Yöllinen aatostelu

Niin. Myönnän, että jos nyt joku psykologi / terapeutti tutustuisi minuun näinä päivinä, niin tapaisi aika erilaisen henkilön, kuin ennen suhdettani narsistiin. Sattuma korjaa satoaan... : ).

Tietyllä tapaa kuitenkin olen tutustunut narsismiin häiriönä ja saanut selityksen melkein kaikkiin mieltäni vaivanneisiin kysymyksiin. En myöskään tiedä, mitä Salomaa on kirjoittanut ja tarkoittanut. Mutta sen tiedän, että lapsuuttani narsisti ei ole pystynyt muuttamaan. Niin ovela hänkään ei sentään ole.

Ehkä tuosta asiasta tehdään jollakin tavoin liian monimutkainen. Jospa asiaa pitäisi lähestyä myös siltä kannalta, että ihminen kaipaa sitä toista kumppanikseen... Aina ei ole ihan kauheasti edes tilaisuuksia, saatika edes osaa kriteereistä täyttäviä kumppaneita tarjolla, varsinkin, kun ikää on jo tullut ja.

Toisaalta tiedän, että minun n/p:ni on ollut / on haluttua seuraa... Jotain siinä on sellaista pätevää. Minä en enää toiste siihen loukkuun menisi, mutta joka ei ole vielä ollut, niin ei tiedä, minne kyyti vie.

" tavallaan suhde narsisistiin pakottaa uhrinkin muodostamaan itselleen jonkinlaisen väärän minän..."

Niin, itselläni on jotenkin ahdistunut ja etsivä olo pohjimmiltaan. Mutta johtuu myös parista muusta syystä, en siitä narsistia syytä, en välillä ollenkaan. Mutta olisihan hänkin saanut ihan oikea ihminen olla, niin nyt olisi varmasti toisin. En tiedä, minkälaista väärää minää olisin muodostanut tai muodostamassa. Olen etsimässä ja olen etsinyt itselleni uutta elintilaa mahdollisuuksien mukaan. Mutta varmaan ihminen on melkoisessa solmussa moisen jäljiltä, jos ei olisi mahdollisuuksia riittävästi irtiottoon.

"haukkuu ja mitätöi jopa seuraavia uhreja niin kyllä hän mielestäni vaikuttaa omineen narsistin tapoja..."

Tunnustan tehneeni tuota...

Pidin itseäni ennen narsistia arvokkaana ihmisenä, jolla oli tilaa sydämessä ihmisille ja muutenkin. Kuvittelin olevani rakastamisen arvoinen... Kaikkea hupsua sitä tyhmässä päässään kuvitteleekin...

Sitten kaikki kävi niin nopeasti, kohoaminen rakkauteen ja rakastettuna olemiseen, tunsin itseni ja kumppanini täydellisiksi lähes... onneni oli kukkupäillään...

Sitten ykskaks, uljas prinssini usutti rottalauman kimppuuni... siis koin asian suurinpiirtein noin. Enkä vieläkään ole juoppo, vaikka kurassa yltäpäältä olenkin, kun olen paininut mudassa, ihan vapaaehtoisesti... Vai onko vapaaehtoista? Miksi olen ahdistunut, jos on vapaaehtoista? Itse ajattelen, että en ole nuori enää, enkä koe tarvetta uuteen suhteeseen. Eli minun olisi mentävä eteenpäin vaikka väkisin.

Mutta en jaksa. En jaksa edetä väkisin... kysymyksessä on minun koko elämäni. Minun ainoa elämäni.

Narsisti oli minulle kuin matala aita, hänen kauttaan minun kimppuuni on päässyt...
Jätän sanomatta, mitä ne ovat.

------------

Siis olin ennen narsistia pitkässä suhteessa... Koin itseäni arvostettavan... Arvostin itsekin itseäni. Matkustimme, harrastimme kulttuuria yhdessä. Meillä oli tulevaisuuden suunnitelmia.

