Tästä ongelmasta saisi ihan kirjan, mutta yritetään pysyä ytimekkäinä. Ongelma on siskoni. Siskoni, joka ei voi sietää sitä, jos muut ihmiset eivät tee hänen tahtonsa mukaan. Jos eivät tee, alkaa hienovarainen syytöspeli (Esim: "No MUUT ihmiset ovat kyllä niin mukavia ja LUOTETTAVIA...) tai täysinäinen huutoraivari, jonka aikana haukutaan perheet ja ystävät ja tuntemattomat ja maailmat ja universumit...
Siskoni, joka ei ole koskaan syyllinen. Mihinkään. Ikinä. Vika on aina jossain muualla. Hänen lempi lauseitaan ovat: "Katso nyt, mitä sait aikaan", "Oliko sinun pakko taas..." ja "Koska sinä olet niin itsekäs..."
Siskoni, joka ei häpeile sanoilla ja teoilla osoittaa (mutta kuitenkin niin hienovaraisesti, että alat itsekin epäillä, että sanoiko / tekikö hän juuri noin), että häneen verrattuna olet pelkkä nolla, idiootti, tyhmä ja hölmö, ruma ja läski ja arvoton, surkea, pieni maan matonen, joka ei voi koskaan olla yhtä häikäisevä kuin hän.
Kaunis, fiksu ja sosiaalisesti taidokas siskoni, joka on elämämme aikana henkisesti eristänyt minut perheyhteisöstämme, käytöksellään ajanut minut useammin kuin kymmenen kertaa ulos (riippumatta vuoden- tai kellonajasta) itkemään ja täysin polkenut itsetuntoni.
Kaunis, ihana ja mensa-tasoinen siskoni, josta kukaan häntä oikeasti tuntematon ei voisi arvata, millainen hän oikeasti on. Siskoni, josta pitäisi kertoa jotain se, että hän voi silmää räpäyttämättä jatkaa TV:n katsomista toisen ihmisen saadessa hillittömän itkukohtauksen hänen vieressään.
Ihana, rakastettava siskoni, jonka vuoksi vihaan itseäni, syytän itseäni asioista, jotka eivät TODELLAKAAN ole minun vikani, olen selittämättömästi ahdistunut ja addiktoitunut itseni vahingoittamiseen.
Kyllä, syytän häntä. Koska jos voisin valita toisin, valitsisin. Sillä kuka haluaisi tuhota itse itseään? Kuka haluaisi rusentua oikeudettomien syyllisyyden taakkojen alle? Kuka muka haluaisi olla tällainen mentaalinen raunio omasta vapaasta tahdostaan? En ole hullu. En ole myöskään surullinen. Tässä vaiheessa on aika tulla vihaiseksi!
Ja jos jotain voisin hänelle sanoa: "Katso peiliin, ihmishirviö! Ja häivy elämästäni!"
Siskoni, joka ei ole koskaan syyllinen. Mihinkään. Ikinä. Vika on aina jossain muualla. Hänen lempi lauseitaan ovat: "Katso nyt, mitä sait aikaan", "Oliko sinun pakko taas..." ja "Koska sinä olet niin itsekäs..."
Siskoni, joka ei häpeile sanoilla ja teoilla osoittaa (mutta kuitenkin niin hienovaraisesti, että alat itsekin epäillä, että sanoiko / tekikö hän juuri noin), että häneen verrattuna olet pelkkä nolla, idiootti, tyhmä ja hölmö, ruma ja läski ja arvoton, surkea, pieni maan matonen, joka ei voi koskaan olla yhtä häikäisevä kuin hän.
Kaunis, fiksu ja sosiaalisesti taidokas siskoni, joka on elämämme aikana henkisesti eristänyt minut perheyhteisöstämme, käytöksellään ajanut minut useammin kuin kymmenen kertaa ulos (riippumatta vuoden- tai kellonajasta) itkemään ja täysin polkenut itsetuntoni.
Kaunis, ihana ja mensa-tasoinen siskoni, josta kukaan häntä oikeasti tuntematon ei voisi arvata, millainen hän oikeasti on. Siskoni, josta pitäisi kertoa jotain se, että hän voi silmää räpäyttämättä jatkaa TV:n katsomista toisen ihmisen saadessa hillittömän itkukohtauksen hänen vieressään.
Ihana, rakastettava siskoni, jonka vuoksi vihaan itseäni, syytän itseäni asioista, jotka eivät TODELLAKAAN ole minun vikani, olen selittämättömästi ahdistunut ja addiktoitunut itseni vahingoittamiseen.
Kyllä, syytän häntä. Koska jos voisin valita toisin, valitsisin. Sillä kuka haluaisi tuhota itse itseään? Kuka haluaisi rusentua oikeudettomien syyllisyyden taakkojen alle? Kuka muka haluaisi olla tällainen mentaalinen raunio omasta vapaasta tahdostaan? En ole hullu. En ole myöskään surullinen. Tässä vaiheessa on aika tulla vihaiseksi!
