Heip. Olen aiemmin kirjoittanut/aloittanut keskustelun "Minullako bipo? Diagnosoinnin kulusta neuvoja?" (http://keskustelu.suomi24.fi/node/11331739#comment-0). Tässä olen puhunut siitä, kuinka pari lääkäriä epäili minulla mahdollisesti olevan bipoa.
Minulle aloitettiin keväällä Escitalopram actavis -lääkitys, aluksi viikko 2,5, sitten pari viikkoa 5 ja lopuksi 10:n annoksella, jota söin pari kuukautta ja lopetin itsekseni lääkityksen (tiedän, ettei saisi), kun ei tuntunut mitään vaikutusta ja hoito keskeytyi kesän ajaksi paikkakunnan vaihtumisesta johtuen.
Loppukesästä alusyksyyn, noin heinäkuusta elokuuhun oli shoppailumaniaa, yliaktiivisuutta, sosiaalisuutta ja energisyyttä vaikkei tällä kertaa varsinaista unenpuutetta, mutta söin päivisin max 900kcalia ja silti virtaa riitti. Puhuin tästä nyt hoitojen jatkuessa psykiatriselle sairaanhoitajalle, jonka kanssa käyn juttelemassa noin kerran viikossa. Ilmaisin oman epäilykseni bipomahdollisuudesta, nyt kun kerrankin osasin sitä ajatella kun minulle oli tällainen mahdollisuus heitetty. Hoitaja oli kuitenkin sitä mieltä, että bipossa on ehdottomasti oltava yliseksuaalisuutta, täysin holtitonta rahankäyttöä (tyyliin kulkee kaupassa ja nappailee tuotteita molemmin käsin alinomaa) ja hetkellisen mielijohteen perässä eloa, minkä vuoksi hän ei ollut yhtään sitä mieltä, että bipoa voisi olla, mutta sanoi että halutessani voisimme järjestellä lääkärikäyntiä asian tiimoilta. Sain kuitenkin sellaisen käsityksen ehkä huonon itsetunnon vuoksi, ettei mitään tällaista vaivaa ole, pösilö, kuvittelet vain.
Onko kellään teillä kokemuksia vastaavasta, että lääkäri/hoitaja/kukalieneekään ei ottaisi puheitanne ja epäilyksiänne omasta sairaudestanne vakavasti? Miten tässä osaa masennuksissaan ja alhaisin itsetunnoin menetellä? Ainakin olen lukenut monien teidän kokemuksia siitä, että diagnosoidaan väärin perustein bipoksi, mutta onko kokemuksia siitä, ettei diagnosoitaisi/tutkittaisi vaikka itsellä tuntuisi sen tarvetta olevan?
Kiitoksia kaikesta avustanne, olisi mukava kuulla ajatuksia ja kokemuksia.
Minulle aloitettiin keväällä Escitalopram actavis -lääkitys, aluksi viikko 2,5, sitten pari viikkoa 5 ja lopuksi 10:n annoksella, jota söin pari kuukautta ja lopetin itsekseni lääkityksen (tiedän, ettei saisi), kun ei tuntunut mitään vaikutusta ja hoito keskeytyi kesän ajaksi paikkakunnan vaihtumisesta johtuen.
Loppukesästä alusyksyyn, noin heinäkuusta elokuuhun oli shoppailumaniaa, yliaktiivisuutta, sosiaalisuutta ja energisyyttä vaikkei tällä kertaa varsinaista unenpuutetta, mutta söin päivisin max 900kcalia ja silti virtaa riitti. Puhuin tästä nyt hoitojen jatkuessa psykiatriselle sairaanhoitajalle, jonka kanssa käyn juttelemassa noin kerran viikossa. Ilmaisin oman epäilykseni bipomahdollisuudesta, nyt kun kerrankin osasin sitä ajatella kun minulle oli tällainen mahdollisuus heitetty. Hoitaja oli kuitenkin sitä mieltä, että bipossa on ehdottomasti oltava yliseksuaalisuutta, täysin holtitonta rahankäyttöä (tyyliin kulkee kaupassa ja nappailee tuotteita molemmin käsin alinomaa) ja hetkellisen mielijohteen perässä eloa, minkä vuoksi hän ei ollut yhtään sitä mieltä, että bipoa voisi olla, mutta sanoi että halutessani voisimme järjestellä lääkärikäyntiä asian tiimoilta. Sain kuitenkin sellaisen käsityksen ehkä huonon itsetunnon vuoksi, ettei mitään tällaista vaivaa ole, pösilö, kuvittelet vain.
