Yritän jollain tavalla nyt tiivistää tähän muutamat viime vuodet.
Noin 3 vuotta sitten erosin lapseni isästä. Olimme yhdessä 13 vuotta ja viimeiset 5 vuotta oli todella hankalaa ja viimeinen vuosi sitten jo kamalaa.. en siitä sen enempää lähde purkamaan, muuta kun itse koen että tein kaikkeni suhteen pelastamiseksi ja luovutin sitten kun en enää jaksanut.
Melko pian löysin uuden avomieheni ja hänelläkin on oma poika, liian pian jälkiviisaana. Lapsemme on melko samanikäisiä. Alkuun uskoin löytäneeni rinnalleni ihanan, turvallisen, vakaan miehen, hellän ja huomaavaisen. Olin onneni kukkuloilla, tapailimme pitkään ilman lapsia ja lasten ehdoilla pikkuhijaa tutustuimme kaikki.
´
Ex mieheni alkoi jo alkutaipaleellamme tuottamaan hankaluuksia. Hän uskoo edelleen, että meillä oli suhde uuden mieheni kanssa jo ennen eroamme, koska tunnemme molemmat hänet. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa ja olen sen yrittänyt hänelle kertoa. Hän kuitenkin teki kaiken mahdollisen hankalaksi lapsen tapaamisissa yms. Kun hän löysi uuden avovaimon alkoi minun haukkuminen äitinä, uhkailu lapsen lähivanhemmuuden hakemisella, lapsen manipulointi, yms yms
Jossain vaiheessa miehini ilmoitti minulle kärsineensä aikaisemmin masennuksesta.. välillä jo erikseen asuessamme huomasin hänen "vetäytyvän" omiin oloihinsa, mutta ne olivat hetkellisiä ja mies oli rakastava ja hellä. Itse myös olin pahoillani exäni aiheuttamasta harmista, olin rakastava ja uskon olleeni myös hyvä kumppani. Lapset sopeutuivat hyvin meihin uusiin aikuisiin ja kaikki näytti olevan hyvin, tunsin todella löytäneeni ihanan parisuhteen.
Muutimme puolivuotta takaperin yhteen, ostimme omakotitalon. Tilanne tuntuu sen jälkeen hajonneen totaalisesti käsiin. Myönnän, siihen alkuun myös exäni jälleen kerran sai uuden buustin ja huoltajuusasioilla sun muilla uhkaili, jouduin laittamaan elatusmaksuasiat käräjille, kun hän kieltäytyi maksamasta mitään yms.
Muuton jälkeen mieheni alkoi moittia minua; siitä miten olen hoitanut asiani exän kanssa, miten pesen pyykkiä, miten laitan ruokaa, miten kasvatan lastani yms. Talomme jonka yhdessä valitsimme ja sen piti olla unelmakotimme olikin perseestä, meidän elämä oli perseestä, minä olin perseestä, lapseni oli perseestä, hänen työ oli perseestä yms yms Hän alkoi ottaa vuorotyönsä lomassa iltaisin olusia, oli kuin myrskypilvi sohvalla, koko kotimme ilmapiiri muuttui synkäksi ja mustaksi. Ei huutanut, raivonnut tms. Mutta käytti mielestänni tosi ilkeää henkistä väkivaltaa. Yritin puhua.. eihän jaksanut, halunnut halata esimerkiksi.. Itse olin todella rikki exäni kanssa vääntämisestä, mutta yritin olla positiivinen meidän uuden perheen takia. Haukkuminen jatkui exän ja nykyisen taholta.. Nykyinen avopuolisoni teki itsestään sen suurimman "uhrin" ..aloin väsyä itse, usko omaan äitiyteen, naiseuteen yms alkoi murentua. Kukaan muu ei minua ole näistä asioista ennen haukkunut. Riitamme meni pariin otteeseen todella rumaksi.
KK sitten henkisen latistamisen jälkeen minulla meni totaalisesti hermo ja paniikinomaisesti karjuin ja huusin.. en vaan enää jaksanut. Sanoin haluavani erota. Mies lähti viikoksi pois, kävi lääkärissä, sai masennuslääkkeet ja palasi kotiin.. nyt on kk ollut kohta kotona ja minä en enää jaksa tätä. Hän haluaa jatkaa, uskoo muutokseen, uskoo meidän tulevaisuuteen..
Minä en enää usko, hän kohteli minua rumemmin kuin kukaa aikaisemmin.. jopa mietin narsistin oireita hänessä tms niin ylimielinen, ilkeä hän oli minua kohtaan. Nyt kk on ollut taas kuin eri mies, kuin se mies suhteemme alusta, huomioonottava, kiltti... Liikaa on kuitenkin mielestäni sanottu, tehty.. koska tuo masennus tulee uudelleen. KOska hän haukkuu minut taas äitinä, kasvattajana yms
Olen löytänyt ihanan asunnon, johon saisin oman lainan, mies jäisi taloomme. Saisin kasattua itseni omin voimin, keskittyä lapseeni en kahden aikuisen miehen kanssa vääntämiseen yms En koe jaksavani enää olla oman elämäni myräkän keskellä tukena toisen masennuksessa yms Haluaisin, mutta tuntuu, että masennun itse..