Ja jos jotain voisin hänelle sanoa: "Katso peiliin, ihmishirviö! Ja häivy elämästäni!"
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuon lyhyen kuvauksen perusteella siskosi on narsisti. Ihan hirvittää, millainen pomo tai työkaveri tai aviopuoliso ja äiti hän tulee kerran olemaan, jos hän jatkaa käytöstään.
Kyllä hän pitää laitta aisoihin. Älä enää alistu moiseen. Hänelle pitää vain sanoa suoraan ja antaa vaikka huutaa.
Älä pilaa elämääsi hänen vuoksi. Sano hänelle suoraa, että häntä et kumarra ja hemmottele enää.
Miten muut perheenjäsenet kohtelvat tätä "kuningatarta"?
Minusta tuntuu, että vanhempamme ovat kohdelleet meitä eri arvoisesti. Tuntuu, että minun tekemisiini on aina jaksettu puuttua, mutta siskoni on päässyt vähemmällä. Toisin sanoen hän on saanut tyrannisoitua itselleen enemmän vapautta. Isämme on minulle tunnustanutkin, ettei ole aina jaksanut puuttua siskoni käytökseen, koska ei ole halunnut synnyttää riitoja, mitä siskoni on sitten käyttänyt hyväkseen. Mutta toisaalta, menneisyytemme on muutenkin ollut 95% pelkkää riitelyä. Mistä ihmeestä isä on saanut päähänsä, että hänen puuttumisensa olisi voinut yhtään pahentaa tilannetta? Tekisi mieli kertoa, miten yksinäinen olo minulla ollut, kun siskoni on saanut tehdä minulle henkisesti mitä mielii, eikä kukaan ole sormeaan nostanut asian eteen.
Itse asiassa jonkinlainen ero tässä on jo meille tullutkin. Muutama kuukausi sitten en suostunut olemaan hänen mielikseen, mistä hän suuttui niin kovasti, että haukkui minut itsekkääksi paskaksi ja bannasi minut seuraavan päivän juhlista, joihin minut oli kutsuttu. Emme puhuneet viikkoon. Viikon kuluttua hän soitti ja vaati anteeksipyyntöä. En pyytänyt. Suuttui uudestaan.
Tässä muutaman kuukauden aikana olemme puhuneet vain kahdesti. Hän odottaa yhä, että pyytäisin anteeksi. Tai ainakin, että ottaisin yhteyttä oma-aloitteisesti ensin (olemme siis puhuneet kahdesti vanhempiemme kotona sukujuhlien aikaan, eli näitä kertoja ei lasketa). En kuitenkaan voi. Minulla on nimittäin tunne, että jos ottaisin yhteyttä, antaisin hänelle luvan palata samaan vanhaan. Se olisi kuin hyväksyntä sille, että minua saa kohdella miten huvittaa. Joten en voi pyytää anteeksi enkä soittaa / tekstata / yhtään mitään.
Ja miksi en sitten ihan oikeasti sano hänelle päin naamaa, että en ota häntä takaisin? Koska pelkään polttaa sitä siltaa. Hän on kuitenkin ainoa siskoni ja meillä on ollut hyviä hetkiä. Mutta toisaalta, halusin tappaa itseni jo 12-vuotiaana, joten miten paljon hyviä hetkiä onkaan sitä ennen ollut. Myöhemmin hyvät hetket vain vähenivät, joten onko hänestä loppujen lopuksi paljon iloa ollutkaan?
Tämä summaa hyvin tämänhetkisen tilanteeni: olen iloinen, koska hän ei ole sotkemassa elämääni, vihainen kaikesta, mitä hän on minulle tehnyt, surullinen siitä, ettei hän koskaan ollut sisko, jonka olisin halunnut ja katkera siitä, ettei hän voi koskaan ollakaan haluamani sisko. Hän ei yksinkertaisesti kykene siihen. Sivuhuomiona: "haluamani sisko", ei tarvitsisi tehdä mitään muuta, kuin kohdella minua ihmisarvoisesti. Ei mitään muuta.
(Tuo narsismi-teoria on oikeasti mielenkiintoinen. Olen lukenut nimittäin paljon narsismista kertovaa kirjallisuutta, ja osa jutuista on kuin suoraan elämästäni. Siskossani on kuitenkin ominaisuuksia, jotka sulkisivat narsismin pois. Tai ehkä hän onkin teeskennellyt empatiaa. Voiko empatiaa näytellä niin hyvin? Ja kuinka pitkiä ajanjaksoja narsisti jaksaisi esittää kivaa ihmistä?)
Lopeta suhteesi siskoosi heti paikalla!
Hullu perverssi!
Nyt lopetat sen sukurutsailun heti paikalla nuori mies!
Tuolla tavalla syntyy vain vammaisia lapsia!
"Kukin tulkitsee tavallaan."
:D