Mulla on sellanen tilanne, että oon eronnut vuosi sitten ja oon kyllä päässyt erosta yli mutta muuten en löydä mitään tarkoitusta elämälle.
Jotenkin sen eron jälkeen on mennyt pohja koko elämältä, tietyllä tavalla korttitalo kaatui.
Kaikki on periaatteessa tosi hyvin. Töitä on, oon terve, saan tavata lapsiani riittävästi yms. mutta silti on mulle elämä aivan yks ja sama. Mietin monesti että miten ihmiset jaksaa päivästä päivään kun mulla on niin vaikeeta. (päällisin puolin varmaan liian helppoa)
Ja aattelen, et ois toisaalta hyvä tuuri, kun sattuis kuolemaan jollain luonnollisella tavalla, esim. hirvikolarissa..tosi väärin vaan lapsiani kohtaan. Lapset estävätkin suurimmat itsemurha-ajatukseni.
Oon ollut aina kyllä vähän sellanen luonne että joko menee hyvin tai tosi huonosti.
Onko se just maanisdepressiivisyyttä?
Eli onko ketään kohtalotovereita ja mistä kannattaisi etsiä apua, en ole ikinä käynyt psykologilla ja nytkin tunnen tavallaan itseni liian "terveeksi" aikaa varatakseni..
Jotenkin sen eron jälkeen on mennyt pohja koko elämältä, tietyllä tavalla korttitalo kaatui.
Kaikki on periaatteessa tosi hyvin. Töitä on, oon terve, saan tavata lapsiani riittävästi yms. mutta silti on mulle elämä aivan yks ja sama. Mietin monesti että miten ihmiset jaksaa päivästä päivään kun mulla on niin vaikeeta. (päällisin puolin varmaan liian helppoa)
Ja aattelen, et ois toisaalta hyvä tuuri, kun sattuis kuolemaan jollain luonnollisella tavalla, esim. hirvikolarissa..tosi väärin vaan lapsiani kohtaan. Lapset estävätkin suurimmat itsemurha-ajatukseni.
Oon ollut aina kyllä vähän sellanen luonne että joko menee hyvin tai tosi huonosti.
Onko se just maanisdepressiivisyyttä?
Eli onko ketään kohtalotovereita ja mistä kannattaisi etsiä apua, en ole ikinä käynyt psykologilla ja nytkin tunnen tavallaan itseni liian "terveeksi" aikaa varatakseni..
Vastaukset 16
Vanhimmat
joillakin paikkakunnilla pidetään sellaisia "eroryhmiä",niitä kannattaisi kysellä esim.perheneuvolasta.Ei se ole mikään ihme,jos eron jälkeen masentaa tai on kuolema-ajatuksia.Mutta älä jää yksin,etsi joku keskusteluryhmä tms.Onneksi sinä voit tavata lapsiasi,muista että olet heille tärkeä!Hyvää jatkoa sinulle!
rakasta vaan lapsiasi, ja ole onnellinen.
ja hommaa uusia tuttavuuksia.
psykologia vain pahentaa asioita, ja on vaarallista ja kallista touhua.
Voihan tuo olla lievää masennustakin ja käynti lääkärillä voi olla tarpeen.
Täällä häiriköi kirjoittaja joka väittää psykologian, terapian ja kaiken psykaitriaan liittyvän hoidon olevan vaarallista. Jätä omaan arvoonsa.
Kyllä oon itsekin miettinyt, että jotain piilevää masennustaipuvuutta täytyy olla.
En vaan yksinkertaisesti osaa erottaa elämästä elämisen arvoisia asioita.
Tuntuu, että tää elämä vaan menee tässä ihmetellessä
ohi ja ettei itse oikein kuuluisi mihinkään.
En ole uskovainen, vaikka en kirkosta ole eronnutkaan. Olen miettinyt, että monet uskovaiset ihmiset todennäköisesti samankaltaisista syistä jaksavat uskoa, eli se on heille tavallaan viimeisenä oljenkortena. En tiedä.
No, ehkä sitten maanantaina varaan ajan jonnekin, osaatko sanoa, onko väliä, meneekö kunnalliselle vai yksityiselle? Taitaa olla vaan tuurista kiinni, minkälainen ihminen ottaa vastaan?
ajattelen,että masennus on nyt kyseessä.Ja sitähän kannattaa hoitaa. Alkuhankaluus on se,ettei tiedä minne menisi ja mitä kertoisi.Nyt kun vielä jaksat,mene ihan alkuun tavalliselle terveyskesuslääkärille/yksit.lääkärille ja kerro,että olet eronnut ja elämän suuntaviivat ovat hukassa.Lääkityksellä kannattaa aloittaa kenties,terapiaan hankkiutuminen on hyvä idea. Therapeia-säätiöltä saa listan psykiatreista.Suurimmilla lääkäriasemilla on psykiatreja,voit tilata myöskin sieltä ajan.
