Rauman vedessä jotain outoa?

Jokaisen kirjailijan sisällä on pieni paholainen.
Epäilys. Se kalvaa ja uskottelee ettei mistään voi
kirjoittaa, koska asia on liian henkilökohtainen
taikka lapsellinen. Kirjoittaminen on kuin alasti
kaupungin kaduilla kävelemistä. Tunnet itsesi
paljaaksi ja haavoittuvaksi. Erotut joukosta, etkä
tiedä onko se hyvä vai paha asia. Odotat reaktiota,
kuten tiedemies odottaa substanssinsa reagoivan
syöpäsoluun laukaisten siinä apaptoosin. Samaten
voi käydä sinulle, palaute kirjoittamastasi voi
laukaista kuoleman sisässäsi. Se ei ehkä näy
ulos, kuten ei monikaan sisällämme tuntemamme asia.
Mutta kuolema jää elämään sisääsi, vääjäämättömästi.

Kuljemme hyvinvoinnin naamio kasvoillamme muiden seassa
ja silti yksin. Heikkojen hetkiemme kyyneleet, sielun itku,
ei näy kenellekään, mutta jo edellisten sukupolvien
raahautuminen elämästä kuolemaan ihmiskunnan liukuhihnaa
pitkin todistaa suolaisten kyyneleiden synnyttämä ruostevana.
Muiden hyväksynnän kahleet sitovat katseemme metalliseen, pultattuun hihnaan. Olomme on turvallinen, mutta silti tyhjä. Mitä on elämä jonka
miljoonat ovat eläneet ennen sinua. Hitaasti mutta vääjäämättömästi
jokainen vuosi,viikko,tunti,sekunti vie sinua lähemmäksi sitä, mitä
olet aina ollut, olet nyt ja tulet olemaan - et mitään.
Kuollut ja kuopattu. Kerran elänyt ja jo nyt unohdettu. Tuntematon
henkilö baarin peränurkassa. Maailmankaikkeuden yhtälöön vaikuttamaton tekijä.

Minä valitsin mahdottoman. Jos olen nolla, olen se nolla jolla
materian ja energian universaaliyhtälö jaetaan. Minä valitsin toisin.
Tavatkaamme kauniimmassa huomisessa, jota ei tule.

Niin piti kysymäni, että miksi Rauman vesi maistuu oudolta?
t. paikkakunnalle muuttanut