En koskaan kuvitellut, että minusta tulee hetken hempukka, joka pelmaa samassa pedissä alkoholisoituneiden hempukoiden kanssa. Enkä kuvitellut pelmaavani samassa pedissä minkäänlaisten naisten kanssa...

Ompa jotenkin kummallista, että jollain ei nouse ajatuksesta niin kauheat kuvotuksen väreet, että voisi itse vastaavassa tilanteessa sanoa muutaman valikoidun sanan. Jotenkin käsittämätöntä. Olisiko vain pitänyt nostaa vähän kulmakarvoja, että kas, muitakin mustikassa... Tai ehkä vain hitusen toista kulmakarvaa...

Itse en tuossa tilanteessa ole pystynyt tieteellisen tarkkaan analysointiin ja arvopohdintoihin. Vaan on kirosanat ja räkä lentänyt, kun olen sylkenyt mielestäni iljettävän hulttion päälle. Ja niistä lähtökohdista olen myös täällä kirjoittanut.

En ihan huvikseni viitseisi mukavaa elitististä elämääni tämmöiseksi vaihtaa. Että hiukan on tapahtumaa taustalla, kun on pudonnut paskaan.

------------

Minä en ymmärrä naista, joka ei ymmärrä toisen naisen raivoa, vaikka itseäänkin kohtaan, jos sattuu olemaan tuollainen kauhea mies. Mielestäni oikea nainen ymmärtää. Mielestäni oikea mieskin ymmärtää, eikä tee tuollaista, mistä nyt on kyse.

Minun narsistini ei ymmärrä, miten hän on loukannut minua. Koska hän on aina oikeassa ja rajaton... Ei hän tee mitään väärää, ja hän pyrkii määrittämään toisen ja toisten tunteet myös, mitä nämä eivät saa tuntea häntä kohtaan...

Voisiko olla, että jos nainen ei ymmärrä sitä ikiaikaista tunnetta, mikä on auttanut ihmiskuntaa elämään ja selviytymään... jotain ei silloinkaan ole kohdallaan. Jonkinlainen tunteettomuus siinä on, eikä ihan pieni.

Jotenkin palaan aina tähän aiheeseen tuon toisen kirjoittajan tiimoilta. Sikäli ymmärrän hänen näkökulmansa omaan tilanteeseensa, että hän ei ole ollut sellaisessa suhteessa omaan narsistiinsa, joten hän ei ole tullut huiputetuksi samoin. Mutta eikö hänen pitäisi ymmärtää se itsekin. Ja ymmärtää, että hän ei ole kokenut sitä samanlaista suhdetta narsistin kanssa kuin muut?

Silti ihmettelen edelleen, että yleensä naiset ymmärtävät toistensa raivon. Me naiset olemme sellaisia, meidät on luotu sellaisiksi, että pidämme puolemme, jopa kynsin hampain tarpeen tullen. Miesten ei pitäisi leikkiä tosinaisten kanssa, voimme käydä hankaliksi. Luottiko minunkin narsistini siihen, että olen kuin laho puu, joka ei taistele eikä aiheuta hänelle hankaluutta, vaan vaan putoaa hajonneena paikoilleen lahoamaan lisää? Ovatko hänen muut naisensa olleet sellaisia, ja sitten minä tuotin totaalisen yllätyksen?

Sinä valutat tuskaasi paperille. Hyvä niin.

Sen vastapainoksi suosittelen rentoutumisharjoituksia. Ota aikalisää energiaa syövistä ja hämmennystä aiheuttavista ihmissuhteista ja velvotteistasi. Meditaatio, jooga ja vaihtoehtoiset, klassinen musiikki ja hiljentyminen... olet tietoinen näistä. Yksin ollessasi lepää piikkimatolla. Anna ajatusten virrata.

Milloin kukka on valmis: nupulla, täysikasvuisena vai kuihtuessaan?

Millainen kukka sinä olet?