Eli minulla on piakkoin tulossa siviilipalveluksen suorittaminen eteeni. Olin vuonna 2011 armeijassa useamman kuukauden, jonka jälkeen en enää henkisesti jaksanut, vaan päätin siirtyä siviilipalvelukseen. Oikeastihan minun olisi varmaankin kannattanut mennä puhumaan asiasta varuskunnassa, mutta ei sellaiseen ikinä löytynyt aikaa tai en pystynyt kysymään. Valitsin siis helpoimman ja nopeimman tien porteista ulos ahdistukseni takia. Oireet ovat tämän jälkeen oikeastaan vain pahentuneet.
Pienenä esittelynä sanon, että olen reilu parikymppinen, ja voin kertoa, ettei minulla ole yhtään ystävää, ei edes kavereita. Lukiostakaan ei jäänyt yhtään kavereita, olin koko kolme vuotta lähinnä yksin tai pienessä porukassa, jossa lähinnä kuuntelin muita, en itse juuri puhunut. Opiskelupaikkaa en ole vielä saanut lukion jälkeen, mikä on tavallaan ollut helpotuskin. Intissä olin kahdessa eri tuvassa parisen kuukautta molemmissa, ja suurin osa tupakavereista tuskin ikinä kuuli minun puhuvan sanaakaan. Jo sivarikeskuksen pamflettia lukiessa ahdistaa, sillä siinä mainitaan muun muassa ryhmätyöt ja runsaat osallistuvat keskustelut.
Eli tuostakin lienee jo selvää, etten koe olevani "normaali". Sosiaaliset tilanteet aiheuttavat ahdistusta ja lähestulkoon pelkotiloja. Joskus tuntemattomaan puhelinnumeroon vastaaminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta, siksi lähestulkoon aina jätän vastaamatta. Sama tilanne kun pitäisi jonnekin soittaa. Sellaiset mitkä ovat perusjututtuja muille, kuten hammaslääkäri- tai parturiajan varaaminen puhelimitse hermostuttaa ja saatan kirjoittaa lapulle joitain sanoja etten menisi ihan lukkoon. Sydän tykyttää ja hikoiluttaa. Lisäksi usein saattaa olla "epätodellinen olo", vähän kuin eläisin eri taajuudella kuin muut ihmiset.
Vanhempani eivät tästä minun tilastani pahemmin edes tiedä, luulevat vain, että olen kovin ujo. En heillekään näistä pahemmin halua puhua. Vieraiden tullessa ennemmin näännyn huoneessani ja odotan heidän lähtevän ennen kuin poistun. Olen aina asunut pienellä paikkakunnalla ja ajattelinkin ennen, että täällä on aina ollut vähän liian helppo vetäytyä. Asuinkin noin vuoden verran Helsingissä, jonne muuttoa ennen kuvittelin, että "joutuisin" kohtaamaan ihmisiä ja tulisin enemmän ulos kuorestani ja pääsisin näistä oireista eroon. Näin ei kuitenkaan käynyt, tuskin kävin tuon vuoden aikana keskustassa lähes kertaakaan. Kaupassakäynnit piti tehdä itse, ja niistäkin halusin mahdollisimman nopeasti aina ulos. Minulla oli kämppis, jonka kanssa en osannut ystävystyä, vaikka tämä varmaan alkuun yrittikin. Lisäksi aina kun tämä kertoi, että hänen ystävänsä tai muu tulee kylään, pakenin joko tunteja kestäneille lenkeille tai sitten ajoin autollani jonnekin parkkipaikalle tunneiksi, etten joutuisi heitä kohtaamaan.
Tämä taitaa tulla niin pitkästi, ettei ketään edes kiinnosta lukea. Lähinnä tarkoituksena oli kysyä, että miltä tämä kuulostaa? Ilmeisesti ensin on terveydenhoitajan ja sitten tarvittaessa lääkärin terveystarkastus? Vai pääseekö lääkärin puheille vain, kun sitä erikseen pyytää?
Olen terveystarkastuslapusta raksittanut seuraavat; hermostuneisuus, yksinäisyys, alakuloisuus, motivaation puutetta ja keskittymisvaikeuksia (pääsykokeisiin lukeminen on ollut hyvin vaikeaa), pelkotiloja sekä ahdistus (molemmat sosiaalisista syistä). Mitä ne näistä oikein ajattelevat? Sanovatko vain, että "eiköhän se siitä, katsotaan miten lähtee käyntiin" tai jotain vastaavaa? Entä silloin, kun raksitan myös kohtaan "Tunnetko itse olevasi terve ja kykenevä suorittamaan siviilipalveluksen?" - "en"?
Vai ajattelevatko he, että koitan vain saada vapautusta? Voiko näillä syillä saada lykkäystä tai vapautuksen? Lapussa lukee, että "Terveysklinikkaan otetaan yhteyttä myös anottaessa terveydellisistä syistä johtuen lykkäystä tai vapautusta (E- tai C-luokka)." Täytyykö siis näitä erikseen anoa, vai eteneekö asia terveystarkastuksen jälkeen itsestään? Eniten minua pelottaa vähättelevä asenne. Olisiko hyvä idea kirjoittaa tällainen vastaava kirjelmä ja liittää tuohon terveystarkastuslappuun? Näin ajattelin tehdä, sillä tuntuu huomattavasti helpommalta tuoda asiat ilmi kirjottaen.