Älä jää hautomaan asioita,hanki apua! On se kumma,että jos kännykkä tai tietokone hajoaa,siihen kyllä "jaksaa"hakea korjausta,mutta jos mielentila on "out of order",avun hakeminen on vaikeaa.Tiedän kokemuksesta:mullakin avun hakemisen tiedostin,mutta mistä?? Sain homman (terapian)alkuun tilaamalla ajan lääkäriaseman psykiatrilta. Mielenterveystoimiston jonoihin eivät voimani riittäneet.
Halauksia!
Joo, ehkä mulla on siks ennakkoluuloja terapiasta, että ei oo kokemusta siitä ja muutenkin on tottunut tulemaan toimeen omillaan..
Ja tosiaan oon sitä avun hakupaikkaa miettinyt, et oisko se mieluummin joku psykologi, vai ehkä joku esim. diakoni, kuitenkaan en tunne itseäni niin "sairaaksi"..?
Kiitti vielä halauksistakin, niistäkin ollut vähän puutetta viime aikoina..
Therapeia-säätiöllä on myös prykoterapianeuvontapuhelin (050-306 6393), josta muistaakseni voi varata ajan neuvovalle psykologille. Käynti maksaa normaalin terapiakäynnin verran (en ole varma, mitä se nykyään on, olisiko 50 euron tietämillä); mutta jos hinta ei ole liikaa, niin käynti voi olla avuksi. Sinne voi mennä vaan kerran tai kaksi arvioimaan omaa tilannettaan; terapeutin kanssa voi sitten miettiä, mistä on kyse ja minkälainen apu olisi paras.
Itselläni ensimmäinen kontakti masennuksen hoitoon oli terveyskeskuslääkäri. Menin vastaanotolle pyydellen anteeksi sitä, että sinne menin, kun en mielestäni ollut tarpeeksi sairas ja kun oli hoitajien lakko päällä ja lääkäri etsi itse paperini arkistosta. Lääkäri oli oikein ihana ja sanoi, että olen toki ihan samalla tavalla akuutin hoidon tarpeessa, kuin kuka tahansa, joka odotushuoneessa vuoroaan odottaa. Masennus nyt vaan on sellainen sairaus, että ei varsinaisesti ole sairas, mutta apua kuitenkin tarvitsee.
Mitä tulee omillaan toimeen tulemiseen, on tosi hieno kokemus, kun kerrankin ei tarvitse tulla omillaan toimeen, vaan joku asettuu ikäänkuin rinnalle. Varmaan minäkin jännitin aikoinaan terapiaa aluksi, mutta sitten kun alkukankeus oli takanapäin, terapia lähti mukavasti käyntiin. Välillä se on varsin raskasta, kun mieleen nousee asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää tai muistaa, mutta vain läpi käymällä ne voi siirtää taakse, niin että ne siellä takana pysyvät eivätkä löydy yhä uudelleen edestä.
Mainitsit ohimennen myös uskon. Usko ei ole sillä tavalla autuaaksi tekevä asia, että kaikki ongelmat ja murheet poistuisivat, mutta niiden kanssa jaksaa paremmin. Eräs ystäväni, kuultuaan että olen uskossa, heitti sellaisen kommentin, että hänen huomioidensa mukaan elämän selviytyjät uskovat yleensä itseensä tai Jumalaan. Minä vastasin siihen, että minä uskon molempiin. Usko Jumalaan synnyttää usein myös terveen uskon itseen.
Puhuit paljon asiaa. Pitäisi varmaan vaan kerätä rohkeus ja tilata aika, varmaan jostain yksityiseltä..tuntuu helpommalta, jos ei tarvitsisi niille terveyskeskuksen täteille
selitellä mitään.
Kyllä mulla on mielessäni keskeneräisiä asioita tästä erostakin, koska mua esim. masentaa kaikki mun exän tekemiset, esim. hänen uudet suhteensa.
Vaikka mulla on aivan takuuvarmasti ollut enemmän omia seikkailuja tän eron jälkeen, eli siinä mielessäkään ei pitäisi olla perusteita moiseen.
Mutta kun on pidempi suhde ja yhteisiä lapsia/muistoja, on tietyllä tavalla vaan vaikea vaikea oikealla tavalla nollata tilannetta.
Vaikka toisaalta en voisi edes kuvitella
esim. eläväni enää ikinä yhdessä hänen kanssaan.