Mies ei kuitenkaan ymmärrä. Rakastaa kuulemma, muuttuu nyt.. miksi minä luovutan kun asiat voisivat muuttua yms. Minä taas koen että tämä puolivuotta oli karmea, vaikka johtuisikin osittain hänen masennuksestaan. Ja koska exän kanssa väänsin lapsenkin takia tuon yli 5 vuotta en sitä enää jaksa.. kuuluuko suhteen alkutaipaleella olla näin vaikeaa? Tulisiko tunteita epäillä tässä vaiheessa.. tulisiko jo luovuttaa? Nyt tuntuu, että olen itse se alakuloinen kotona, väsynyt.. masennunko kohta itse. Mies taas on yltiö positiivinen yms.. sekin tuntuu nyt esittämiseltä..
Sekavaa tekstiä.. kiireessä kirjoitettu.. mutta löytyisiköä tässä pointti kumminkin..
Apua, mitä teen :(
Noin 3 vuotta sitten erosin lapseni isästä. Olimme yhdessä 13 vuotta ja viimeiset 5 vuotta oli todella hankalaa ja viimeinen vuosi sitten jo kamalaa.. en siitä sen enempää lähde purkamaan, muuta kun itse koen että tein kaikkeni suhteen pelastamiseksi ja luovutin sitten kun en enää jaksanut.
Melko pian löysin uuden avomieheni ja hänelläkin on oma poika, liian pian jälkiviisaana. Lapsemme on melko samanikäisiä. Alkuun uskoin löytäneeni rinnalleni ihanan, turvallisen, vakaan miehen, hellän ja huomaavaisen. Olin onneni kukkuloilla, tapailimme pitkään ilman lapsia ja lasten ehdoilla pikkuhijaa tutustuimme kaikki.
´
Ex mieheni alkoi jo alkutaipaleellamme tuottamaan hankaluuksia. Hän uskoo edelleen, että meillä oli suhde uuden mieheni kanssa jo ennen eroamme, koska tunnemme molemmat hänet. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa ja olen sen yrittänyt hänelle kertoa. Hän kuitenkin teki kaiken mahdollisen hankalaksi lapsen tapaamisissa yms. Kun hän löysi uuden avovaimon alkoi minun haukkuminen äitinä, uhkailu lapsen lähivanhemmuuden hakemisella, lapsen manipulointi, yms yms
Jossain vaiheessa miehini ilmoitti minulle kärsineensä aikaisemmin masennuksesta.. välillä jo erikseen asuessamme huomasin hänen "vetäytyvän" omiin oloihinsa, mutta ne olivat hetkellisiä ja mies oli rakastava ja hellä. Itse myös olin pahoillani exäni aiheuttamasta harmista, olin rakastava ja uskon olleeni myös hyvä kumppani. Lapset sopeutuivat hyvin meihin uusiin aikuisiin ja kaikki näytti olevan hyvin, tunsin todella löytäneeni ihanan parisuhteen.
Muutimme puolivuotta takaperin yhteen, ostimme omakotitalon. Tilanne tuntuu sen jälkeen hajonneen totaalisesti käsiin. Myönnän, siihen alkuun myös exäni jälleen kerran sai uuden buustin ja huoltajuusasioilla sun muilla uhkaili, jouduin laittamaan elatusmaksuasiat käräjille, kun hän kieltäytyi maksamasta mitään yms.
Muuton jälkeen mieheni alkoi moittia minua; siitä miten olen hoitanut asiani exän kanssa, miten pesen pyykkiä, miten laitan ruokaa, miten kasvatan lastani yms. Talomme jonka yhdessä valitsimme ja sen piti olla unelmakotimme olikin perseestä, meidän elämä oli perseestä, minä olin perseestä, lapseni oli perseestä, hänen työ oli perseestä yms yms Hän alkoi ottaa vuorotyönsä lomassa iltaisin olusia, oli kuin myrskypilvi sohvalla, koko kotimme ilmapiiri muuttui synkäksi ja mustaksi. Ei huutanut, raivonnut tms. Mutta käytti mielestänni tosi ilkeää henkistä väkivaltaa. Yritin puhua.. eihän jaksanut, halunnut halata esimerkiksi.. Itse olin todella rikki exäni kanssa vääntämisestä, mutta yritin olla positiivinen meidän uuden perheen takia. Haukkuminen jatkui exän ja nykyisen taholta.. Nykyinen avopuolisoni teki itsestään sen suurimman "uhrin" ..aloin väsyä itse, usko omaan äitiyteen, naiseuteen yms alkoi murentua. Kukaan muu ei minua ole näistä asioista ennen haukkunut. Riitamme meni pariin otteeseen todella rumaksi.