Onko kellään teillä kokemuksia vastaavasta, että lääkäri/hoitaja/kukalieneekään ei ottaisi puheitanne ja epäilyksiänne omasta sairaudestanne vakavasti? Miten tässä osaa masennuksissaan ja alhaisin itsetunnoin menetellä? Ainakin olen lukenut monien teidän kokemuksia siitä, että diagnosoidaan väärin perustein bipoksi, mutta onko kokemuksia siitä, ettei diagnosoitaisi/tutkittaisi vaikka itsellä tuntuisi sen tarvetta olevan?
Kiitoksia kaikesta avustanne, olisi mukava kuulla ajatuksia ja kokemuksia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
No niin.. tämä on just tätä. Minun dg:n riitti kolmen vkon osastojakso (omasta toiveesta vaikean masennuksen vuoksi)
Minun oireeni:
Lähdin riitaisasta parisuhteesta, enkä ottanut kotoa mukaan mitään. Säästöni 30.000 euroa sijoitin osakehuoneistoon ja loput lainarahaa 18.000 euroa lainaa huonekaluihin ym tavaraan.
Maksuvaikeuksia ei koskaan, mutta järkyttävä huoli pärjäämisestä minkä vuoksi masennuin.
Minulla ja ex miehellä lämpimät välit, itseasiassa hän on tukenut minua tässä parin viimeisen vuoden aikana.
Minulla ei ensimmäistäkään seksisuhdetta, ei päihteitä, ei tolkutonta vimmaa tehdä asioita jne.
Näin näitä diagnooseja saa joku sitten mielivaltaisesti jaella ja syöttää siihen tappolääkityksiä.
Olen sanaton.. muistan miten osastolla minulle hoettiin tuon tuosta, että olen sairaudentunnoton, kun pystynyt hyväksymään miksi toimintani nähtiin kaksisuuntaisena.
Nyt kun en enää masistele lainojani, olen saanut suuren huolenaiheen tuosta diagnoosistani ja loppuikäisestä leimasta. On päiviä jolloin ajattelen mennä narunjatkotksi tuon diagnoosin vuoksi.
Minut melkein tapettiin suurella neuroleptiannoksella, lisäksi lääkäri oli sitä mieltä, että paikkani on bipolaarina eläkkeellä.
Minua ahdistaa!!!
Mielestäni sinua hoitaa parhaillaan hyvinkin kaukokatseinen sh, joka ymmärtää, että daignoosin langettamisen jälkeen voit heittää hyvästit normaalille elämälle.
Se on kyllä totta, että varmastikin sh yrittää ajatella minun parastani ja auttaa, itseltä aina vaan unohtuu jotenkin tuo, että kuinka pahasti bipodiagnoosi todellisuudessa ihmistä leimaa. Kiitos siis tästä huomautuksesta.
Ehkä ongelmanani onkin vain se, etten ole saanut tietääkseni mitään virallisia diagnooseja, vaikka olenkin jatkuvassa hoidossa. Vai pitääkö olla diagnoosi, jotta voidaan määrätä masislääkitys? Sellainen kun on määrätty kerran, onko minulla siis masennusdiagnoosi? Näistä ei jostain syystä minulle yhtään puhuta, vaikka olen ilmaissut tarpeeni saada jotain virallista tietoa itsestäni, kuten diagnoositietoa. En kyllä suoraan, kun en kehtaa vain sanoa "hei haluan diagnoosin", sillä se vasta typerältä tuntuukin.
Mä sain diagnoosin sairaalassa mutta vuosia myöhemmin oltuani terve useita vuosia sairastuin uudelleen. Hakeuduin hoidon piiriin ja he eivät uskoneet diagnoosiani. Lopulta parin kuukauden kuluttua pääsin psykiatrin vastaanotolle ja diagnoosi pysyi. Tuosta meni sitten kuukausi ja olinkin jo taas sairaalassa. Mulla on rajatilapiirteitä kuulemma ja tuo sekoittaa diagnoosia.