Uskovaisista mulla on toki ihan samanlainen käsitys, olen tosiaan jopa seurustellut (nykyajan mittapuussa) ns. tosiuskovaisen naisen kanssa, eikä hän juuri sen erilaisempi ollut, lukuunottamatta ajoittaista srk:n
vapaaehtoistoimintaa.
Oma uskoni on vain hiipunut, kun omassa(kin) elämässäni on käynyt kaikenlaista ikävää, mikä jotenkin sotii käsitystäni siitä, että Jumala voisi olla olemassa. Itse olen vain yrittänyt
elää jossain karman ja kristillisen elämäntavan välillä..
Kiitti sullekin hyvästä vastauksesta.
Ei ainakaan kukaan psykologian tai psykiatrian alan harjoittaja voi sua autaa,
Ne vain pahentavat asiaa.
Jos ajattelet lapsiasi et mene noiden tahojen "avun" piiriin.Voit jopa heti joutua luopumaan lapsistasikin.
..ihmettelen!! Millä vuosisadalla sä elät tai missä luolassa! Ajattelitko sitten ollenkaan mitä kirjoitit? Toinen pyytää apua ja sä oot valmis heittämään hukkuvalle sementtirenkaan! Häpee
Tarvitset keskusteluapua, kehottaisin kuitenkin ensin kokeilemaan tätä kunnallista. Mikäli tilaat yksityisen, se on todella kallista ja jos ei synkkaa, se on rahan haaskausta. Mene terveyskeskuslääkärille, pyydä lähete psykiatriselle poliklinikalle (ole tarpeeksi surkea, että saat sen), siellä voit jopa vaihtaa terapeuttia, jos kemiat ei synkkaa. Ja minua kosketti tuo hirvikolari, viikko sitten menetimme ihmisen näin, itse ajan tällä hetkellä 50-70 km/h ja bemarikuskit näyttää sormea. Muista lapset tarvitsevat isää, omaa oikeaa isää, kukaan ei voi sitä korvata.
Tuntuu vaan niin nololta mennä jollekin terveyskeskuksen vastaanotossa selittämään mitään..ei oikein edes tiedä mitä sanoa jne.
Lisäksi muistelen lukeneeni, että kunnallisella puolella on älyttömät jonot?
En mä todellakaan pysty itsemurhaa tekemään juuri lasteni takia, ne on mulle "kaikki kaikessa".
Olen pahoillani, jos olet juuri hirvikolarissa menettänyt läheisesi, uskon kuitenkin, että ymmärsit mitä tarkoitin kirjoittaessani siitä.
Jotenkin vaan tuntuu ihmeelliseltä, että entinen ns. terve kuolemanpelko on vaihtunut melkeinpä välinpitämättömyyteen asiaa kohtaan..
Käy lääkärissä että saat lähetteen mielenterveystoimistoon, jutteleminen on hyvä alku, ikinä ei tiedä mitä siitä seuraa. Saat vastaanotolla olla oma itsesi, puhua siitä mistä haluat, purkaa sydäntäsi. Usko pois, se on alku paremmalle. Ajattele lapsiasi, he kyllä huomaavat jos et ole kunnossa. Jaksat olla heidän kanssaan paremmin.
Olen rämpinyt samassa, tai samanlaisessa, viidakossa mutta päivä paistaa jo tähän risukasaan, vaikka tänään sataakin *=)
Ala vaa ihmeessä ehtiä apua, mitä ennemmin sen parempi sulle. Oon itekin nyt ihan masiksessa ja tiiän mitä helvettiä se voi olla. Asiat on välillä muuten suht kunnossa, mut olo on kuitenki iha rikkinäine ja tuntuu, ettei mikää tunnu miltää. Älä enää epäröi hakea apua, ei se voi oloasi ainakaan pahentaa.
Voin samaistua tilanteeseesi,vaikka eroa en ole kokenutkaan.
Mutta tuo välinpitämättömyys itseä kohtaan on tuttuakin tutumpi. Olen masennus potilas, nyt sair.lomalla...se minusta.
Ei ole totisesti mikään häpeä vaikka tilaat aluksi ajan terv.keskuksen oma lääkärille!
Kerrot tilanteesi,tunteesi,häpeä ei ole hakea apua!!
Lapsesi tarvitsevat sinua,rakastavat.
Toivottavasti saat tarpeeksi usein tavata heitä.
Ja hei, ainakin meidän seurakunta järjestää ns. eroryhmiä juuri eronneille, tiedustele asiaa vaikka ymmärrän,voimasi ovat vähissä,
mutta vähitellen elämä voittaa,usko se,päivä kerrallaan!!
Lämpimin terveisin minä vain!!!