KK sitten henkisen latistamisen jälkeen minulla meni totaalisesti hermo ja paniikinomaisesti karjuin ja huusin.. en vaan enää jaksanut. Sanoin haluavani erota. Mies lähti viikoksi pois, kävi lääkärissä, sai masennuslääkkeet ja palasi kotiin.. nyt on kk ollut kohta kotona ja minä en enää jaksa tätä. Hän haluaa jatkaa, uskoo muutokseen, uskoo meidän tulevaisuuteen..
Minä en enää usko, hän kohteli minua rumemmin kuin kukaa aikaisemmin.. jopa mietin narsistin oireita hänessä tms niin ylimielinen, ilkeä hän oli minua kohtaan. Nyt kk on ollut taas kuin eri mies, kuin se mies suhteemme alusta, huomioonottava, kiltti... Liikaa on kuitenkin mielestäni sanottu, tehty.. koska tuo masennus tulee uudelleen. KOska hän haukkuu minut taas äitinä, kasvattajana yms
Olen löytänyt ihanan asunnon, johon saisin oman lainan, mies jäisi taloomme. Saisin kasattua itseni omin voimin, keskittyä lapseeni en kahden aikuisen miehen kanssa vääntämiseen yms En koe jaksavani enää olla oman elämäni myräkän keskellä tukena toisen masennuksessa yms Haluaisin, mutta tuntuu, että masennun itse..
Mies ei kuitenkaan ymmärrä. Rakastaa kuulemma, muuttuu nyt.. miksi minä luovutan kun asiat voisivat muuttua yms. Minä taas koen että tämä puolivuotta oli karmea, vaikka johtuisikin osittain hänen masennuksestaan. Ja koska exän kanssa väänsin lapsenkin takia tuon yli 5 vuotta en sitä enää jaksa.. kuuluuko suhteen alkutaipaleella olla näin vaikeaa? Tulisiko tunteita epäillä tässä vaiheessa.. tulisiko jo luovuttaa? Nyt tuntuu, että olen itse se alakuloinen kotona, väsynyt.. masennunko kohta itse. Mies taas on yltiö positiivinen yms.. sekin tuntuu nyt esittämiseltä..
Sekavaa tekstiä.. kiireessä kirjoitettu.. mutta löytyisiköä tässä pointti kumminkin..
Apua, mitä teen :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kinkkinen tilanne, mutta opettava esimerkki siitä, että liian nuorena ei kannata sitoutua eikä hankkia lapsia.
No, sinä teet kuin itsellesi ja lapsellesi on parasta. Eroatte uuden kaverin kanssa ja myytte hankkimanne talon. Miksi sinulla pitäisi olla kahteen asuntoon velkaa?
Sinä tietenkin menet joksikin aikaa vuokralle asumaan ja laitat suhteesi kuntoon ex miehesi kanssa. Kuljet töissä ja rauhoitut, asut ilman miestä ainakin vuoden ja tasapainoitat oman ja lapsesi elämän ilman minkäänlaisia uusia velkoja tai "rakkaus"suhteita
Itse en voisi elää masennuslääkkeitä syövän ihmisen kanssa. Sellainen elämä olisi lääkkeiden aiheuttaamaa harhaa. Koska suhteenne on noinkin tuore, niin lähde, kun vielä voit.
Ps. Tämä jyrkkä kommenttini ei koske tapauksia, jossa puoliso on ajautunut masennukseen esimerkisksi työuupumuksesta, kun yhdessä on jo muutoinkin eletty vuosikymmeniä.
Kiitos vastauksistanne. Otin itseäni niskasta kiinni ja tein päätöksen, muutto on jo ensi viikolla.
Emmin, mietin ja pohdin.. mutta kun kerroin lopullisen päätökseni lähteä, mies muuttui täysin ku..p..ksi ja katumusta tai miettimistä minulla ei ole enää pätkääkään. Haukkui minut ja koko sukuni ja ystäväpiirini siinä sivussa, uhkaili liittoutuvansa lapseni isän kanssa ja minä tulisin nöyrtymään ja myöntämään virheeni yms.
Noh, asiat kääntyivät päälaelleen ja exäni tuntuukin olevan nyt se järkevä tässä asiassa.. kertoi minulle tilanteen ja uskon tämän jopa parantavan välejämme..
Mutta tosiaan.. nyt innolla eteenpäin, kohti omaa asuntoa ja aikaa keskittyä poikiin ja itseensä. Miestä en hetkeen ota vaivoikseni. Syksy tulee, mutta aurinko paistaa taas :)
Ikävä tilanne sinulla. Kannustan sinua muuttoon ja uskon sen auttavan. Keräät rauhassa itsesi kasaan ja tasaat ajatuksesi. Keskityt tärkeisiin asioihin eli lapseen ja itseesi, työt jne..
Uskon että kun saat rauhassa olla ja miettiä niin katsot sitten asioita ja elämää uusin silmin ja uudelta pohjalta. Tuossa myrskyssä sairastutat pian itsesikin ja silloin ei pysty paras mahd. äitikään olemaan.
Tsemppiä isoon muutoksiin mutta muutos voi olla vain hyvästä ja avain onnee :)