Pienenä esittelynä sanon, että olen reilu parikymppinen, ja voin kertoa, ettei minulla ole yhtään ystävää, ei edes kavereita. Lukiostakaan ei jäänyt yhtään kavereita, olin koko kolme vuotta lähinnä yksin tai pienessä porukassa, jossa lähinnä kuuntelin muita, en itse juuri puhunut. Opiskelupaikkaa en ole vielä saanut lukion jälkeen, mikä on tavallaan ollut helpotuskin. Intissä olin kahdessa eri tuvassa parisen kuukautta molemmissa, ja suurin osa tupakavereista tuskin ikinä kuuli minun puhuvan sanaakaan. Jo sivarikeskuksen pamflettia lukiessa ahdistaa, sillä siinä mainitaan muun muassa ryhmätyöt ja runsaat osallistuvat keskustelut.
Eli tuostakin lienee jo selvää, etten koe olevani "normaali". Sosiaaliset tilanteet aiheuttavat ahdistusta ja lähestulkoon pelkotiloja. Joskus tuntemattomaan puhelinnumeroon vastaaminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta, siksi lähestulkoon aina jätän vastaamatta. Sama tilanne kun pitäisi jonnekin soittaa. Sellaiset mitkä ovat perusjututtuja muille, kuten hammaslääkäri- tai parturiajan varaaminen puhelimitse hermostuttaa ja saatan kirjoittaa lapulle joitain sanoja etten menisi ihan lukkoon. Sydän tykyttää ja hikoiluttaa. Lisäksi usein saattaa olla "epätodellinen olo", vähän kuin eläisin eri taajuudella kuin muut ihmiset.
Vanhempani eivät tästä minun tilastani pahemmin edes tiedä, luulevat vain, että olen kovin ujo. En heillekään näistä pahemmin halua puhua. Vieraiden tullessa ennemmin näännyn huoneessani ja odotan heidän lähtevän ennen kuin poistun. Olen aina asunut pienellä paikkakunnalla ja ajattelinkin ennen, että täällä on aina ollut vähän liian helppo vetäytyä. Asuinkin noin vuoden verran Helsingissä, jonne muuttoa ennen kuvittelin, että "joutuisin" kohtaamaan ihmisiä ja tulisin enemmän ulos kuorestani ja pääsisin näistä oireista eroon. Näin ei kuitenkaan käynyt, tuskin kävin tuon vuoden aikana keskustassa lähes kertaakaan. Kaupassakäynnit piti tehdä itse, ja niistäkin halusin mahdollisimman nopeasti aina ulos. Minulla oli kämppis, jonka kanssa en osannut ystävystyä, vaikka tämä varmaan alkuun yrittikin. Lisäksi aina kun tämä kertoi, että hänen ystävänsä tai muu tulee kylään, pakenin joko tunteja kestäneille lenkeille tai sitten ajoin autollani jonnekin parkkipaikalle tunneiksi, etten joutuisi heitä kohtaamaan.
Tämä taitaa tulla niin pitkästi, ettei ketään edes kiinnosta lukea. Lähinnä tarkoituksena oli kysyä, että miltä tämä kuulostaa? Ilmeisesti ensin on terveydenhoitajan ja sitten tarvittaessa lääkärin terveystarkastus? Vai pääseekö lääkärin puheille vain, kun sitä erikseen pyytää?
Olen terveystarkastuslapusta raksittanut seuraavat; hermostuneisuus, yksinäisyys, alakuloisuus, motivaation puutetta ja keskittymisvaikeuksia (pääsykokeisiin lukeminen on ollut hyvin vaikeaa), pelkotiloja sekä ahdistus (molemmat sosiaalisista syistä). Mitä ne näistä oikein ajattelevat? Sanovatko vain, että "eiköhän se siitä, katsotaan miten lähtee käyntiin" tai jotain vastaavaa? Entä silloin, kun raksitan myös kohtaan "Tunnetko itse olevasi terve ja kykenevä suorittamaan siviilipalveluksen?" - "en"?
Vai ajattelevatko he, että koitan vain saada vapautusta? Voiko näillä syillä saada lykkäystä tai vapautuksen? Lapussa lukee, että "Terveysklinikkaan otetaan yhteyttä myös anottaessa terveydellisistä syistä johtuen lykkäystä tai vapautusta (E- tai C-luokka)." Täytyykö siis näitä erikseen anoa, vai eteneekö asia terveystarkastuksen jälkeen itsestään? Eniten minua pelottaa vähättelevä asenne. Olisiko hyvä idea kirjoittaa tällainen vastaava kirjelmä ja liittää tuohon terveystarkastuslappuun? Näin ajattelin tehdä, sillä tuntuu huomattavasti helpommalta tuoda asiat ilmi kirjottaen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
www.healingeagle.net/Fin/Txt/Ch9.html , siellä on jotakin, oletko oppinut vuorovaikutustaitoja siten, että kannattaisi opetella toisin...
Hommaat vaan lääkärin lausunnon ja menet sen kanssa kutsuntaan lääkärin tarkastukseen. Siellä ne antavat vapautuksen palveluksesta.