaan se piti kaiken itellään. Kyl mä oon sen saanu kiinni peilin edest ku se on tuijottanu kehooaan mut muuten se on ollu aika hiljaa ajatustensa kans. Meijän seurustelun alkuvaiheissa mun poikaystävä joutu osastolle ja sen jälkee sen parantumine on ollu aika katkonaista mut en silti jotenki osaa kuvitella millasta ois elää ketjun alottajan arkee. Toi mitä kirjotit sai mut irvistelee ja pyörittelee päätääni eli aika erilaisissa parisuhdetilanteis ollaan. :c
Mä tiedän sen et oon ottanu suuren riskin ku oon antanu ittestäni näin paljon tähän suhteeseen enkä kuitenkaan voi oikeesti tietää et aikooks mun poikaystävä parantuu vai ei. Mä oon välil jättäny omii arkihuoliini taka-alalle sen takii mut kyllä se myös ihan aidosti kyselee mun kuulumisia ja haluu puhuu munki ongelmista. Ja ennen kaikkee haluu huolehtii musta mut tiietään kummatki ettei se oo tarpeeks vahva viel. Kyl mua on harmittanu se et ei olla voitu mun poikaystävän ahdistuksen tai pelkojen takii tehä kaikkee mitä oltais haluttu ja kyl se on raskasta, en mä sitä kiellä, mut ite en pysty ollenkaan näkee mun poikaystävällä mitään narsistisia piirteitä tai ainakaan noin rajuja, mitä ketjun alottaja joutuu kokee.
Mun jonkinlaine filosofia tän syömistaistelun kans on et mä huolehdin mun rakkaasta nyt et se voi joskus huolehtii musta. Mä tiiän etten välttämät saa sitä takasin minkä oon panostanu tähän mut mä oon ehkä tyhmä ku oon valmis ottamaa sen riskin. Meil on aikoja jollon ”holhoon” sitä vähemmän ja aikoja jollon enemmän mut mä en koe olevani mitenkään loukussa tai vankilassa tän ihmisen kanssa. En mä täydellisesti ymmärrä sen sairautta enkä usko et koskaan ymmärränkään ilman et ite kävisin sen kaiken läpi mut sen mä tiiän ettei se tahalteen aiheuta mitään kohtauksia tai ongelmia mulle.
Ehkä se suurin ero sit on se et kaikest takapakist huolimatta mun poikaystäväs on viel jäljellä haluu parantuu vaik siit välillä tuntuuki ettei se onnistu. Parantumine on tosi pitkä prosessi ja must tuntuu et kaikki mun poikaystävän läheiset on sen tajunnu mut se ite ei oo kunnol sisäistäny sitä. Ja me muut ollaan valmiita tsemppaamaan sitä pitkään. Mut se et jos sun tyttöystävä ei ees yritä parantuu on tosi vaikee tilanne ja ehkä sinuna miettisin pientä taukoo jonka aikana sun tyttöystäväki ehkä alkais oikeesti miettiä mitä se todella haluu. Sellanen pieni wake-up call. Koska vaik miten rakastatki sitä ni niinku muutkin on edellä sanonu sul on myös oma elämä elettävänä. Ja toi tilanne jossa sun äiti oli saanu sairauskohtauksen mut sun tyttöystävää kiinnosti sen oma maha on tosi surullinen. Noi on sellasii juttuja joita mun parisuhtees ei oo ollenkaan enkä koe etten ois saanu tukee ja turvaa mun poikaystävältä sillon ku sitä oon tarttennu.
En osaa kovin hyvin neuvoo koska elän niin erilaises parisuhteessa ku sä mut ehkä sun ois aika olla terveen itsekäs ja laittaa ittes sun tyttöystävän edelle ainaki hetkeks. Toi miten se uhkailee sua syömälakoilla ja muilla kuulostaa kyl tosi itsekeskeiseltä ja silt et se manipuloi sua ihan mennen tullen ja se vaan vetää sut alas sen mukana. :(
Toivottavasti viestin aloittaja on päässyt eroon tuosta riippuvuussuhteesta anorektikkoon. Hoito ei tosiaan ole puolison vastuulla ja anorektikko käyttää törkää valtaa toiseen uhkailemalla syömättömyydellä. Oikeasti anorektikko ei ole ollenkaan niin hauras kuin antaa ymmärtää. Hänhän on luunkova vallankäyttäjä. Siihen ei pidä suostua.